VIII.

Kaikki kävi kuten olin aavistanutkin. Eräänä pilvisenä iltapäivänä kuului oveni ulkopuolelta kopinaa, niinkuin nuori hevonen olisi ohi nelistänyt, ja kun avasin, näin tytön, jolla oli valkoinen myssy päässä, seisovan aholla. Hän kuljetti nuorasta kahta mustaa oinasta. Tänne saakka näin hänen hampaansa, hän nauroi. Tuuli tuiversi hänen hamettaan, ja näytti siltä kuin puhuri toisi hänet minun luokseni.

"Täälläkö sinä asut?" huusi hän minulle, ja tuuli vaimensi hänen äänensä niin että se kaikui kaukaiselta ja ohuelta kuin lanka.

"Täällä, etkö sitä tiennyt? Mihin menet?"

Rosseherre käännähti ja nauroi. "Vien oinaani kotiin."

"Mitä sanot?"

"Vien kotiin oinaani!"

Menin lähemmäksi.

"Miten olet voinut Kedrilin häitten jälkeen? Ei kai ole mitään uutta tapahtunut?" Kuljimme vieretysten, taistellen tuulta vastaan.

Rosseherre katsoi minuun liehuvan keltaisen tukkansa muodostaman ristikon lävitse ja nauroi. "Yann on vihoissaan ravistellut minua. Siksi että tanssin kanssasi."

"Yann? Mutta sanoihan hän itse, että sinun pitää tanssia minun kanssani?"

"Mutta kun sinä tanssit _niin_ minun kanssani."

"Niinkö? Miten minun sitten olisi pitänyt kanssasi tanssia? _Niin_ tanssitaan aina tytön kanssa."

Sen Rosseherre ymmärsi. "Yann on aina pahalla tuulella", jatkoi hän puhua pulputtaen. "Hän tahtoo, että menisimme naimisiin. Mutta Jean Louis ei anna siihen suostumustaan, eikä se ilman sitä käy päinsä. Minä olen vielä liian nuori, sanoo isoisä."

"Ei kai sinunkaan mielestäsi vielä ole kovin kiire?" Rosseherre pudisti päätään. "Oh, ei! Kun kerran olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, niin hän rupeaa juopottelemaan ja lyömään minua. Niin ne kaikki tekevät."

"Ei. Yannilla on hyvä sydän."

Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin kyllä, hänellä on hyvä sydän. Mutta hän on merimies, siitä huolimatta."

Rosseherre kertoi tuhansia pikkuasioita, joita kaikkia mielelläni kuuntelin. Hänen korkea lapsenäänensä leijui ylös ja alas, ja tuuli vei sen. Koko Rosseherre liehui kuin lippu. Joka askeleella kohosivat hänen pienet pyöreät kantapäänsä puukengistä. Hänen silmänsä olivat kokoon siristetyt ja terävästi tuulta vastaan suunnatut, niinkuin lokin silmät. Hänen kulmakarvansa eivät värähtäneetkään, kun jääkylmät sadepisarat iskivät hänen kasvoihinsa.

Kuten maa, niin ruskea sinä olet, Rosseherre, sinun hiuksesi ovat keltaiset kuin ahon kukat, ja muuten sinä olet tehty tuulesta ja sateesta ja suolasta!

Kuljimme edestakaisin autiolla aholla. Siellä täällä oli rapautuneita kallionlohkareita ja kasoihin koottua kaislaa. Mitään muuta ei kuulunut kuin palelevien, kiinni kytkettyjen oinasten surkuteltavaa määkinää ja joskus lokin kimeätä kirkunaa. Nälkäinen musta lehmä oli tien vieressä ja ammui surumielisesti meidän mennessämme ohitse. Se oli lehmäkääpiö, ei vasikkaa suurempi. Yksikään saaren harvoista lehmistä ei ollut suurempi. Eläimetkin tekivät täällä vain sen, mikä oli ehdottoman välttämätöntä; kanat munivat mitättömän pieniä kyyhkysenmunia. Maassa värisi pieniä lyhytvartisia kukkia. Tuuli ei antanut niiden kasvaa korkeutta. Kun ne pelkäsivät pohjatuulta, niin ne olivat asettuneet asumaan vain maavallien eteläisille reunoille. Siellä ne olivat kasvoillaan, ja niitä paleli. Aina kun nousimme notkosta, näimme synkkänä kuohuvan meren ja vaahtoiset kalliot. Saaren pohjoinen osa oli hitaasti lähemmäksi ryömivän sumumuurin peitossa.

Rosseherre ei tiennyt enää mitään, ja nyt kerroin minä hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut alhaalla meren pohjalla. Sovitin kertomukseeni kaikellaisia pöyristyttäviä seikkailuja kalojen ja polyyppien kanssa, tyydyttääkseni hänen mielikuvitustaan.

Äkkiä Rosseherre pysähtyi ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen silmänsä olivat vihreät kuin meren kuohu. "Sinä näit isäni ja veljeni?" keskeytti hän minut.

"Minähän vain uneksin, Rosseherre."

Rosseherren katse kävi epävarmaksi ja hän punastui. "He ovat molemmat hukkuneet", sanoi hän hiljaa. Ja hän viittasi yli ahon ja hänen otsansa kävi vihamielisiin ryppyihin. "Tuolla!" Hetkisen hän tuntui minusta merkilliseltä ja paljon vanhemmalta kuin hän olikaan, mutta sitten hän pudisti päätään, ja me kuljimme eteenpäin. "Ja mitä he sanoivat?"

"Rosseherre on täällä. Eivät mitään muuta."

