XIX.

Heti kun Yannin työvuoro oli lopussa, muuttui hän täydellisesti yksityismieheksi ja oli olevinaan niinkuin koko höyrylaiva, tuo vanha laatikko, ei koskisi häntä laisinkaan.

Söimme illallista. Yann leikkasi tavattomia koloja limppuun ja juustoon ja työnsi suunsa täyteen molemmilla käsillään. Purressaan vielä oikealla poskellaan hän jo joi vasemmalla pullosta. Hän ei hukannut aikaa hetkeäkään, hän oli alati täydessä vauhdissa. "Syö ja juo!" huusi hän silloin tällöin. Yann parka! Hän oli menettänyt äänensä tykkänään. Puhdistaessaan vielä hampaitaan kielellään hän jo kiskoi korkkia uuden pullon suulta.

Sitten hän otti laatikosta sikaarin, nojautui taaksepäin ja veti pari syvää henkäystä.

"Haha!" nauroi hän.

"Kippis, kapteeni!"

"Haha!" Yann siristi silmiään hyväntuulisesti ja päästi tyytyväisyydestä tuhnun. Sitten hän purskahti äänekkääseen, yskivään nauruun ja valmistautui tupakoimaan. Mutta ei pidä luulla, että Yann poltti sikaarin noin vain ilman muuta. Yann ei tehnyt mitään noin vain. Lähelle toista päätä hän leikkasi uurroksen sikaariin, ja siitä kohden hän sen sytytti. "Katsohan tänne! Kylläpä silmäsi menevät selko selälleen Tästä tulee — hahaha! — munkki tästä tulee!"

Muutaman vedon perästä hehkui uurros, ja se oli, taivas paratkoon, munkki kaavussaan, kasvot tulipunaiset, ja nyt se sai sen lisäksi vielä harmaat hiukset!

Yann katseli munkkia ihastuneesti. "Hahaha! Näetkö sitä? Munkki, fransiskaani, benediktiini, kapusiini!"

Hän nauroi riemuissaan.

Seuraavaan vahtivuoroon oli hyvästi neljä tuntia ja niinpä juttelimme hiukkasen. Me olimme syöneet ja juoneet niin paljon kuin tarvitsimme, ja nyt joimme huviksemme. Me joimme silkkaa konjakkia laakeasta läkkiastiasta ja kiipesimme käsi kädessä yhä ylemmille asteille, korkeammille porraspuille. "Työmies" tarpoi, tutisi ja natisi kaikissa liitteissään, niinkuin olisi se tahtonut repeytyä kahtia. Hyökyaallot iskivät laivankanteen päämme päällä, ja pieni öljylamppumme heilui kitisten ja savusi. Yannin kasvot olivat aivan mustat, ja hänen mustista kasvoistaan kiilsivät kirkkaina, melkeinpä valkoisina hänen vedensiniset silmänsä. Palava munkki haisi niinkuin sen hiuksissa ja ruumiissa olisi ollut sarvenpalasia.

Keskustelu alkoi. Emme voineet koskaan jutella viittäkään minuuttia joutumatta tukkanuottasille. Lepäsimme niin mukavasti kojuissa, tupakoimme, mutta kuinka olikaan, hyppäsimme pystyyn ja karjuimme toisillemme.

Niinpä esimerkiksi oli Yannin toinen koneenkäyttäjä keuhkotautinen, ja Yann oli antanut hänelle sen neuvon, että hänen on hengitettävä sisäänsä kuumaa uuninhehkua, tappaakseen basillit.

Sitä pidin vääränä! Suorastaan takaperoisena!

"Nykyaikainen tautioppi pitää suurta kuumuutta myrkkynä, niin juuri, myrkkynä — Yann!"

Yann vastasi purevalla pilkkanaurulla.

"Ja sairaita lähetetään Egyptiin — haha!"

"Ilman kuivuuden takia!"

"Eh bien, mon cher monsieur le docteur — eikö ilma uunin edessä ole kuivaa?"

"Sinä olet kahdenkymmenentuhannen tonnin nauta, Yann!"

"Haha! Kylmän ilman pitäisi siis parantaa? Katsos vaan!"

"Niin, siinä on vähemmän basilleja."

