XII.

On vielä yö. Kaikki on tyhjää, jumalat nukkuvat, eläimet ja ihmiset, minä yksin olen valveillani. Kuten aave minä vaellan synkässä aamu-usvassa. Hiljaisuus. Vain askeleeni keikkuvat, maan alla jymähtelee kuin kumeita vasaran-iskuja.

Äänetön tuulenväre hiipii esiin, meren voimakastuoksuisen yöhi'en kyllästämä. Saaren tähdet, loistavat vielä, valvomisesta väsyneiltä ne näyttävät. Stiffin kuu huokuu raukeasti, valkoista, valkoista, punaista, Creach heiluttaa kalpeita sädekimppujaan henkäisemättä kehässä. Idässä yön selkä taittuu ja aamu höyryää taipeesta verisen tuoreen lihan kaltaisena. Meri vavahtelee, kuin vilusta väristen. Creachin valoiskut lentelevät ohuiden huntujen kaltaisina, saaren kalpeat värit tulevat esiin, merikin saa värinsä. Creach sammuu. Pohjoisessa Stiff välähtää vielä kerran punaisena, sitten sen valo ei enää palaa.

Kaukana kirkuu lokki. Toinen kirkuna vastaa siihen, ja äkkiä kohoo kallioilla sekava, kimeä melu. Tämä ahnas petolintujen noukista lähtevä huuto tervehtii valoa samalla hetkellä tuhansilta meren kaljuilta luodoilta.

Sataman sumussa liikkuivat kalastajat kömpelöiden, haparoivien aaveiden kaltaisina. Jättiläissuuri purje nousi korkeuteen ja katosi sumuun. Tervehdin Jean Louisia, "merenkuningasta", ja äänettöminä me valmistauduimme matkaan. Äyskäröimme pois veden, jäljestimme siimat, syötit, purjeet. Tyrskyt kumisivat. Aallot vierivät pärskyen, vene hankautui kitisten rantalaituriin. Peräsin keikkui, ketjut kalisivat, kova ääni riiteli jollekin pimeässä. Joku, kirosi. Haisi mädänneeltä vedeltä ja kaloilta. Sitten me kulkea kolistimme polkua ylös Chikelin luokse, syödäksemme nopeasti aamiaista. Jean Louis kaatoi kurkkuunsa suuren pikarin _eau de vie'tä_, ja sillä hän oli valmis. Merellä hän sitten ei koko päivänä syönyt mitään muuta kuin palasen leipää, ja illalla hän taas otti pitkän ryypyn: sitten hän nukkui. Niin he elivät.

Me lähdimme. Muutamia varjontapaisia purjeita kiiti edellämme sumuun. Jäinen vesi höyrysi. Möhkälemäisten, matalalla roikkuvien pilvien yläpuolella hehkui, ja äkkiä pilvet kohosivat ylemmäksi ja olivat kevyitä ja leijailevia. Kuun sirppi muuttui ohueksi ja läpinäkyväksi, viimeiset tähdet välkkyivät heikosti, ja äkkiä ne olivat kadonneet. Meri värittyi tummansiniseksi kallioiden varjossa, jotka kukoistivat kuin vaaleanpunaiset korallit. Maitomaisia sumupilviä kiiti saaren ylitse. Ne kätkivät verhoonsa Creachin valotornin, ja kun se jälleen tuli esiin, niin sen lasinen pää salamoi punaisia tulenkieliä. Äkkiä tuli meri avaraksi ja valoisaksi ja purjeet sen pinnalla loistivat kuin puhdas kulta.

Tuuli pingoitti purjeemme ja vene kallistui. Me kahlasimme ensimäisen varsinaisen aallon, vene nousi korkeuteen ja liukui taas alas. Se oli aavan meren ensimäinen tervehdys! Sieltä, etäältä —

Sijoittauduin mukavasti veneeseen ja sytytin savukkeen. Jean Louis poltti tupakan kuiviltaan: hän repäisi paperin pois savukkeesta ja pisti tupakan suuhunsa.

"Kaunis aamu, Jean Louis!"

"Hi-hi-hi!"

