IX.

Mutta kun hän tuli, niin en sanonut mitään. "Ah, siinähän sinä olet!"

"Niin, tässä minä olen", vastasi hän ja näytti hampaitaan.

"Etkö tule sisään?"

Hän kurkisti uteliaasti ovesta.

"En, ah en. Aurinko paistaa niin kauniisti!"

Siinä nyt istui Rosseherre, saaren kukkanen, kivellä oveni edessä ja kutoi paksua valkoista sukkaa. Puukengät riippuivat hänen varpaissaan, toisinaan hän pyyhki hiussuortuvan kasvoiltaan. Hän jutteli, eikä hänen terve, kuudentoistavuotias suunsa ollut hetkeäkään hiljaa.

Minä tupakoin ja katsoin hänen nopsia käsiään, joiden sormien kynnet olivat vaaleat, ja sukkapuikkoja, jotka löivät toisiaan vastaan kuten mastokimput lähetysten ankkuroiduissa kalastajaveneissä meren aallotessa.

Parin askeleen päässä olivat Rosseherren molemmat oinaat, mustat kuin piru. Tuuli leikki niiden villassa. Tuntikausia ne saattoivat liikahtamatta tuijottaa meihin, ihme-eläimiin, kuin noiduttuina, ja tuska ja kunnioitus loisti selvästi niiden mustareunaisista merenpihkasilmistä. Toisinaan ne päristivät lempeitä kameelinkuonojaan ja väistyivät arkoina taaksepäin, sillä ne pelkäsivät kaikkea, tuulta, hyönteisiä, vieläpä sellaistakin, mitä me ihmiset emme näe. Kun Poupoul vain ojenteli raajojaan tai haukotte!! hyppivät ne kauhun valtaamina paalunsa ympäri. Varmaankin se näytti niiden mielestä kauhealta, rakennuksen korkuiselta karhulta, joka saattoi ne niellä päineen, karvoineen, tulematta vähimmässäkään määrin kylläiseksi. Sitten ne jälleen seisoivat ohuilla, hienoilla jaloillaan, varpaillaan niin sanoakseni, ja katsoivat meitä huolestuneina sekä uteliaina.

Merellä kulki höyrylaiva. Mitättömän pieniä lippuja kiipesi ylös pitkin sen touveja, se puhui merkinlennättimemme kanssa. Terotin katsettani ja tuijotin etäisyyteen: siellä souti kalastaja pienessä venheessään epätoivon voimin, jottei hän murskautuisi. Ei, se oli musta luoto, ei mitään muuta, yhä uudelleen saatoin erehtyä. Aallot vaelsivat ohitse, loppumattomina, aina uusina, aina samoina. Merestä kohosi valkoinen käpälä ja suuntasi iskun luotoihin.

Oli lämmin, hyönteiset hyrisivät. Viime päivinä oli Myrskylän edessä auennut kukkasia, jollaisia en ennen ollut nähnyt missään. Ne näyttivät pienenpieniltä sorvatuilta vahakynttilöiltä, ympärillä oli pikku kukkia, vahakellosia. Meidän oli täällä hyvä olla, ja miten ihanan sininen olikaan piippuni savu!

Rosseherre heilutteli puukenkiään varpaissaan ja lauloi puoliääneen: Se kuului tuulen vienolta huminalta ja toisinaan niiden pienten lintujen piipitykseltä, joita oli saarella ja jotka lauloivat vain hiljaa ja arasti, niinkuin ei maksaisi vaivaa laulaa.

"Etkö sanoisi minulle mitä laulat, Rosseherre?"

Rosseherre ajatteli kauan, senjälkeen hän puoliääneen ja nopeasti lauloi säejakson toisensa perään, ensin bretanjaksi ja sitten ranskaksi. Hän epäröi: "Oh, sitä ei voi ranskaksi sanoa, se ei kuulu miltään!"

"Mitä se on?"

"Siinä puhutaan kalastajatytöstä, joka menee Quimperin luostariin. Kalastaja tulee hänen luoksensa ja koputtaa hänen ikkunaansa. Avaa, avaa! sanoo hän, katso ulos. Sinun tarvitsee vain ojentaa kätesi, ja minä panen siihen omenan ja päärynän."

Hän osasi pienen surullisen laulun, jota hän usein lauloi ja jota en koskaan ole unhottanut. Tarvitsee vain hiljaisen tuulen puhaltaa, kun jo tunnen tämän laulun korvissani. Sillä laulu ja tuuli, ne ovat samaa. Muuan tyttö tahtoo mennä kalastajan kanssa naimisiin, mutta naisväki sanoo: Älä tee sitä. Et muuta saa kuin tuskaa vain, lapsi, sitten hän kuolee ja sinä olet yksinäsi. — Kenties ei niin käy, sanoo tyttö ja ottaa hänet. Kalastaja lähtee St. Pierreen turskanpyyntiin, moniksi kuukausiksi. Nyt tulee yö, eijoo, miten synkkä ja kamala se on! Äkkiä koputetaan kalastajanvaimon ikkunaan. Avaa, minä se olen, sinun rakastettu miehesi. Hän avaa ikkunan. Siellä kalastaja seisoo pitäen sydäntään kädessään. Vaimo huutaa ja valittaa ja juoksee naapurien luokse: Rakas mieheni on kuollut.

"Luuletko, että hän todellakin oli kuollut?"

Rosseherre katsoi minuun kummastunein katsein. Hän ei vastannut niin mitään.

Mutta eniten miellytti minua laulu, jota kalastajanvaimot lapsilleen laulavat.

Heti kun Rosseherre sen alkoi, täytyi minun hymyillä.

Rosseherre lauloi:

Kalastajanvaimo keittää puuroa ja sanoo: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Peikko istuu uunissa ja matkii häntä —

Mutta eihän Rosseherre sanonut "peikko", hän sanoi tonttu, ja se kajahti aivan toiselta. Tonttu, tonttu. Ja tontun äänen lauloi hän kimeästi ja piipittävästi:

Tonttu istuu uunissa ja matkii häntä: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Kalastajanvaimo huokaisee ja lausuu: "Ah, hyvä mies, tule toki minua auttamaan."

Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tule toki minua auttamaan."

Kalastajanvaimo virkkaa: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii minua."

Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii minua."

Kalastajanvaimo sanoo: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää."

Tonttu matkii häntä: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää."

Kalastajanvaimo saa sanoiksi: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on heittänyt puurooni mustan kiven."

Tonttu matki häntä: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on heittänyt puurooni mustan kiven!"

Kimeänä ja pilkallisena kaikui tässä Rosseherren ääni. Minä nauroin.

"Tahtoisin saada tämän pikku laulun bretanjan kielellä", sanoin, "etkö kirjoittaisi sitä minulle?"

"Kyllä."

"Tule sisään."

Rosseherre katsoi minuun iloisin, paljon sanovin silmin. Hän pudisti keltaista tukkaansa. "Etkö? Rosseherre, mitä ajatteletkaan!" Toin hänelle paperipalan, ja hän kumartui sen ylitse ja töhersi: Rosseherre.

"Entä laulu?"

Rosseherre nauroi. Hän ei osannut kirjoittaa.

Ilta tuli, ja Rosseherre irroitti oinaat paaluista.

Sitten hän otti sukankutimen kainaloonsa ja juoksi. "Kenavo!"

"Kenavo!"

Hänen valkoisen myssynsä nauhat liehuivat. Vilkas ja herttainen kuin peltohiiri sinä olet, Rosseherre — — —