"_Bien!_ Miksi ei sairaita lähetetä pohjoisnavalle? Oletko ehkä kuullut, _mon très cher ami_, että keuhkotautinen lähetetään pohjoisnavalle? Niin! Muutoin, veliseni, eräs nizzalainen erikoistuntija" —

"Vaiti! Vaiti!" ärjyin minä.

"Minä puhun niin kauan kuin tahdon!" kirkui Yann.

Ei, oli mahdoton vetää vertoja Yannille ja hänen viidellekolmatta veljelleen sekä viidellekymmenelle serkulleen, jotka olivat hajallaan ympäri koko maanpiirin. Puhuipa sitten koneista, tähtitieteestä, tulitikkuteollisuudesta, yhtä kaikki, aina oli Yannilla joku ammattimiesveli, joka oli ilmoittanut hänelle tuoreimmat tutkimuksen tulokset asiasta. Yann, Yann, ei sinun kanssasi voi kiistellä. Mutta Yann tempasi aina voittolipun itselleen ja heilutti sitä riemuiten.

Sitten hän kiipesi seuraavalle porraspuulle, ja siinä alkoivat tilakysymykset sekä taidonnäytteet. Yann heitti tusinan tulitikkuja pöydälle. "Järjestä ne nyt niin, että —"

"Mene helvettiin, Yann!"

Mutta Yann järjesti tulitikut niinkuin kuului asiaan ja nauroi. Hänhän tahtoi vain todistaa minulle, etten minä mitään tietänyt, en mitään, enkä mitään osannut, en kerrassaan mitään. "Vuolenko sinulle viuhkan yhdestä puupalasesta?"

"Älä vuole!" Mutta olin kuitenkin utelias näkemään, miten hän sen tekisi.

"Saatpa nähdä. Sellaisia tehdään purjelaivoissa."

Yann nousi seisomaan ja katsoi nopeasti ympärilleen. Hän löi irti listan karttakaapista ja alkoi heti tehdä työtä. Yksi, kaksi, lastut lentelivät. Hän istui kojussa polvet koukussa ja käsitteli varmasti veistä, vaikka heittelehtikin lakkaamatta ylös ja alas. Toisinaan hän ponnisti polvellaan pöytää vastaan, jottei hän joutuisi viskatuksi toiselle puolelle. Ensin hän veisti sauvan, johon hän teki moniin paikkoihin uria — niistä tuli kädensijan ja viuhkan kaistojen koristuksia — sitten hän halkoi sen ohuiksi suikaleiksi ylhäältä kädensijaan saakka, ja nämä suikaleet hän varovasti käänsi ulospäin. Noin! Viisi minuuttia ja valmis! Haha! Hän leyhytteli sillä itseään, kiemaillen.

"Ensi kerralla veistän sinulle konjakkipullon sisään kolmimastoisen laivan."

"Herra varjelkoon!"

"Täysissä varustuksissa, ystäväiseni!"

Sitten Yann esitti minulle erään lempitempuistaan. Hän otti veitsen, tylsän, likaisen kojeen, jolla hän teurasti kaloja ja rottia, pani sen peukaloaan vastaan ja leikkasi. Veri kumpusi esiin. Yann pisti peukalon suuhunsa, hieroi sitä — mitään ei ollut enää nähtävissä. Hoho! Menin lähemmäksi. Petkuttaja sinä olet, Yann! Eihän siellä voinut hyvin nähdä, savu oli liian tiheää. Yann teki riemuiten tempun uudestaan ja näytti minulle tarkoin kaikki sen eri asteet. Nyt hän kaivoi puukolla peukalon kynnen ympärille kolon, joka hitaasti täyttyi mustalla verellä. Hän nuoli, puristi — poissa!

"Pirunmoinen mies sinä olet!"

Mutta Yann nauroi minulle paljonmerkitsevästi: ja mitä, sinä osaat? Et mitään.

Niin, todellakin, minä en osannut mitään. Osasin katkaista käärelangan olkavarteni lihaksella, osasin viheltää kaksiäänisesti, sylkeä amerikalaiseen tapaan, soittaa huilulla kaksi ikivanhaa laulua ja yhden lurituksen — pelkästään vähäarvoisia temppuja.

Sitten Yann otti tavattoman suuren ryypyn ja heittäytyi pitkälleen kojuun, sikaari suussa. "Ei ole nyt moittimisen syytä, kun on päässyt joksikin!" alkoi hän tyytyväisenä ja katsoi savupilveen.