"Merenkuningas" ei ollut mitään muuta kuin mitättömän pieni käärö, josta pisti esiin rasvainen, matala lakki ja likaiset puukengät. Lakin alta riippui näkyvissä pari ohutta, valkeata hiussuortuvaa, ja vain harvoin minä näin hänen nyrkinkokoiset, rusottavat, alati hymyilevät kasvonsa. Hänen takkinsa oli mennyt kurttuun joka taholta, ja housut ulottuivat vain sääriluihin saakka. Sininen pellavakangas oli haljastunutta, lumivalkeata olkapäitten ja reisien kohdalta, ja monet paikkaustilkut olivat ehtineet nekin jo kauan sitten vaaleta. Hihat olivat kuorettuneet ja niissä välkkyili kalansuomuksia. Hän pyyhki niihin nenäänsä ja puukkoaan. Jean Louisin kädet olivat kuin puuta ikuisesta soutamisesta, eikä hän enää voinut taivuttaa sormiaan. Hänen pienet silmänsä olivat yhtä haljastuneet kuin hänen takkinsa, ja kuitenkin hän näki kuin kaukoputki. Puukenkiinsä hän oli pannut olkia, ja siinä, missä oljet pistivät esiin likapanssarin lävitse, riippui suuria mustia, kuivuneita veripisaroita.

Merenkuningas oli saaren urhoollisin mies, sen voit kysyä keneltä tahdot. Hän oli pelastanut neljäntoista ihmisen hengen ja niin ja niin usein ollut itse haaksirikossa mukana. Nuorena ollessaan hän oli monia kertoja purjehtinut maailman ympäri, mutta siitä hän ei enää tietänyt mitään. Nyt hän oli seitsemänkahdeksatta vuoden vanha ja tuli ensi kesänä kahdeksankahdeksatta-vuotiaaksi.

Merenkuningas oli saaren pelätyin varas. Yössä ja sumussa hän meni sinne, niihin kalastajat olivat laskeneet langustirysänsä. Ne hän nosti ilmoille, vaikka ne olivat niin painavat, että väkevällä miehellä oli niissä tekemistä. Hän otti langustit rysistä, laski rysät jälleen mereen ja pani langustit koreihinsa. Kun nyt kalastajat seuraavana päivänä lähtivät pyydyksiään kokemaan, niin huomattiin, että ihan kaikki langustit olivat mennet Jean Louisin rysiin — hi-hi-hi —! Oh, he olivat yllättäneet hänet itse teossakin —

Kuljimme viistoon virran poikki. Vene kääntyili ja pärskyt iskivät purjeihimme. Meri kohisi, ja valkoisia vaahtopommeja lenteli kallioiden ylitse.

"Meri ei ole tänään minun mieleiseni!" huusi Jean Louis.

Naurahdin. "Sen parempi!" sanoin minä ja aloin, Jean Louisin esimerkkiä seuraten, panna siimoja kuntoon.

* * * * *

Tuskin peninkulman päässä saarelta oli rivi puolittain peitossa olevia luotoja ja riuttoja, joita vastaan merenvirta kumisten löi. Tätä riuttariviä me seurasimme, sousimme edestakaisin ja kalastimme.

Aallot olivat tässä nopeita ja ärjyjä, ne olivat mustanvihreitä, ja oli kuin niiden päällä olisi ollut öljy- ja nokikerros. Kirkas syötti painui alas niihin kuin pieni vihreä valotäplä. Valo vaipui vaipumistaan, kävi himmeäksi, vihdoin se katosi, eikä jäänyt jäljelle muuta kuin tämä synkkien, limaisten aaltojen vavahteleva, liikkuva mättäikkö. Panimme siiman sormemme ylitse ja tunsimme sen tempoilussa sen suuren valtimon mahtavat lyönnit, joka pumppuaa miljoonia tonneja vettä Meksikon Golf-virrasta aina Lofotenin saarille saakka.

Mutta pimeässä — syvällä veden alla — niin, Jumala sen suokoon, sillä emme me huviksemme nelistäneet pitkin riuttariviä, — siellä ne olivat. Kuuntelin siiman avulla merkkiä merestä, sadan metrin syvyydestä — hiljaa! Niin, siellä ne olivat. Ne syöksyivät lentävän valon perään, tuijottivat sitä kaikilta suunnilta, niiden selkäevät pingoittuivat himosta, niiden ruumiit pullistuivat, niiden viikset vapisivat, ne töykkäsivät tylsillä kuonoillaan syöttiä, haukkasivat —.

Mutta vielä ei ollut oikea hetki tullut. Kala on epäluuloinen. Pingoitin hiukan siimaa, kiihottaakseni sen ahneutta, annoin myötä, tein sen luottavaiseksi ja — vedin. Se oli tapahtunut!

