XV.

Öisin ei ollut muuta kuin pimeyttä, meren loiskinaa, sirkkojen siritystä ja kaipaustani, jonka päämääränä olivat tuntemattomat ja mahdottomat asiat. Maa oli musta, meri oli musta ja minä olin yksinäni.

Meri kohisi ja jylisi lakkaamatta, ja kuitenkin oli niin hiljaista majassani, että kuulin seppien hienon, helähtelevän hakkuun seinänraoista. Alati salamoi. Joka seitsemäs sekunti iski Creachin välkkyvä veitsi kaksi kertaa perätysten yöhön, leikkasi poikki pienen ikkunan, leikkasi poikki mökin ja minut. En kiinnittänyt siihen enää huomiota.

Valoisina öinä avasin oven. Meren raskas tuoksu virtasi sisään. Oven muodostamasta kehyksestä näkyi tummansininen taivas ja välkkyvät tähdet. Astuin asuntoni eteen, kuljin pari askelta märässä ruohossa ja annoin katseeni vaeltaa yli taivaan äärettömän kuvun. Toisinaan putosi lentotähti hitaasti mereen. Ja jossakin kaukana oli joku pieni punainen tai viheriä valo, joka kulki eteenpäin. Mutta lahdelman yläpuolella, kallioilla, lensivät Creachin valoluudat äänettömästi kuten helvetin häikäisevän-valoiset pikajunat, joita kiitää äärettömyyteen tuhansia tunnissa.

Oli kuolemanhiljaista kaikkialla, ja minä menin jälleen huoneeseeni. Mutta kuuntele! Etkö kuule? Jokin liikkuu siellä ulkona, milloin lähellä, milloin kaukana, äänettömänä ja näkymättömänä, mutta minä tunsin sen, istuessani tuleni ääressä. Täällä kaukana oli siis jotain muutakin kuin minä? Oliko se joku kuollut merimies, joka nousi merestä ja hiipi katsomaan sisään kotinsa ikkunasta? Oliko? Kuuntele! Ja toisinaan minä ajattelin ihmeellistä raamatunlausetta: Jumalan henki liikkui vetten päällä —

Hitaasti kului yö. Uusia tähtikuvioita ilmestyi oviaukkoon. Heitin kourallisen kuivunutta kaislaa tuleen. Se oli kaikki mitä tein yhteen tuntiin. Lokit kirkuivat. Pakovesi, ajattelin, lokit lähtevät saalistamaan. Meri henki raskaasti. Sitten vieri ensimäinen kohu pitkin rantamaa: nousuvesi. Ja minä istuin ja polttelin piippua ja hymyilin toisinaan, kun näin kauniin kuvitelman liekeissä.

Oh, minä ymmärsin kyllä käyttää hyväkseni yksinäisyyttäni, pohjaan saakka — kuinka yksin minä olinkaan, kuinka ihanan-yksin, haha! Poupoul makasi lieden ääressä, ja ilma kulki tohisten sen sieraimista kuten tuuletusläpästä. Kun sanoin sille jonkun sanan, niin se koputti hännäntyngällään ja aukaisi uneliaasti toisen silmänsä. "Nuku, Poupoul!" Silloin se ryömi lähemmäksi ja pani päänsä jalkani päälle ja nukkui edelleen.

Toisinaan nousin seisomaan ja siristin silmiäni niinkuin olisin katsonut jotain kaukana etäisyydessä olevaa: ihmisiä minä siellä näin, ihmisiä, jotka olin tuntenut ennen vanhaan. Kovin kaukana heistä minä nyt olin.

Ja jälleen minä nousin seisomaan ja katsoin etäisyyteen: näin siellä ajatuksia, vuosikausia sitten mielessäni liikkuneita ajatuksia. Niin loitolla, niin pieniä. Kaukana niistä minä nyt olin.

Menin ulos ja katsoin unetonta merta: luotisuora salama halkaisi yön kahteen osaan kuten loistavan kivihiiliröykkiön. Mereltä kuului kaksi ääntä, jotka huusivat ja vastasivat, mutta mitään ei voinut nähdä. Tuulenhenkäys kiersi majani ja pysähtyi viereeni kuten aave. Joku kallio huoahti, kuuletko? Kallio vanhenee.

Unettomalla merellä keijui kipinä edestakaisin, ja kaukaa vastasi toinen: kaksi laivaa, jotka keskustelivat toistensa kanssa.

Eräänä yönä alkoi tuulla. Pidätin henkeäni. Ylläni kohisi laaja avaruus. Se kohina kertoi melusta ja taistelusta ja ihanasta kuolemasta. Sydämeni löi kuuluvasti. Menin ulos. Tuuli löi käsivartensa ympärilleni ja ulvoi korviini olevansa toverini. Se viuhui kaikilla puolilla ja herätti äkkiä päähäni ihmeellisen ajatuksen. Niin! Saammepa nähdä, mihin kelpaamme, tänään; nyt! Ja minä menin alas meren rantaan siinä mielessä, että koettelen voimiani sen kanssa, käyköön miten tahansa. Tuuli ulvoi korviini: niin, niin!