"On tässä tullut kapteeniksi, saa satakaksikymmentä frangia kuussa, voi polttaa sikaariaan, ja onpa tässä koju missä maata! Mitäpä vielä toivoisit? Pahin on takanapäin. Ah, kamalin, tiedätkös, heh, mitä kamalin on? Pane minua varten satatuhatta frangia pöydälle — ei, ei ikinä enää! Kaksi kertaa minä olen ollut mukana. Se oli koirain elämää, sikojen elämää!"

"Mitä hullutuksia sinä nyt puhut?"

"Pöllöpää, etkö muka kuule? Minä puhun St. Pierrestä, piru vieköön! Viisikymmentätuhatta turskaa, kahdeksankymmentätuhatta yhdellä pyyntikaudella. Heh, rakkaani! Laiva on ylhäältä alas asti täynnä suolaa, ja työ alkaa. Kaloja, kaloja, ei mitään muuta kuin kaloja! Sinä nukut, olet kuolemanväsynyt, _pique! pique!_ ylös! Kalat ovat siinä! Hyppää housuihisi!"

Tässä Yann oli hyppäävinään housuihinsa ja hierovinaan unta silmistään.

"Ulos pakkaseen, brrr! Sinä vaaput sinne tänne ja lasket koukut ja koet ne ja nukut samalla."

Yann laski koukut, koki ne, ja nukkui samalla.

"Äkkiä — tsh! — valaskala tulee ja ajaa pois kalat. Asetut korvallesi. _Pique, pique!_ Oh, mene helvettiin! Siinä sinä seisot päivät ja yöt, sumussa, myrskyssä, lumituiskussa, ja kalastat. Tai sinä leikkelet päitä poikki, tuhannen päätä yhdessä päivässä, kaksi tuhatta. Pöydässä on pitkä naula, siihen sinä pistät kalan ja leikkaat siltä yks-kaks pään poikki. Repäiset maksan pois, tynnyriin, suolet sinä heität mereen. Laivan vasemmalla ja oikealla puolella kääntelehtii haikala, haukkailee ja syö kaikki, sillä haikala ei ole mitään muuta kuin sika. Oh, mikä kamala löyhkä! Maksa haisee, kalat löyhkäävät, koko laiva löyhkää ylhäältä alas kuin mädänneeltä kalalta. Kippis, veliseni! Sinua inhottaa, ja mieluimmin sinä hyppäisit mereen. Olen nähnyt aikamiehiäkin, jotka ovat itkeneet kaikkea tuota kurjuutta.

"— Hehe! Mutta lystikästä se sittenkin on! Siellä on merkillisiä asioita. Esimerkiksi aurinkokala! Se on miehen pituinen ja ohut kuin lautanen. Sillä on kasvot ja nenä kuin pienellä, kokoon kuivuneella juutalaisella, juutalaispiirteet. Se heiluttaa sivujaan näin, näetkös, tällä tavoin se ui. Sen juutalaisnenän edellä ui pieni kala, se on sen luotsi. Sillä aurinkokala on tavattoman tyhmä ja melkein sokea. Sinä naurat itsesi puolikuoliaaksi sille. Niinkuin paksu pankkiiri, jonka sääret ovat heikot, näytättää se oppaallaan itselleen kaikki nähtävyydet, ja sitten, kun se on syönyt kylliksi, tekee se itsensä painavaksi ja putoaa meren pohjaan. Siellä se makaa hiekassa, litteänä kuin sanomalehti, ja nukkuu ja sulattaa ruokaansa.

"— Sitten on siellä miekkakaloja, jotka eivät millään muotoa voi sietää valaskalaa. Heti kun tuollainen höyryruisku tulee täyttä vauhtia, linkoutuu miekkakalani ilmaan, monen metrin korkeuteen, ja kaivaa miekkansa valaan mahaan. Alas valas!

"— Niin, lempo soikoon, hauskan maailman on meidän Herramme luonut. Hohoho, kuinka hän on saattanutkaan keksiä niin paljon hupsutuksia! Sitten voit pitää hauskaa myöskin hain kanssa. Lasket köyden mereen, vips, se leikkaa sen poikki kuin sikaarin. Olemme myöskin silloin tällöin pyydystäneet hain, lystin vuoksi, Herra Jumala, kuinka ne haisevat! Ja varo itseäsi menemästä vielä tuntikausiin liian lähelle sitä! Se sika on täynnä sähköä ja antaa sinulle sellaisen "iskun, että menetät kuulosi ja näkösi.