Käteni kieppuivat, makasin veneen laidan yli kumartuneena ja tein työtä kuumeentapaisesti. Minulla oli ainakin sata siimaa hoideltavina ja minun täytyi olla nopea, sillä kala ei jätä mitään keinoa koettamatta. Niinkuin koira se repi siimaa, viskautui koukkua vastaan, kiskoi, mutta minä en hellittänyt, Lyijypalat tulivat näkyviin, ja siinä se oli. Se tuijotti minuun suurin, raivoisin silmin, puistelehti tuskasta ja kauhusta ja iski pyrstöllään. Kävin kiinni sen ruumiiseen, irroitin koukun ja heitin sen veneeseen. Hetkisen se makasi siinä pelästyneenä, sitten se heittelehti epätoivoisena pohjalla.

Ja jälleen kulki pieni valo alas pimeyteen.

Satamassa olin ostanut pari merirapua siltä varalta, että kalat eivät olisi syöntituulella. Merenkuningas ei ollut tyytyväinen, ja hän päätti uhrata meriravut. Hän kiskaisi irti niiden kynnet, kirkaisi niille raivostuneena, kun ne puolustautuivat. — "Ho! Ho!" — nähkääs, nämä kurjat elukat eivät tahdo antaa ottaa edes kynsiään, "hö!" Hän polki rikki kynnet ja ravut ja viskasi liman houkutussyötiksi mereen.

Panin suuren palan koukkuun. Kaloista täytyi tämän paistin tuntua samallaiselta kuin vangista tuntuu paistettu kana, joka äkkiä yöllä lennähtää tyrmään.

Se onnistui. Kalat menettivät tykkänään järkensä ja kiitivät koukkuihin. Märkinä, vettä valuen, ne tulivat ylös, kuonot repaleisina, ja tuijottivat kauhistunein silmin hirmuiseen valoon sekä noiden raivonnen pirujen kasvoihin, joita huvitti kiskoa ne niiden pimeästä kohisevasta kodista. Ne heitettiin veren ja suomuksien tahrimaan veneeseen, ja siinä ne saivat kuolla. Ne iskivät pyrstöillään, niiden loistavat, hopeanvalkoiset ruumiit muuttivat väriään, keltainen kalvo levittäytyi niiden ylitse, ne kävivät läikällisiksi. Niiden kyljet huohottivat, punaiset kidukset levittäytyivät, niiden kultaiset silmät avautuivat kuolinkamppailuun. Vihdoin ne tekivät viimeisen yrityksen, taivuttautuivat kuin miekka ja kohosivat ylöspäin. Sitten ne saivat Jean Louisilta potkun ja makasivat liikkumatta. Mutta vielä tunnin päästä saattoi niissä olla henki.

Päivä kohosi korkeammalle, ja me kalastimme koneellisesti ja mitään puhumatta. Vene heittelehti ylös ja alas ja kiiti eteenpäin. Tein työtä vakavasti ja uutterasti. Huolellisesti leikkasin syötit simpukoista, jotka muistuttivat kaikkein pienimpiä, mataloita kiinalaisia hattuja. Monissa niissä oli pieniä sammal- ja kaislakimppuja ja olivat kuin hienonhienoja viime muodin mukaisia naisten hattuja. Ja minä nauroin itsekseni, sillä kaikellaisia seikkailuja muistui mieleeni. Täällä kaukana meren kohinassa otin vielä kerran vastaan kaikki ne loistavat katseet, jotka jossakin olivat minuun kohdistuneet, ja hengin niitä sulotuoksuja, joilla naiset houkuttelevat meitä niinkuin kukat kimalaisia. Kuten runoilija sanoo — mutta silloin kulki sähkö-isku pitkin siimoja ja minä tunsin sen sydämessäni: kala...

Aina kymmenen minuutin kuluttua Merenkuningas muutti purjeen asentoa, kääntääkseen veneen. Silloin minun täytyi painautua aivan pitkälleni, ja kuitenkin purje joka kerta kiskaisi hatun päästäni.

