XXIX.

Muuanna yönä heräsin ja rupesin miettimään.

Niin, taivaan tähden, miksi piti katseeni osua juuri Yvonneen, joka piiloutui neitsyytensä suojaan kuin kuusituumaisten panssarilevyjen taakse. Miksi oli juuri hän toisenlainen kuin saaren muut tytöt, jotka eivät tehneet paljonkaan vaikeuksia?

No, menenpä luoksesi, Yvonne, ja tarjoan sinulle puhdasta viiniä, sanon sinulle mitä ajattelen ja mitä tahdon, ja sinä vastaat minulle.

Nousin. Oh, ei, minulla ei ollut halua vain tyytyväisenä nauttia kohtalon antimia. Mutta oli vielä yö, valoisa juova aukeni idässä, kello oli neljä aamulla.

Aamupäivällä valmistauduin lähtemään Creachiin — mutta silloin tuli Kedril ja heilutti kirjettä: _trois bâtiments russes!_ Heh, sotalaivoja, jotka pyrkivät Brestiin. Oli sievoinen summa rahaa ansaittavissa; ja kaksikymmentä rannikon sekä saaren luotsia varustautui lähtemään. Me tietysti pistäisimme rahat taskuumme, Kedril ja minä.

Ennen lähtöämme ryyppäsimme Chikelin luona, koko kylä ryyppi innoissaan: niin paljon rahaa, Jumala varjelkoon! Kaikki hätä loppuisi —

Nyt ei ollut _enää epäilystäkään_ siitä, etteivätkö ryssät olleet meidän omiamme. Vai miten, luotsi? Haha, matkaan! Yvonne, no, sinähän jäät tänne —

Oli enemmän kuin selvää, että panssarilaivat suuntaisivat kulkunsa Creachin tulia kohti, ja tähän olettamukseen perustimme liikkeemme. Mutta Venäjän sotalaivoilta ei voi koskaan odottaa täsmällisyyttä, ne odotuttivat itseään. Meri jymysi ja riehui, isopurje kumisi ja masto voivotteli ja vikisi. Kedril makasi painaen ruumiillaan peräsintä ja ulvoi käskynsä niin kovalla äänellä kuin voi. Ja me, matruusi ja minä, toistimme ne myös ulvoen, osottaaksemme ymmärtäneemme ne, ja kuvaamattoman ulvonnan kaikuessa me kiidimme halki yönkaltaisten vesikuilujen ja kiipesimme yli värähtelevien, hengästyneiden aaltoketjujen. Viistopurjeen masto nävertäytyi noukkaansa myöten mustankiiltäviin lasivuoriin, jotka lakkaamatta vyöryivät meitä vastaan, ja lapioi vesimöhkäleitä ilmaan. Se näytti repaleiselta lipulta. Hyökyaallot sihisivät ja tuuli lauloi köysissä. Jossakin etelässä näkyi lepattava, tuulen kuljettama valonkipinä, ja me nelistimme hyvinkin viiden peninkulman vauhdilla. Kehno, kirottu kuljetuslaiva, mene helvettiin!

Se raha jäi saamatta, _trois batiments russes_ olivat päässeet käsistämme. Joimme itsemme raivosta humalaan. Vapisimme uupumuksesta — kahdeksanviidettä tuntia me olimme kamppailleet kamalassa aallokossa, panematta palaakaan suuhumme. Eikä mitään! Diaul! Hehe! Mitähän Mathieu, se peijakas, oli tehnyt — olikohan hän mennyt niitä vastaan aina päiväntasaajalle saakka — heh, Kedril, luotsi numero yksi? Töykkäsimme piloillamme hiukan toisiamme. Kummoiset vasarat olivatkaan Kedrilin nyrkit! Olimme tappelun vireessä — käy päälle! —

No, täällä minä nyt taas olen.

"Tule ulos, Yvonne. Ojenna minulle edes kätesi ulos!"

Yvonnen suu oli kylmä, mutta hänen poskensa hehkuivat. Hänen hiuksensa tuoksuivat kesäisen lämpimiltä ja ahon huuma nousi hänen vaatteistaan. Valotäpliä loisti hänen ruskeilla poskillaan ja kaarevalla otsallaan. Hän oli yhtä ruskea kuin itse Amorik, yksisilmäinen.

"Tuletko ulos, Maria?"

Hän hymyili. Hän tiesi kaikki mitä tapahtuisi, jos hän tulisi ulos.

"Ensi kerralla tulen ulos", kuiski hän.

"Ei! Tänään, Yvonne!"

"Ensi kerralla!"

Hyvä.

Poistuin, ja keskellä ahoa istuuduin kivelle. Hän otti sen niin juhlalliselta kannalta, hän oli tyttönen. Hän vapisi ja värisi hetkeään odottaessaan. Minä odotan, Yvonne, vannon, että minulla on kärsivällisyyttä.

Kuuntele! Se on vuoksi. Virta jylisee. Kuuntele! Luode. Lokit ovat lennossa.

Sade rapisi katollani, ja korkealla ylhäällä syöksyi tuuli ulvoen eteenpäin. Minä lauloin. Menin ulos myrskyyn ja lauloin kovalla äänellä, sillä minä tunsin eläväni. Sumua. Se kumpusi ovien ja seinien lävitse, ja tupakkani kostui. Creach ulvoi yöt pitkät. Kuljin edestakaisin ja sydämeni löi joka kerta kun Creach kohotti äänensä. Kaukana vastasi höyrylaiva. Hiljaa! Se kulki liian lähitse. Astuin rakennuksen eteen ja kuuntelin, hengitystäni pidättäen. Nyt se ulvoi kauempana. Ei ollut vaaraa enää.

Muuanna sumuyönä kuulin erään aivan väärää suuntaa kulkevan höyrylaivan äänen. Se kulki ohitse väärältä puolelta, pitkin _de Fromveurin_ vaarallista väylää, jonka kaikki merenkulkijat tuntevat. Huolettomasti se kulki, soitti pilliään ja katosi, aavistamatta laisinkaan, kuinka lähellä kallioita sen köli oli ollut. Siellä oli viikatteenteräviä riuttoja, jotka vain olivat väijyneet saadakseen leikata sen pituuttaan auki.

Kun aurinko nousi ja siveli ahon kaikkia korsia ja ruohoja, näytti saari kuin härmän peittämältä.

Lintuparvia tuli pohjoisesta, Irlannista ja Englannista, kulki kiilana yli saaren ja katosi salamannopeasti taivaanrannan taakse. Perässä tuli aina vitkastelijoita — ehtivätkö ne mukaan vai eivät, siitä ei tässä välitetty. Mutta pimeinä öinä suhisivat parvet kohti majakkain tulia, jotka niiden edessä välkkyivät ja ennenkuin suriseva kiila saattoi kääntyä, oli satoja lintuja murskannut pääkallonsa.

Koko saari eli näihin aikoihin linnuilla. Minä myöskin. Tarvitsi vain mennä Creachiin ja poimia niitä. Niitä oli aholla, kallioiden joukossa, joka paikassa. Niiden noukat olivat hiukan auki, niinkuin ne olisivat huutaneet pudotessaan, pyöreät, harmaat kalvot kaareutuivat yli pienten silmien, jotka loistivat kosteina. Ja kuinka hienoilta tuntuivatkaan luut untuvaisten höyhenten alla!

Poupoulilla oli hyvät päivät.