"— Heh! Avaa uusi pullo, meidän täytyy juoda! Meri on halpamielinen tänään! — Syödäksesi et sinä siellä matalikoilla saa mitään. Sinulle voi tulla pahat olot. Pari perunaa ja vihreitä papuja, sunnuntaina palanen ihraa, mitättömän pieni palanen, ja lasi viiniä. Ihra lunastetaan niinkuin pantit panttileikissä. Kuka saa tämän palan? Muutoin syntyisi riitaa, sillä kaikki ovat nälästä hurjia kuin sudet. Ja kyllä siellä vihataankin, parin kuukauden päästä siellä vihaa parasta ystäväänsä. Pois tieltä, senkin irvinaama! Oh, millaista elämää! Koko pyyntikauden aikana ei yksikään mies pese itseään enää, miksipä hän sen tekisi? Tuleeko nättejä tyttöjä laivalle? Mutta ennen kotimatkaa mennään St. Pierreen ostoksille. Kaikki lähtevät maihin ja kaikki pesevät itsensä. Pelkästään uusia kasvoja. Uusi miehistö, heh? _Bon jour, messieurs!_

"— Mutta on monta, jotka eivät matkusta kotiin, ystäväni. Ei kannata tulla ruumiina kotiin. Et saa unhottaa myrskyjä — etkä jäävuoria. Äkkiä ne sukeltautuvat esiin edessäsi, ja ne musertavat sinut, ne eivät huomaakaan sinua. Ja suuret pikahöyrylaivat sumussa! Silloin on käytettävä sumusireeniä — tuu — tuu! — päiväkaudet. Niiden tulo kuuluu jo peninkulmain päästä. Ne mölyävät kuin nälkäiset karhut. Se tulee yhä lähemmäksi, lähemmäksi. Makaat kojussasi, heräät, kuuntelet, ja hiuksesi nousevat pystyyn. Kaikki hyökkäävät kannelle: isäntä, höyrylaiva ajaa päällemme! Mitäs teet? Jospa se ei kuulekaan sinua? Ei tuule, mihin mennä? Ja mistä se tulee? Heh, nyt se on aivan lähellä, vähemmän kuin kahdensadan askeleen päässä. Nyt et enää kuule sen tuloa, vaan näet, jos se on välttämätöntä. Seisot ja odotat ja hampaasi lyövät pelosta loukkua."

Totisesti, Yannin hiukset nousivat pystyyn pelkästä muistelemisesta!

"Silloin — se huutaa kauempana — se on ohitse! Olet vielä kerran päässyt siitä ehein nahoin. Joka vuosi tulee puoli tusinaa veneitä poikkileikatuiksi, pieni räsähdys vain, ja se on poissa."

"Eikö se tule takaisin, Yann?"

Yann nauroi.

"Asiaa sietää ajatella. Se tarvitsee neljännestunnin ehtiäkseen takaisin. Ja missä sinä olet silloin? Se löytää kenties kokonaisen saaren suolatuita turskia, siinä kaikki. — Mutta sanokaammepa, että sinä tulet takaisin. Laivanvarustaja antaa sinulle palkkasi, kuusisataa tai kahdeksansataa frangia, ja sen lisäksi hän antaa sinulle lahjaksi kaksi turskaa. Ensin juot silloin itsesi juovuksiin ja nukut sitten jonkun aidan takana, rahat nyrkkiinpuristetussa kädessäsi. Siinä on turvallisinta. Rahat annat äidillesi. Saat häneltä kymmenen frangia, jotta voit viettää hauskan päivän, hän pynttää sinut hienoksi ja sinä kävelet kylässä pieni ruokokeppi kädessä ja annat ihmisten ihmetellen katsoa itseäsi. Niin, tässä minä taas olen!

"— Jos sinulla ei ole äitiä, niin menet heti tyttöjen luokse. Olet siellä kuin kotonasi, syöt, juot, pidät hauskoja hetkiä koko talon kanssa, omistajattaresta aina palvelustyttöön saakka, he ottavat sinulta kaikki mitä sinulla on ja heittävät sinut ulos. Siinä sinä taas olet.

