XVI.

Mutta eräänä yönä, kun taas luin, kurkistivat kasvot ikkunastani, ja näiden kasvojen yläpuolella oli valkoinen päähine. Poupoul alkoi haukkua.

Panin Heraldin pois ja avasin oven.

"Ah, sinäkö se olet, Rosseherre?"

"Niin, minä se olen", sanoi hän hengähtämättä, "minä tulen — Jean Louis on sairas".

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Hän puhuu ja nauraa. Hän on kuumeessa. Tule katsomaan!"

Kulimme nopeasti ahon ylitse. Jean Louis makasi sänkykaapissaan ja otti minut äänekkäästi nauraen vastaan. Hihihi!

"Hoi, Jean Louis, etkö tunne minua?"

Ei, hän ei tuntenut minua. Kuuma, ummehtunut, alkoholihöyryinen ilma nousi hänen tyynyistään. Rosseherre valaisi kynttilänpätkällä, josta tippui talia hänen sormilleen, ja minä näin, että Jean Louisin silmät olivat auki. Hän nauroi ja puhua pörpötti.

"Mitä hän sanoo, Rosseherre?"

"Hän sanoo: tulehan, tule, sydänkäpyseni. Hän tarkoittaa kalaa."

Merenkuningas ei ollut ainoastaan juovuksissa, hänessä oli myöskin kova kuume. Mitä tehdä? Panimme kääreitä hänen otsalleen ja rinnalleen, ja hän hihitti tyytyväisesti tuntiessaan veden raikkauden. Rosseherre vapisi.

"Tämä ei ole vaarallista, Rosseherre."

"Eikö?"

"En luule."

Sitten istuimme ja odotimme. Rosseherre kiinnitti kynttilänpätkän pöytään, ja tali suli ja tippui lattialle. Kynttilänsydän painui sulanneeseen taliin ja sammui. Nyt oli ihan pimeä.

"Hi-hi-hi!" nauroi Merenkuningas.

Panin käteni Rosseherren pienelle rinnalle.

"Rosseherre?"

Hän kumartui eteenpäin ja kietoi kätensä niskani ympäri.

"_Une bonne pêche — mon vieux — mon vieux!_ ulvoi Jean Louis ja nauroi.

"Mutta Jean Louis —?" kuiskasi Rosseherre.

"Eihän hän voi nähdä meitä!" —

"Hihi — _sakrenomdedi — trente sou — quarante_ — hihi", nauroi Merenkuningas vuodekaapissaan.

Rosseherre vapisi koko ruumiiltaan. Hän käyttäytyi järjettömästi, itki ja kuiski ja peitti kasvoni pikaisilla suudelmilla. Sitten hän suuteli käsiäni ja jalkojani, sata kertaa. "_Me o car_", kuiskasi hän.

"Hyvää yötä, Rosseherre."

Hän saattoi minut ovelle.

"Hyvää yötä!" Hän hymyili ja hänen rintansa huokui vielä nopeasti.

Mutta kun olin jo mennyt pois, huusi hän minut vielä kerran takaisin.

"Kuule", sanoi hän, "etkö voisi minulle — lainata — sata souta — minulla on vanhaa velkaa". Hän änkytti. "Ei — ei sataa — viisikymmentä — kaksikymmentä sonta?" — — —

Seuraavana iltana koputettiin taas ikkunaani ja Rosseherre oli oveni ulkopuolella. Hän oli tullut sanomaan minulle, miten Jean Louis voi.

"Hän on jo parempi, on. Huomenna hän lähtee taas kalastamaan."

"Etkö tule sisään, Rosseherre?"

Rosseherre nauroi. "Tulen."

"No, tule siis!"

Kuinka kovalla äänellä lokit näinä öinä kirkuivatkaan Myrskylän ympärillä! Yannilla oli paljon tekemistä kaukana rannikolla, hänen oli tuotava hiiliä Creachiin.

Kun ilta tuli, istuin tavallisesti oveni edessä kivellä, joka vielä oli kuuma päivänpaisteesta, ja soittelin huiluani.