XXXIII.

"Toimitsija" lähti. Näin sen risteilevän lahden ylitse. Nauroin. Ei, ystäväni, minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää saarella. Tänään on keskiviikko, ja Amorik, yksisilmäinen, on työssään.

Yön syvässä hiljaisuudessa kaikuivat vain kumeat askeleet. Meri loiski, mutta en kuullut sitä enää.

Minun askeleeni ne olivat.

Koputin ikkunaan.

"Minä se olen, Yvonne. Täällä minä olen taas. Niin, me jouduimme myrskyn käsiin."

Suutelin Yvonnen lämmintä kaulaa. Hän painoi pääni sitä vastaan ja huuleni upposivat siihen.

Sitten hän kertoi minulle kuiskien, että hän oli pelännyt vuokseni näinä päivinä.

Yllämme pyöri välkkyvä tuulimylly, ja hajanaiset valonheijastukset leijuivat kimallellen mustalla maalla. Mutta me seisoimme aivan pimeässä. Jotakin putosi. Mitä se on? Se kuului niin pehmeällä. Satoi pehmeitä ääniä, höytyviä.

"Se on lintujen lennon ääntä."

Niin, niin, linnut ne palasivat pohjoisesta ja syöksyivät valoon.

"Yvonne?"

Pimeässäkin näin Yvonnen poskien pienet kuopat. Hän hymyili.

"Sinä tiedät, mitä olet minulle luvannut!"

"Minä tiedän sen."

"Ja sinä tulet ulos?"

Yvonne otti käteni kuumiin käsiinsä ja puristi sitä.

Hän vapisi.

"En tänään", kuiski hän. "Huomenna, ylihuomenna —"

Silloin putosi jotakin pehmeätä olkapäälleni. Lintu. Minä säikähdin ja suutelin Yvonnea, niin että huuliani kivisti.

"Ajattelen sinua, Yvonne", kuiskasin, "olen merellä ja ajattelen sinua. En voi sinua unhottaa. Tule, Yvonne!"

Yvonne pudisti päätään. "Ylihuomenna —"

Veri kohisi päässäni.

"Ja ylihuomenna —?" sanoin ääneen.

"Jumalan tähden, älä puhu niin kovalla äänellä!"

Pidin kiinni ikkunankamanasta ja heilautin itseni ylös. Yvonne väistyi taaksepäin. Seisoin pimeässä huoneessa.

"Jeesus", kuiskasi Yvonne.

"Kun sinä et tule ulos —!" sanoin ja vedin hänet puoleeni. Yvonne vapisi ja suuteli poskeani —

Lähdin. Kuljin ahon ylitse. Otin lakin käteeni vilvoittaakseni kuumaa päätäni.

"Niin, Yvonne", sanoin minä, "kuinka kauan aioit minulla vielä odotuttaa? Kuinka kauan, haha!"

Aholta sukeltautui ryhmissä olevia valkoisia telttoja: ne olivat talojen kalpeita päätyjä, joita Creachin tulet valaisivat. Niiden keskellä oli korkea, huipukas teltta, kirkko. Kuljin pitkin merenrantaa, kotiin.

Meri höyrysi, oli hiljaista, ja aallot kalkkuivat kallioon. Tok — tok — tok. Vihelsin kävellessäni Creachin valo-iskut ajoivat edellään sumukelloja. Kun olin Pouponin kuilun lähellä, alkoi sydämeni hakata, ja minä lakkasin viheltämästä. Täällä oli niin hiljaista, ja aalto loiski niin omituisesti. Pysähdyin. Creachin valoluudat lakaisivat ahoa, ja Pouponin kuilun yläpuolella leijui talonkorkuinen aave. Se oli kuilusta nousevaa sumua. Odotin siksi kunnes valokeila palasi takaisin: yhä vielä seisoi tuo jättiläiskokoinen aave yössä ja viittoi minulle valkeilla käsivarsillaan.

Pyörryttävä tunne valtasi minut. Tuntui siltä kuin olisin painunut tornin korkuiselta alas valkoiseen tyhjyyteen.

Tahtoisinpa pyytää jotakin ihmistä sanomaan minulle, miksi juuri tällä hetkellä ja juuri tässä paikassa pysähdyin. Ja miksi juuri nyt johtui mieleeni ajatus, että vaivuin tornin korkuiselta alas!

Poupoul veti henkeään ja haukahti lyhyesti. Seisoiko joku aholla?