Aallot vyöryivät yksitoikkoisesti sihisten ja kohisten ohitsemme, ja aina jokin hankasi ja raappi venettämme. Toisinaan vyöryi nopea aalto kohisten esiin, linkosi veneen korkealle ja pirskotti päällemme pisarsateen, ja minä näin aallon jatkavan matkaansa toisten joukkoon, jotka joutuivat epäjärjestykseen. Taas sähisi, ja näkyviin tuli suuri marmoritäpläinen piiri, joka kohisi ja kiehui: aallon pohja oli kohdannut salakarin. Valkoisen ja vihreän marmorin värinen piiri eteni nopeasti, kiipesi yli aallonharjojen, ja vielä kaukana etäisyydessä se säilytti muotonsa.

Lokit viistivät vatsoillaan aaltoja, kiitäen niiden pintaa pitkin ja seuraten niiden vaihteluita hiuksenhienosti ja salamannopeasti, ylös ja alas ne lensivät ja kirkuivat. Siivet leijuivat ja terävät koukkunokat repivät ilmaa. Lokkien oma oli meri, eivätkä ne välittäneet kalastajista. Ne syöksyivät kallioiden kuohuun, räpyttivät siipiään kuin aikoen laskeutua alas, nousivat luotisuorasti ilmaan, kun aalto hypähti niiden jälkeen, ja heittäytyivät päistikkaa alas taas, kun aalto oli ohitse. Ja vesi valui välkkyvinä pisaroina niiden sulista.

Meri lauloi ja kohisi yksitoikkoisesti. Kului tunti, ja oli hiljaista. Sitten parvi myrskypääskysiä lensi ohitse — döi — döi — gullugullugullu döi — ja kaukana poissa ne jo olivat. Viivana ne katosivat etäisyyteen.

Sytytin piippuni. Kyyristyin, painoin polveni veneen kaaria ja pääni sen laitaa vastaan, ja nyt olin kylliksi tukevassa asennossa voidakseni raapaista tulta tikkuun.

* * * * *

Pari minuuttia ennen olin saanut vesipisaroista kasvoihini piiskan-iskun, kylmän kuin jää, mutta nyt sain kauhallisen vettä hihaani, ja se vesi oli haaleata.

Virta oli muuttanut suuntaa. Toisinaan se vei aavalle merelle, toisinaan taas saarta kohti, vain Merenkuningas tunsi sen salaisuudet. Aallot olivat olleet ennen sileitä, nyt ne olivat juomuisen panssarin peittämät, kun tuuli puhalsi virtaa vastaan.

Salakarit, joiden suuntaan kuljimme, alkoivat käyttäytyä hurjemmasti. Lakkaamatta nousivat vaahtopärskyt niiden kohdalla ilmaan räjähtävien pommien kaltaisina, leijuvia harsoja kohosi korkeutta kohti kimmeltäen auringonvalossa ja murskautuen. Kuului kumeita tykinlaukauksia, jotka hetki hetkellä kävijät voimakkaammiksi, mitä korkeammalle vuoksi nousi.

Jean Louis katsoi vettä ja pudisti päätään.

Taivas peittyi pilviin ja aurinko katosi posliininvalkoisen hattaran taakse. Meri muuttui synkän ja uhkaavan näköiseksi. Tummana ja raskaana se vyöryi, ja missä valkoisen pilven valo siihen sattui, näytti se tuovan siihen paksun kerroksen valkoista öljyväriä.

Masto natisi ja taipui, ja pienen silmälapun kaltaisen purjeemme repeämät kävivät leveiksi ja ammottavaksi. Purjehdimme kuuden solmuvälin nopeudella, ja oli kuin venheemme olisi saanut siivet. Se syöksyi vavisten alas satoja metriä pitkiin laaksoihin, kulki heilurin tavoin aaltojen poikki, ja kun olimme ylhäällä, tuntui minusta siltä kuin istuisin yksikerroksisen talon katonreunalla ja katselisin alas. Sitten näin huohottavat riutat, jotka mittasivat tämän suuren keuhkon hengenvetoja. Riutta paljastui syvälle alas, aalto imi puoleensa, kurlutti. Sitten se suin päin syöksyi korkeuteen, ja vaahtopylväs nousi riutasta suoraan ylös. Hetkisen se oli paikoillaan, kuin briljanttipuu, ja vaipui kokoon. Riutta oli satoina kuohuvina vesiputouksina. Ja jo sukelsi ruosteenpunainen riutta jälleen vavisten esiin kuin uimarin pää, josta valuu vettä ja joka jo auringossa loistaa. Monta kertaa näin tähystyspaikaltani taivaanrannalle asti, hetken vain, sitten sukelsimme jälleen alas.