"— Menet ja otat pestin, ja paria päivää myöhemmin sinä olet taas tullut vihreiden papujen ja perunain ääreen. Hehe! Mutta lystiä se oli. Ja kaikki muutkin kertovat sinulle, kuinka lystiä se oli. He laulavat ja sinä laulat mukana ja olet turvassa. Olet taas merellä, jonne kuulut."

Äkkiä Yann rupesi kuorsaamaan. Hän saattoi nukkua ja herätä milloin tahansa, ja hänelle oli myöskin yhdentekevää, missä asennossa hän nukkui, istuiko kivellä vai makasiko maassa, kasvot käsissään.

Istuin kojussa polvet koukussa ja tupakoin. Toisinaan minua hiukan huimasi, se ei ollut enää hauskaa. Höyrylaiva keinui hirveästi. Kun ankkuriketjut pingoittuivat, niin sitä vavisuttivat kamalat tempaisut, pannen kaiken ähkymään ja natisemaan. Se vapisi koneen kolkutuksesta, ja kun potkuri pyöri ilmassa, niin sen sivut tutisivat.

Ylhäällä päämme päällä vinkui myrsky touveissa, hyökyaallot mäjähtelivät, ja sitten pisaroi ja porisi vettä luukusta. Aivan korvani juuressa iskivät vesijoukkiot laivan seinämään kuin juntta. Kaksi sormenleveyttä, ja siellä oli meri. Näin ikkunasta, kuinka se hyökkäsi "Työmiehen" kimppuun hiotuin kirvein ja teräväkärkisin, kirkkain miekoin. Lasi oli pikimusta, me olimme veden alla; suuria, mulkoilevia silmiä katsoi lasista, valkoiset, pitaaliset kasvot tuijottivat sisään, näin majakan valon ja vaahtoharjat, olimme vedenpinnan yläpuolella.

Poupoul nuoli kättäni ja heilutti häntäänsä. Sen oli hauska. Se luuli, että olimme kaukana merellä ja että se huomenna saisi kulkea kannella ja haukuskella lentokaloja. Haastelin hiukkasen sen kanssa.

Silloin Yann heräsi.

"Haha, ja nyt olet täällä, olet kapteeni", jatkoi hän juttuaan. "Ja taskussasi on kolmenkymmenen frangin hopeakello. — Oletko juonut kaikki? Eteenpäin!"

Häneltä oli kulunut hukkaan kymmenen minuuttia, ja ne oli saatava takaisin. Muutoin, hän oli oikeassa: täytyi juoda. Jos silmänräpäykseksikin lakkasi, niin tuli kauhean merikipeäksi.

Yann nouti nyt eräästä pienestä laatikosta kuuluisaa sitruunamehuaan, jota hän tiputti konjakkiin. Sitä sekoitusta hän sanoi punssiksi. Tämän punssin vaikutus oli vastustamaton, ja juuri se oli Yannin tarkoitus. Yksi pisara tätä nestettä riittikin muuttamaan litran vettä väkeväksi sitruunajuomaksi. Neste oli peräisin jostakin haaksirikosta ja oli luullakseni aiottu hajuvesien tai saippuan valmistukseen.

Syöksyimme jälleen sanaharkkaan, kävimme kovaäänisiksi, kiivastuimme, ja käsittelimme nyt ylimalkaan vain sellaisia asioita, joista emme kumpikaan ymmärtäneet kerrassaan mitään. Mutta emmeköhän hiukan pettäneet itseämme, Yann? Emmeköhän puhuneet niin hengähtämättä salataksemme tuskaa, joka kalvoi syvällä sydämissämme? Eiköhän mielessämme ollut, kun juttelimme ja olimme olevinamme huolettomat, alati tämä yksi ajatus: jos nyt ketjut katkeavat —?