"Hiljaa, Poupoul!"

Creachin valo palasi ja valaisi polun. Ei ketään. Vain kasa ruskoleviä oli tien varrella.

Mutta silloin Poupoul alkoi raivoisasti haukkua. Sen silmät katsoivat vihertävinä minuun.

Nauroin hiljaa itsekseni. Kenties oli — Yann lähellä?

"Yann, Yann!" huusin minä. "Oletko täällä?" Ja minä nauroin samalla, osottaakseni hänelle, jos hän täällä olisi, etten pelännyt. Mutta selkäni oli jääkylmä, aivan kuin olisi takkini ollut leikattu auki takaa.

Kiipesin tien vieressä olevalle ruskoleväkasalle: niin, siellä oli Yann! Todellakin, siellä hän seisoi —

"Hyvää iltaa, Yann!" sanoin. "Mitä teet täällä niin myöhään yöllä, poikaseni?"

Yann ei vastannut mitään. Poupoul oli nyt tuntenut hänet ja ryömi häntäänsä heiluttaen hänen jaloissaan. Mutta Yann ei liikahtanutkaan. Hän seisoi ja katsoi minuun. Ne olivat Yannin silmät, ja kuitenkin ne olivat vieraat. Ne hehkuivat synkkinä tyhmää raivoa ja moukkamaista uhmaa. Hän ei liikkunut, ei sanonut mitään, hän seisoi ja katsoi minuun ja hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi.

Tällä hetkellä tuntui Yann minusta kovin naurettavalta. Jos hän oli vaaninut minua täällä, niin miksi hän ei liikkunut? Pitikö minun kadota Pouponin kuiluun jättämättä jälkeäkään nurmeen? Yann, Yann, käy esiin! Näytä, kuka olet. Ilmaiseksi sinä et minua saa, mutta kenties halvalla. Hoho, kuinka naurettava hän oli.

"Tahtoisitko sytyttää piippusi, Yann?" sanoin ja nauroin hänelle vasten kasvoja. Hänen tyhmä uhmansa ja typerä tuijotuksensa suututti minua. Olipa tuokin nyt tapa seurustella minun kanssani!

Mutta Yann ei liikahtanut. Hänen silmänsä olivat nyt kuin suuret hehkuvat reiät.

"Jos olet menettänyt puhekykysi, niin hyvää yötä!" sanoin ivallisesti, suututtaakseni häntä. "Aion kulkea joka ilta tätä tietä, ymmärrätkö, joka ilta. Ja joka ilta odotan hetkisen juuri tässä paikassa. _Au revoir et merci, merci!_"

Lähdin. Aivan hitaasti käänsin Yannille selkäni, odotin vielä hetkisen ja sitten menin. Mutta Yann ei liikkunut. Minä nauroin, yhä vielä kiihtyneenä ja suutuksissani.

Katsokoon hän Herran nimessä, miten pääsee hulluudesta, johon pieni tyttö ja ryyppy olivat hänet ajaneet. Se ei ollut minun asiani. Hän on narri, Poupoul, emmekä me ota vastaan mitään määräyksiä. Talven myrskyt rupeavat riehumaan saarella, ja me aiomme kuunnella niitä. Alkaa sataa lunta ja jäätä, ja me tahdomme sen nähdä, kuuletko, toveri, me kuljemme ahon yli, kun se on jäätynyt. Ja suuri tulemme on rätisevä ja luova lieskansa lävitsemme, valaiseva sielumme suuria, kimmeltäviä kätköjä, joita emme vielä tunne. Näetkö, miten me tuijotamme tuleen keltaisin silmin, ja ympärillämme ulvoo tuuli suurta lauluaan?

Yann, Yann!

Aamulla löysin kirjeen kynnykseni alta. "Varo itseäsi!" oli siihen kirjoitettu.

Yann ei ollut edes muuttanut käsialaansa. Miten varomatonta, jos kirje myöhemmin löydettäisiin luotani? Revin sen pieniin palasiin ja hajoitin ne tuuleen. Mutta sitten aloin ajatella.

Ei, Yann, se riittää! Sinun pitää päästä jälleen rauhaan. Menen Rosseherren luokse ja puhun hänen kanssansa, ja tulen sinun luoksesi ja pyydän että sovimme keskenämme.

Muutenhan Yann juo itsensä kuoliaaksi, ja mehän olemme kaikesta huolimatta ystäviä.