Usein purjehti Merenkuningas, ylös katsahtamatta, ihan lähelle kallioita, mutta minä pidin suuni kiinni, sillä minä tiesin, että viime silmänräpäyksessä hän kääntäisi veneen. Merenkuningas liikkui tässä vesierämaassa yhtä varmasti kuin joku toinen huoneessaan. Hän tunsi täällä jokaisen kohdan, eikä hänen tarvinnut nostaa päätään. Hänellä oli omat merkkinsä; niin pian kuin se tai tuo kallio näkyi etäällä riuttain välissä, oli peräydyttävä. Hän tunsi myöskin salakarit, ja jos hän sanoi, että tässä alla on _miesten lasi_, niin oli varmaa, että aalto hetkeä myöhemmin kohtasi kallion ja marmoroi meren laajalti. Hän tiesi vieläkin enemmän. Hän tiesi, missä sillä ja tällä hetkellä, tässä ja tuossa tuulessa, kalat oleilivat, mihin ne kulkivat heti kun tuulen suunta muuttui. Hän tiesi, kuinka nopeasti veneen täytyi kulkea, jotta se tai se kala söisi, hän tiesi milloin kalat olivat odotettavissa ja milloin ne katosivat.

Usein minun täytyi nauraa, kun katsoin häntä. Siinä se pikku käärö istui tyynenä kuin lietensä ääressä ja pyöriskeli edestakaisin, sen sijaan, että minun täytyi pitää kiinni, jotta en lennähtäisi pois veneestä. Hän puri, purskui, ja pani hartaasti syöttejä koukkuihin. Näytti siltä kuin hän olisi neulonut. Vanhan syötin hän otti hampaillaan koukusta ja sylki sen mereen. Painavat kalat hän otti vastaan kömpelösti nauraen, mutta pienille hän syyti haukkumasanoja. Hän sai mitättömän pienen kalan, joka ei ollut suurempi kuin käsi, mutta joka oli niellyt koko syötin; silloin hän kävi vihasta tulipunaiseksi kasvoiltaan ja viskata sivautti sen niin kiivaasti veneeseen, että pikku kalan kuono repeytyi ja että se heti jäi makaamaan liikkumattomana ja kankeana.

Toisinaan Merenkuningas kumartui veneessä alas ja otti säilykelaatikon käteensä. "An-teek-si, ys-tävä-ni!" huusi hän. "Me o-lem-me me-rel-lä."

Turhaa kohteliaisuutta! Tässä kylpyammeessa, joka kaikkine varustuksineen maksoi kuusikymmentäviisi frangia, ei voinut olla sellaisia mukavuuksia kuin hotellissa.

Saarella soi päivälliskello. Kiehtovana ja miellyttävänä se kaikui korviimme. Söimme palan leipää ja joimme vettä pullosta, siimat sormen ympärille kierrettyinä. Ja taas me kalastimme. Ääneti panimme syötit koukkuihin, kiskoimme kalan veneeseen, noiduimme puoliääneen, kun siima sotkeutui.

Vene tutisi ja kääntyi sinne tänne. Usein oli Merenkuningas niin paljon yläpuolellani, että näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hyökätä alas minun kimppuuni, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen reuhkansa syvällä allani ja minä seisoin luotisuorassa penkkiä vastaan.

Olin märkä nahkaani myöten, vettä oli syöksynyt niskaani ja hihoihini. Hiukseni olivat likomärät, silmäni liimautuivat kiinni ja niitä poltti. Kasvoni olivat kuivettuneet ja kuumat suolasta, joka syöpyi hienon lentohiekan lailla kaikkiin huokosiin ja teki ihon jäykäksi ja liikkumattomaksi. Käteni vapisivat uupumuksesta, ja tuuli pisti lakkaamatta korviini kuin jäinen, terävä neula. Mutta sydämeni suhisi ja kohisi ja oli täynnänsä huimaa hurjuutta kuten meri ympärilläni.

Niin, te siellä kotona, istukaa te rauhassa patjasohvillanne ja kuiskikaa viisaita ja hienoja sanoja elämästä ja saakaa keuhkotauti. Jättäkää minulle elämä, joka on tyhmä ja yksinkertainen, niin saatte sanat minulta lahjaksi.