Meri oli loistavan musta ja kihoilevat vaahtoharjat lumivalkoisia; niiden sisällä oli hehkuvia pikku tulia. Kallioita vastaan särkyi aalto tuhansiksi hohtokiviksi. Veteen! Minä polskaroin viheliäisessä tulessa ja olin itse kuin hehkuva aave, joka liikkui öisessä meressä. Alhaalla välkkyi ja kimmelsi kuin kiiltomatoja täynnä oleva musta metsä. Tulipärskyjä nousi ilmaan jokaisella uintivedollani ja käsivarteni olivat pienten valkimoivien pisarain peittämät. Heittäydyin aaltoa vastaan, ja kun se tuli luo, kohotin nyrkkini vedestä ja iskin sitä kasvoihin. Aalto kantoi minut korkeuteen kuten lastun. Mutta minä muutin itseni pyöriväksi laivan potkuriksi, ja eteenpäin sitä mentiin. Kun sukelsin, kävi äänettömäksi ympärilläni, mutta kun tulin pinnalle, niin ulvoi ja kumisi korvissani. Silmäluomellani oli pieni loistava esine, ja minä tunsin sen lempeän hohteen luomen lävitse.

Olin taas entisellä paikallani. Seisoin siinä ja ruumiini höyrysi. Olin tarjoutunut merelle, mutta se ei ollut tahtonut ottaa minua. Rintani huokui levollisesti, eivätkä käsivarteni vavisseet. Katsoin kauas yli tumman meren.

Tuuli ulvoi ja lupasi minulle kultaa ja rikkautta ja tuhansia kauniita naisia.

Mutta minä nauroin. "_Merci_, pidä kaikki!" sanoin. Minä en tarvinnut mitään, niin oli asian laita. Tällä hetkellä ei minulla ollut mitään toivottavaa.

Kuinka painostavaa nyt olikaan huoneessani. Tein itselleni kylmän konjakkiseoksen ja etsin esiin lukemista. Koko kirjastossani ei ollut muuta kuin _New-York Herald, European Editionin_ yksi numero, jonka sattumalta olin tuonut taskussani. Se oli kellastunut ja tuoksui suolalta, ja joka kerta kun otin sen luettavakseni, ryömi sen sisältä pari hämähäkkiä. Osasin sen ulkoa, jokaisen kirjoituksen, vieläpä ilmoituksetkin. Mutta minä luin ne alati uudelleen ja jouduin joka kerta juhlallisen tunnelman valtaan, kun levitin sen laskoksista: se oli maailma, hyvät herrasväet, maailma kaikkineen, pyhimyssäteikköineen ja punaisine murhaajankäsineen.

Niin, jaha, olipa se ylen huvittavaa — terveydeksenne!

Ensimäisellä sivulla makasi yhä paavi vuoteessaan — hän ei voinut nousta vuoteesta — lievän leinin takia, joka vaivasi hänen oikeata polveaan, ei vasempaa, ei millään muotoa! Toivon hänen pyhyydelleen pikaista parantumista. Samalla sivulla loukutti korea apina-ukko leukojaan, ja ympärillä olevat apinat heiluttivat alamaisesti häntiään. Sinä vanhenet, Euroopa, ja alat haista!

Joku kiskaisi ovea, koputti, ja minä käänsin päätäni. Sisään! Ei kukaan vastannut. Hento, kuin pienen viluissaan värisevän raukan ääni vikisi oven yläosasta.

Silloin minua miellytti enemmän Bobby, neekeri, joka hirtettiin Ohion valtiossa. Oh ei, takaisin, Bobby ei tarvitse hengellisiä puheita, hän menee "eräässä määrätyssä tarkoituksessa helvettiin". Jos niin käydä täytyy — terve, Bobby! —

Mitä muuta sen lisäksi kerrot? Saksan ja Italian välit ovat tällä hetkellä hyvin kylmät. Hm, tämä nero, joka pureskelee paperipuuroa ja jonka suu on mustana painomusteesta, laskee kätensä valtioiden sydämelle ja toteaa ne hyvin kylmiksi. Juonpa polttavan-kuuman konjakkiseoksen, Te paperinauta, sillä tämä suuri Saksan ja Italian välinen kylmyys panee hampaani kalisemaan.

Sade rapisi katollani. Joku naputti ruutuun, kasvot näkyivät ikkunassa ja vilkuttivat silmää minulle. Mutta minä en niistä välittänyt. Olin tottunut siihen, että ikkunastani öisin katsottiin. Hiljainen ääni surisi nyt lattialla, tullen oven raoista. Silloin kuului kaukaa Creachin ulvonta. Sumu. Heitin kaisloja tuleen.

Sitten hyökkäsin ilmoitusten kimppuun. Käden käänteessä otin palvelukseeni kolmeneljättä _chambermaids, governesses_, ei yli kaksikymmenvuotiaita, joille kaikille taattiin hyvä kohtelu, ja sen jälkeen minä katosin salamannopeasti maan alle palkatukseni itselleni keittiömestarin, _94 rue de Longchamps_. Kiidin myrskynä läpi Pariisin sisuskunnan, nousin päivänvaloon, hyppäsin autobus-vaunuun ja purjehdin parvekkeiden ja liikkeiden ilmoituskilpien välitse, ja alapuolellani kävi ihmisvirran vilinä. _Hélas!_ Keittiömestarini oli juuri lähtenyt kaupungille — odotin siis eräässä kahvilassa, tapasin siellä sievän tyttösen. Auto! Ja niin sitä kiidettiin yli Pariisin kimaltelevain asfalttijärvien —