XXV.

Seuraavana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen tapasin hänet jälleen Noelin luona. Hän osti villalankaa Amorikin sukkia varten ja valitseminen kaikkien koreiden vyyhtien joukosta kävi hänelle vaikeaksi. Vihdoin hän päätti ostaa vadelmanväristä. Sitten hän penkoi kaikellaisen kaman seasta esiin kapean pitsin.

"Oi, kuinka kaunista. Myssyyn!"

"Puoli metriä. Kymmenen souta!"

"Oh!" Yvonne heitti pitsin myymäpöydälle. "Mitä ajatteletkaan, niin rikas en ole!"

"Anna minulle pitsi", sanoin minä ja panin esille kymmenen souta. Mutta silloin tunsin, että joku katsoi minuun, ja minä käännyin: Rosseherre seisoi takanamme. Keltaisine hiuksineen, ohuine poskineen ja monine kesakkoineen hän nuoruudestaan huolimatta näytti surkastuneelta. — "Hyvää päivää, Rosseherre" — mutta hän oli jo mennyt.

"No, Yvonne, tahdotko pitsin?"

"En, ah en!" Mutta kun pyysin oikein sievästi, niin hän sentään otti vastaan pienen lahjani.

Menin Creachiin. Tuli ilta. Kylmänä ja kaljuna seisoi majakka aholla, pienten majojen keskellä. Joku kulki ylhäällä parvekkeella ja vihelsi, ja vihellys kaikui niin kirkkaasti ohuessa ilmassa.

"Hyvää iltaa, Yvonne!"

Yvonne seisoi ikkunassa, ja kirkkaat valot välkkyivät hänen ruskeilla poskillaan.

"Ihana ilta? Niin lämmin tuuli! Etkö tule hiukan tänne ulos luokseni?"

Yvonne vetäytyi taaksepäin ja hänen kasvonsa tulivat aivan tummiksi. Hänen hampaansa kiilsivät himmeästi. Varmaankin säkenöi hänen pikimusta tukkansa, jos siihen koski. Yvonne hymyili ja pudisti päätään.

Silloin minua huudettiin. "Isä huutaa sinua!"

Amorik taivuttautui ylhäällä parvekkeen reunaman ulkopuolelle ja viittasi kädellään. Nousin kiertoportaita myöten ylös kajahtelevaan savutorveen. Amorik, silmäpuoli, otti pois kankaat levyjen päältä, ja laskevan auringon säteet särkyivät tämän kristallisen leikkikalun mykiöissä tuhansiksi värillisiksi tuliksi. Välkähtelevät siniset ja keltaiset tikarikimput iskivät minua kohti, terävät punaiset ja viheriät sirpit puhkoivat silmäni.

Saari allamme oli jo pimeä ja kalliot mustia. Kaukaa vieraalta rannikolta pilkotti tuli — aivan kuin se olisi kurottautunut johonkin. — joku rautainen aave, joka seisoi rannan hyökyjen keskellä ja mulkoili silmillään. Kynttilä ratisi, valokaari muuttui, Amorik laitteli konetta, ja välkehtivä lelu alkoi äänettömästi pyöriä ja heittää neljää sädelyhdettään päittemme ylitse merelle. Sokaistumatta ei sitä voinut katsella. Nyt kimmelsi ja säkenöi rannikolla tusina valkoisia, punaisia ja vihreitä tulia, suuren ilotytön Ranskan korut välkkyivät yössä.

Amorik istui pienellä jakkaralla, ja hänen vasen silmänsä valvoi. Missä olet menettänyt silmäsi, harmaa Amorik? Heh, tuuliko tuli ja puhalsi ja sanoi: minä olen tuuli, ja puhalsi sen pois kolostaan? Ei, kerran myrskyssä oli purjeenpingoitin sattunut hänen silmäänsä.

Hieno hymy huulillaan Amorik istui siinä, ja hänen kasvoissaan kuvastui sellaisten ihmisten hyvyys, jotka valvovat yksin äänettömässä yössä ja ovat vaiti. Ja missäpä saattoi olla enemmän yksin kuin tämän välkkyilevän myllyn alla?

Astuin parvekkeelle.

Yötuuli painoi vaatteeni siloisiksi ruumistani vastaan ja repi silmäluomiani. Mykiölevyjen luona karkeloi suuria perhosia ja myriaadeja punkkeja, jotka hekumoiden kaivertautuivat valoon. Kuten pyörivät valkohehkuiset suihkut työntyivät sädelyhteet esiin ja ulos pimeyteen, kolmenkymmenen meripeninkulman päähän ja kauemmas. Saari oli aivan musta, himmeän-musta, ja loistavan-musta oli meri ja liikkui.

Viheriä kipinä kulki pohjoista kohti. He tiesivät, tuo on Creach, neljässä tunnissa olemme Englannin kanavassa, kahdessakymmenessä, viidessäkymmenessä tunnissa kotona. Vielä viiden tunnin kuluttua he näkisivät meidät.

Valvoimme ja vaihdoimme silloin tällöin lyhyen sanan. Amorik oli jo kauan sitten unhottanut puhumisentaidon.

Jos tulee usvaa, niin nostamme pientä vipua, ja puristettu ilma huutaa silloin äänitorvessa. Mutta sumua ei tullut, yö oli tähtikirkas.

"Hyvää yötä nyt, Amorik."

"Menetkö?"

"Menen. Olen väsynyt."

"Oletko vielä valveillasi, Yvonne, niin myöhään yöllä?"

Yvonne seisoi pimeässä ikkunassa ja hymyili. Hän tiesi kaikki, ja kuitenkin hän oli nuori tyttönen.

"Tule ulos, Yvonne. Etkö? No, ojenna minulle edes kätesi. Kenavo, Yvonne!"

"Kenavo!" kuiskasi hän.

"Yvonne, avaa vielä ikkuna!"

"Niinkö?"

Otin pienen hopeaisen ketjun taskustani ja heitin sen ikkunasta sisälle. Kuulin kuinka se putosi. En sanonut mitään, menin.