Purje, johon oli kuvattu ankkuri, kulki ohitsemme aaltojen keinuvan ääriviivan taitse. Se nousi, heilui edestakaisin, katosi tykkänään, sukeltautuakseen pitkän ajan kuluttua jälleen esiin kaukana poissa. Tuossa tuokiossa se oli kadonnut.

"Nyt on aika!" ulvoi Jean Louis. "Meidän täytyy lähteä. Luotsi menee kotiin!"

"Yhden koukun laskemme kai vielä, Merenkuningas!"

Mutta silloin tuli suuri laine ja me lähdimme kiireimmän kyytiä pois sieltä.

* * * * *

Tämä laine oli suurin ja kaunein mitä täällä näin. Jo kaukaa näin sen tulon. Se raivasi itselleen tien läpi kaikkien liikkuvien vaahtoharjojen, sen oma vaahto lensi sen edellä, ja se kumisi ja suhisi kuin pikajunan veturi. Niin suuri ja huima se oli, että se oli muiden aaltojen joukossa kuin imisä villisika porsaillensa parvessa. Sitten tuo ääretön vesimäärä linkoutui kallioita vastaan, vavahteli vihaisena ylhäältä alas asti, paisui ja nousi pystyyn. Siitä tuli viiden talon pituinen ja kaksikerroksisen rakennuksen korkuinen, ja aallot sen ympärillä näyttivät mitättömän pieniltä. Se oli mustanviheriä, mutta kun se paisui, niin se kävi viheriäksi kuin pullolasi. Sen päällä oli turkoosikupu, ja tämän kuvun yläpuolella oli auringonsäteitten läpitunkeman meripihkan värituntu, ja kaikkein ylimpänä oli otsanauha lumivalkeasta vaahdosta. Mutta koko aallon päällä leijui leveä sumuharso, sumuseinä, jossa sateenkaaren värit kimmelsivät. Sellainen se oli.

Me olimme kymmenen askeleen päässä siitä, ja minä katselin hämmästyneenä ja pelästyneenä tätä hurjaa kaunista eläintä, jonka meri oli synnyttänyt. Mutta nyt — se tuli _alaspäin_!

"Hoi! Jean Louis!"

Merenkuningas oli juuri muuttamassa purjeita toiselle puolelle. Hän oli irroittanut nuorat ja piti niitä kädessään. Silloin hän näki aallon, joka vavahteli ja säkenöi ja kumartui alaspäin valkoisten, päivänvarjontapaisesti haarautuvien juovien kirjavoittamana. Hän nauroi järjettömästi: hi-hi-hi, ja piti purjenuorista kiinni molemmin käsin kuin ohjaksista hevosen ruvetessa pillastumaan. Hän painoi puukengät penkkiä vastaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät ponnistuksesta. Purje pingoittui kuin haljetakseen äärettömästä ilmanpaineesta, joka kulki syöksyvän vedenpaljouden edellä.

Aalto kumisi ja jymisi, vene lensi korkealle, ensin hitaasti, sitten äkkinäisin tempauksin, ja Merenkuningas peittyi kuin lumipyryyn. Hihihi! Paksu vesisäde lensi, sihisten kuin raketti, veneen ylitse. Katsoin viheriässä ikkunassa olevan raon kautta kauas merelle, aina taivaanrannalle asti: siellä kulki kaikessa rauhassa savua tuprutellen höyrylaiva, jossa oli kaksi ruskeata savupiippua.

Se meni lounaita kohti. Havanna, St. Thomas, Para, Rio Janeiro, Valparaiso? Onnea matkalle! Mutta sitten sain iskun vasten silmiäni.

Me äyskäröimme vettä veneestä. Eteenpäin! Pois! Merenkuningas näytti kalmankalpealta, ja minä tunsin äkkiä, missä paikassa sydämeni on: sillä sydämeni oli lakannut sykkimästä.

* * * * *

Nyt ei meillä ollut enää muuta edessä kuin luovailla yli virran, joka kulki lahden suun poikki. Pakoveden aikana se ei ollut helppoa, nousuveden aikana se oli mahdotonta pienellä veneellä. Sattui toisinaan myöhästymään viisi minuuttia, ja silloin täytyi odottaa kolme, neljä tuntia, kunnes virran raivo oli asettunut. Kerran lähti kutteri hyvässä tuulessa satamasta, mutta keskellä virtaa tuuli taukosi, kutteri ajautui kallioita vastaan ja murskautui. Miehistö kolhiutui niin, että heidät voitiin tuntea vain vaatteista; eräältä matruusilta oli pää poissa.