Rosseherre hymyili.

"Mitään muuta he eivät sanoneet?"

"Eivät."

Ja minä kerroin, että he kaikki olivat piirissä ja huusivat, ja mitä minä hänelle tein. Silloin Rosseherre katsoi minua suurin, kummastunein, hymyilevin silmin ja puhkesi äänekkääseen, lapselliseen nauruun. "Sellainen uni — hahaha! — miten ihminen, saattaa sellaista uneksia!"

"Niin, mitä sanot siitä, Rosseherre?" huudahdin minä ja panin käsivarteni hänen vyötäisilleen. "Eikö se ollut hupsua?"

Rosseherre katsoi ympärilleen ja koetti irroittautua.

"Jos joku näkee!"

"Mitä se tekee?"

Hän katsoi minuun ihmeissään. "Yann tappaa sinut!"

"Haha!" Minä nauroin. "Mitä se tekee?" Minä olin aivan juopunut hänen läheisyydestään. Puvun lävitse tunsin hänen ruumiinsa lämmön ja hänen pienet hennot kylkiluunsa. Hänen hiuksensa liehuivat kasvoillani. Hänen ruskealla poskellaan oli sadekarpalo ja alkoi vieriä alas. Juuri tähän vierivään pisaraan suutelin häntä. Hänen poskensa oli kylmä.

"Oh, kuinka häijy sinä olet!" huudahti Rosseherre, punaisena kasvoiltaan.

"Mitäpä muuta voin, kun pidän sinusta, Rosseherre!"

Hän nauroi ja kamppaili eteenpäin tuulessa.

"Sinä olet suudellut myöskin Jeanettea."

"Jeanettea? Mustaa Jeanetteako?"

"Niin, hän on kertonut. Ja sanotaan, että sinä käyt Martinan luona, ja kerran on sinut yöllä nähty Stiffissä, Becin lesken asunnon edessä —"

Siinä se oli. Maineeni ei ollut parhaita.

"Hahaha, Rosseherre, Rosseherre, mitä kaikkea ihmiset voivatkaan valehdella! Mitään muuta kai ei ole sanottu, vai?"

Usvamuuri oli nyt aivan edessämme. Se ryömi poimuisin sumupyörin ahon ylitse. Silmänräpäyksessä me olimme sen peitossa. Rosseherren kädessä oleva nuora kävi näkymättömäksi, ja pienet oinaat astelivat harmaina ja likomärkinä takanamme. Sumu takertui niiden villaan.

Äkkiä tärisytti pelottava ääni ilmaa, ja me vavahdimme. Kuului siltä kuin talonkorkuinen muinaismaailman härkä olisi mylvinyt. Sen hengitys repi reiän ilmaan, torven, jota myöten mylvinä suurena, kumisevana pallona vyöryi yli meren, yhä kauemmas pois. Sitten muinaismaailman härkä uudestaan mylvähti, ja maa tärisi.

"Nyt ei kukaan näe enää meitä, Rosseherre!" sanoin ja suutelin hänen jääkylmää poskeaan, ja hänen kosteat hiuksensa tulivat huulieni väliin.

Rosseherre ei enää vastustellut, mutta hän nauroi, niinkuin olisi hän pitänyt naurettavana sitä että suutelin häntä.

"Jos sormukseni miellyttävät sinua, Rosseherre", sanoin minä, "niin saat ne. Tule luokseni, niin tuon ne sinulle ulos, sinun ei tarvitse tulla sisään."

"Mutta miksi tahdot antaa minulle sormukset?" kysyi Rosseherre.

"Kun sinä olet saaren kaunein!"

"Hahaha!"

"Tuletko?"

Rosseherre katsoi minuun. "Miksipä en tulisi?" sanoi hän ihmeissään. "Mutta sinä et saa enää mennä Jeanetten luokse, kuuletko? Minä vihaan häntä. Eikä Yann saa sitä tietää!"

"Yann ei saa koskaan sitä tietoonsa."

"No, hyvästi!" Rosseherre juoksi. Mutta parin askeleen päässä hän pysähtyi jälleen. "_Dis-donc!_" huusi hän sumun lävitse. "Voitko lainata minulle kaksi souta?"

Lainasin hänelle kaksi souta. —

Koko yön ulvoi Creachin sumusireeni. Joka kolmas minuutti sen mylvinä kaksi kertaa perätysten tärisytti taloani. Ja väliajoilla oli niin tuskastuttavan hiljaista kuin olisi kaikki kuunnellut, meri, kalliot. Ja myöskin merellä laivoissa kuunneltiin; merimiehet kumartuivat yli laivanreunan, herkistivät korviaan ja laskivat minuutteja, ja heidän sydämensä tykyttivät.

Istuin pienen tuleni ääressä, poltin piippua ja ajattelin mitä Rosseherrelle sanoisin, jos hän tulisi.

"Kuule, Rosseherre, pieni soma madonna", niin aioin sanoa, "istu, olen kaiken aikaa sinua odottanut, ja sydämeni on iloa täynnä siitä että sinut näen" —

Kuuntelin. Höyrylaiva vihelsi. Hyvin etäällä. Se vihelsi huolestuneesti ja hiljaa, ikäänkuin askel askeleelta varovaisesti eteenpäin pyrkien. Sumu kumpusi kuten savu ovenraoista. Panin puita tuleen.

"Tämä kaikkihan on järjettömyyttä!" sanoin ääneen. "Aivan toisella tavoin minä puhun hänen kanssansa. Niin kuin kalastajatytön kanssa puhutaan, ja sillä hyvä!"