VII.

Heräsin oinaan valittavaan määkinään.

Ovi oli auki ja aurinko paistoi sisään. Se nuoli jo mustaa liettäni, oli siis iltapäivä. Hyppäsin vuoteeltani. Poupoul tuli sisään ollakseen läsnä minun noustessani. Häpesin sitä hiukan ja vilkutin sille arasti silmää. Mutta sen kunnioitus ja uskollisuus ei ollut hiukkastakaan vähentynyt.

Sitten menin merenrantaan ja uin, kunnes luunikin tulivat jääkylmiksi. Nyt olin terve ja hyvällä tuulella. Eilen olin vajonnut olemassaoloni syvimpiin syöväreihin — asian luonnon mukaisesti tieni nyt tuli kulkemaan ylöspäin, yhä ylemmäksi, Herra ties mihin.

Päivä oli ihana ja toi rohkeutta rintaani.

Meri oli peilikirkas ja sininen kuin silkki. Taivas oli aivan pilvetön ja väriltään ihmeellisen tummansininen. Se kimmelsi, ja siellä täällä se oli läpinäkyvä kuin kristalli: siellä humisivat ilmavirrat. Mutta saarella puhalsi tuuli tuskin tuntuvasti. Se siveli merta ja levitti sen ylle suuren, teräksensinisen varjostimen, joka milloin avautui, milloin sulkeutui.

Etäämpänä näkyi parvi pieniä hohtavia purjeita. Kaikki kalastajat, jotka eilen juovuspäissään pyörivät Grandhotelin edessä, olivat työssä. Ilta tuli, taivas värittyi vihertäväksi. Meri kävi punaiseksi kuin viini, ja hiljainen tuulenhenki puhalsi ja synnytti merenpinnalle metallinvihreitä tupsukkeisia läikkiä, jotka vaihtoivat paikkaa.

Pienet purjeet liukuivat kotia kohti yli lahden ja olivat valkoiset.

Menin satamaan ja astuin Kedrilin veneeseen. Kun tuli pimeä, niin nostimme purjeen. Huomaamattomasti me liu'uimme eteenpäin, äänettömästi kuin suuri lintu, ja vasta tunnin kuluttua oli lahti takanamme. Kuun sirppi loisti. Kaikki suuret tähdet kimmelsivät taivaalla, pienet eivät olleet näkyvissä. Tuhannen kerrosta avaruutta oli yläpuolellamme. Kuun sirppi liehui syvällä allamme meressä ja suuret tähdet säkenöivät syvyydestä. Tuhansia kerroksia oli allamme. Ylempien ja alempien kerrosten välillä oli ohut lasilevy, ja sitä pitkin me liu'uimme eteenpäin.

Yön suuri hiljaisuus teki meidät äänettömiksi ja kumpikin antautui ajatustensa valtaan. Taivaanrannalla etelässä välkkyili tähti, puolittain meressä, kuin uiva tuli. Se lähetti kipunoivia säkeniä jälkeeni — se puhui kanssani. Te olennot, jotka lämmittelette tämän tulen hohteessa, kuinka nimitätte tätä auringoksi? Hala? Olenko kerran vaeltanut Halan säteiden valossa vai onko minut määrätty suurella matkallani kulkemaan sen ohitse?

Sinä suuri Vesien henki: suo minun kerran vaeltaa Halan loisteessa, suo sieluni mennä piisonihärkään tai mölyapinaan, yhtäkaikki — älä salli sen kuolla —

Kedril aivasti.

Kedril, sinä saastainen, miksi aivastat sopimattomaan aikaan ja sekoitat aivastuksesi savu-uhriin, jonka lähetän ylös suurelle hengelle?

Me makasimme odottaen _Lady of Irelandia_ Queenstownista. Creach pyöritti etäällä valotuulimyllyään yössä, ja joka seitsemäs sekunti häikäisi meitä sen loiste kaksi kertaa perätysten. Sitten näytti siltä kuin olisimme olleet sadan askeleen päässä sieltä ja katsoneet välkkyvään mykiöön ja menettäneet silmiemme valon.

Meri löi veneen laitaan, ja kuun sirpin peilikuva kieroutui, ja monta kertaa se särkyi ja pirstoutui. Suuret tähdet kimmelsivät syvyydessä kuin nyrkinkokoiset hohtokivet, ja toisinaan ne hajaantuivat parveksi väriseviä säkeneitä, jotka heti taas sulautuivat yhteen. Oman himmeän peilikuvani lävitse katsoin mustaan, loistavaan pikeen; toisinaan se kaartui äänettömästi, kuin hengähtäen. Vihamieliseltä ja kamalalta näytti meren syvyys — siihen liukui ääntä päästämättä yhä syvemmälle, syvemmälle, se oli pimeä ja pehmeä, eivätkä jalat yhä vieläkään tunteneet pohjaa... Äkkiä johtui mieleeni edellisen yön uni: siellä alhaalla minä vietin häitä Rosseherren kanssa —. Nauroin hiljaa.

"Näetkö valon?" kysyi Kedril.

Terotin katsettani. Punertava pilkku värjyi taivaanrannalla, sadoin verroin himmeämpi kuin kynttilän sammuva liekki pimeässä huoneessa.

"Sinulla on pirun-terävät silmät, luotsi!".

_Lady of Ireland_ liukui eteenpäin. Äänettömästi. Komentosillan kellojen pium-paum kaikui selvästi halki hiljaisuuden. Pari varjoa kumartui alaspäin. Kedril nousi laivaan.

Vaihdoimme muutamia sanoja laivan kannella olevien varjojen kanssa. Kummallisilta kaikuivat ihmisäänet merellä yön pimeydessä! Kuten aaveita me olimme.