Kuten paossa olevien suunnattoman suurten valaskaloin parvi, niin syöksyi virta eteenpäin. Me ratsastimme sen ylitse ja tulimme lahteen. Minä istuin peräsimessä, sillä se oli minun tehtäväni.

"Diaul, Diaul!" ulvoi Merenkuningas. "Olen menettänyt täällä jo kaksi venettä. Kerran tulin pirstaleiden varassa maihin, kerran istuin neljäkolmatta tuntia kalliolla, kunnes minut noudettiin sieltä. Taas olemme pelastetut, ystäväni, meidän täytyy sytyttää vahakynttilä. Kymmenen soun vahakynttilä!"

Hän nauroi ja otti tahraisen lakin päästään. Silloin tuli hänen kalpea pääkallonsa näkyviin. Oliko tuo ihminen? Hänen pääkallonsa oli kutistunut kamelikurjen munan kokoiseksi. Kolme ohutta hiussuortuvaa oli tarttunut kiinni kaljuun. Kasvot olivat kuin kovakuoriaisen toukka, nenä painunut sisään, suola oli syövyttänyt silmäin ympärystät, niin että ne näyttivät haavoilta.

"Uskotko sinä sitten sellaiseen, Jean Louis?"

Merenkuningas nauroi. "Maalla minä en usko Jumalaan", sanoi hän, "mutta kyllä merellä. Maalla voi hallitus sinua auttaa, mutta merellä ei itse ministerikään!"

Se selvitti minulle asian.

"Kuinka kauan sinä vielä aiot käyttää tätä purjerääsyä?" kysyin.

"Uusi purje on kallis, piru vieköön, mahdoton hankkia!" vastasi Jean Louis. "Minä paikkaan sen, neulon paikkoja poikittain, ystäväni, poikittain. Kymmenen vuotta sitten minulle sattui pieni onnettomuus tällaisella purjeella."

Ja Jean Louis kertoi tämän onnettomuutensa käheällä, ulvovalla äänellä.

Hän kalasti Stiffin läheisyydessä ja hänen purjeensa repeytyi tuhansiksi riekaleiksi ja hän ajelehti virran mukana. Sitten hän rupesi soutamaan. Hän souti kuin mieletön, mutta kun hän hetken kuluttua katsoi ympärilleen, oli saari jo aivan pieni. Illalla hän vielä näki Stiffin majakkatulet, sitten hän ei nähnyt enää mitään. Hän sylkäisi mereen ja sanoi: Nyt sinun käy huonosti, Jean Louis, hihi! Päivä tuli ja hän oli Jumala ties missä. Oli sumuista, höyrylaivat ulvoivat. Taas tuli yö, ja hän näki usvamaisen valotuulimyllyn pyörittävän siipiään. Yhtäkaikki, sanoi hän itsekseen, sinä nukut. Hän nukkui. Äkkiä hän kuuli laivapillin vihellystä ja voimakasta karjuntaa. Hän heräsi ja näki edessään jättiläiskokoisen, monilla lampuilla valaistun rakennuksen, ja ylhäältä huudettiin hänelle puhetorvella. Hän souti sen viereen ja nousi siihen. Veneeni, _sakrenomdedi!_ — Eteenpäin, kellot soivat, koneet alkoivat jyskiä ja höyrylaiva kulki. Aamulla Merenkuningas seisoi keskellä hienojen naisten ja herrain muodostamaa seuraa; hämmästyneenä he imuroivat hänelle, vanhalle, valkohapsiselle, pienelle Merenkuninkaalle, joka keskellä yötä oli otettu Englannin Kanavasta laivaan. He työnsivät hänen taskunsa täyteen rahaa ja hankkivat hänelle toisen luokan matkalipun Lontoosta Brestiin. Hihi! Siellä hän oli taas! Mene helvettiin, Merenkuningas, siinähän sinä taas olet! Hänelle oli jo luettu kuolinmessu. Hautuumaalla oli pieni risti, jossa oli hänen nimensä. Ja hänen täytyi maksaa kahdeksan frangia messusta, jota hän ei ollut tilannut.

"Mutta minä maksoin sen!" huusi Jean Louis ja löi povitaskuaan. "Nyt minulla on yksi messu ennakolta maksettuna!"

Hän, Jean Louis, oli suvainnut suorittaa hyvälle Jumalalle ennakkomaksun, haha!

Sitten johdin keskustelun Rosseherreen: "Sinullahan on niin sievä tyttärentytär, Jean Louis!" sanoin.

"Rosseherre on minun kasvattini!" ulvoi Jean Louis. "Minun molemmat tyttäreni olivat häijyjä naikkosia, eikä kukaan olisi heihin koskenutkaan. Ne olivat lurjuksia, pieksivät minua kun olin ryypännyt, ja minun täytyi piilottaa heiltä pienet souni seinänrakoihin. Pienet souni ne olisivat varastaneet kurkustanikin. Hihi — nyt ne ovat kuolleet! Kuolivat keuhkotautiin. Rosseherre, ystäväni, on kasvattini!"

"Sinä pidät kai hänestä, paljon, Jean Louis?"

"Hihihi!" Merenkuningas nauroi lapsellisesti ja löi lyhyille säärilleen. "Rosseherre! — Yksi asia vain on paha. Hän ei ole oikein terve."

"Onko silläkin jotain tekemistä rinnan kanssa?"

Merenkuningas pudisti päätään. "Ei, ystäväni, hänen sairautensa on päässä. Se on äidinperintöä. Äiti oli henkien-näkijä. Hän on meren kaltainen. On aikoja, jolloin hän on kuin riivattu, poissa järjiltään. Jos hän tänään sanoo, että luotsi on yöllä hukkunut, niin ei luotsi tule takaisin — ei koskaan enää!"

Ohjasin ulkosatamassa olevaa punaista pollaria kohti. "Ja nyt tahtoo Yann naida hänet?"

"Niin tahtoo! Mutta minä en anna vielä suostumustani!" Merenkuningas löi rintaansa ja tekeytyi ylpeäksi.

"Kuule!" sanoin minä ja katsoin Jean Louisin ilmeettömiin, heijastuneisiin silmiin, jotka näyttivät aivan kuin sokeilta, "tahtoisin tehdä kepposen pikku kapteenille, hän heitti hiljan päähäni viinilasin. Ostan sinulle uuden purjeen, upo-uuden, ensiluokkaisen, parasta lajia, jos lykkäät suostumuksesi antamisen vielä hiukan tuonnemmaksi."

Jean Louis myöntyi heti. Hän lupasi odottaa niin kauan kuin minä määrään.

"Hyvä, huomenna tulen luoksesi, ja me menemme ostamaan purjekankaan. Voimme samalla etsiä vahakynttilänkin."

Mutta tässä Jean Louis naurahti ovelasti.

Nyt, kun olimme onnellisesti päässeet maihin, olisi parempi panna ne kymmenen souta viinaan. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan.

Jean Louis virutti kalat ja pani ne laatikkoon. Hän hymyili tyytyväisesti. Harvinaisen hyvä päivä oli meillä ollut. Kolmen frangin edestä olimme saaneet kalaa näinä kahtenatoista tuntina! Mehän emme saaneet niin paljon siitä, kauppiaat —. Saaren pieni kalakauppias, suurempi brestiläinen kauppias ja Pariisin suuri kalakauppias. Kaikilla näillä oli suunnattomat menot, talo, perhe, ajopelit, heillä oli vaara menettää paljon. Merenkuninkaalla sensijaan ei ollut mitään menoja eikä vaaraa menettää muuta kuin henkensä.

Jean Louis ryömi vaivaloisesti maihin. Maalla hän liikkui avuttomasti kuin äyriäinen. Hän otti laatikon olkapäilleen, kahta suurinta kalaa hän kantoi etusormissaan, jotka oli pistänyt koukuksi niiden kiduksiin, ja niin me kulkea kalistimme hitaasti polkua ylös Chikelin luo. Maaperä heilui jalkojeni alla, kivet olivat kuin taikinaa.

Kapakassa me työnsimme syrjään meluavat vieraat. "Tehkää tilaa, me olemme kalastajia, tulemme juuri työstä!"

"Hoho! katsokaas noita koukkuselkäisiä koiria!"

"Hahaha!"

Meillä oltiin aina kovaäänisiä ja iloisia.

Menen kotiin. Kivet kopisevat askelteni alla, katseeni on terävä ja seuraa lokin lentoa kauas yli meren.