Sitten me rupesimme kamalasti valehtelemaan. Siinäkin Yann oli voittamaton. Hän otti heti hyvän vauhdin. Nyt hän oli tullut sille puolapuulle, jolla hän käytti valituita, taitehikkaita ja mutkikkaita sanontoja: on aivan asianhaarojen mukaista, sillä ei ole syvempää merkitystä, _primo, secundo_. Hän kertoi hirveän jutun "Pacifique"-laivasta, kolmimastosta, joka ajelehti ilman peräsintä, ilman mastoja, ilman purjeita ja ilman tuulta. Ja ilman ruokaa. He olivat heittäneet arpaa ja syöneet ensiksi perämiehen, sitten kyökkipojan, sitten —

Siinä istui Yann kyyneleet silmissä, minun nauraessani kuollakseni. Kun heti johtui mieleeni jättiläisvalhe, jolla olisin voinut hänet nolata, niin Yann kertoi uuden jutun kiinalaisista merirosvoista, joita he olivat tehneet päätä lyhyemmiksi Molukkein lähellä. Letti pystyyn, vips! mereen, letti pystyyn, vips! — Yann istui ja katkoi päitä. Hahaha! Yann, miten syvälle oletkaan vajonnut; hiljakkoin oli mestaajana setäsi, korvettikapteeni, ja tänään mestaat jo itse, omakätisesti! Itse höyrylaivakin nauroi, se hyppeli mielihyvästä ylös ja alas, ja tuulikin ulvoi naurusta — haha!

"Ha", sanoin minä, "kun kerran kiinalaisista puhut, niin matkustin kerran Japanin merellä, ja meillä oli kaksi kiinalaispoikaa, Hannes ja Lehmann, ne vasta poikia olivat! Jouduimme pyörremyrskyyn, ja ne pojat ne vain kulkivat kannella ja tarjoilivat ruokaa. Eivät pudottaneet maahan tippaakaan. Kannella!"

"Valehtelija!" huusi Yann.

Minä nauroin. Totta se vain oli!

"Hehehe!" nauroi Yann raivoissaan. Hän oli voitettu, olin kertonut hänelle jotakin _uskomatonta_.

"Hahaha!" nauruin minä, suunniltani mielihyvästä.

Äkkiä Yann kohosi seuraavalle puolapuulle, ja siinä hänen oli tapana esittää surullisia kokemuksiaan. Hän kertoi minulle taas kertomuksen "Charlottesta", joka oli tuottanut hänelle neljän kuukauden vankeuden. "Maailman kaikki vääryys oli liittynyt yhteen häntä vastaan, kukistaakseen hänet!"

"Charlotte" oli höyrylaiva, joka oli joutunut karille Creachin luona. Yann lähti "Työmiehellä" katsomaan "Charlottea", jonka miehistö oli siitä poistunut. Kun hänen matruusinsa näkivät tämän kauniin laivan, niin he hullautuivat. He löivät kaikki palasiksi ja ryöstivät höyrylaivan ylhäältä alas asti. Yksinpä messinkihelat ja -päällykset he irroittivat. Yann pani vastaan, kirosi, turhaan! Yannilla oli hyvä sydän, liian hyvä. Se ei sallinut hänen tehdä ilmoitusta asiasta. Mutta kun hän kuusi kuukautta myöhemmin lähetti maihin erään uppiniskaisen matruusin, niin tämä roisto syytti häntä siitä, että hän, Yann, oli varastanut kaikki laivan tarvekalut sekä hopeisen, kulta-, koristuksisen teekannun. Matruusikoirat vannoivat niin monta väärää valaa kuin tarvittiin Yannin niskan taittamiseksi. Ero virasta ja neljä kuukautta vankeutta!

Ha! Yann nauroi pilkallisti. "Minä! Varas? Minä??" Hän repi tukkaansa ja puhkesi itkuun. "Varas! Minä varas? Äiti-parkani —!" (Hänen äitinsä heräsi taas äkkiä henkiin.)

Tällöin pistin pääni esiin raakunkuorestani — minusta oli näet jonkun aikaa tuntunut siltä kuin olisin suhisten lentänyt eteenpäin suipossa taika-raakunkuoressa — ja sanoin: "Sinähän olet aivan juovuksissa, Yann!"

Yann, jolla oli uskollisimmat siniset silmät, Yann, jolla oli lapsensydän — varas! Oi, kuinka naurettavaa, kuinka järjetöntä! Täysi höyry! Lensin suhisten alas.

Mutta Yann oli liikutettu sydänjuuriin saakka. "Tämä väite on katalaa panettelua, joka ei sovellu hienolle miehelle!" sanoi hän kosteankiiltävin silmin puhtaimmalla ranskan kielellä, jollaista saa kuulla vain Sorbonnessa.

Yann kyllä söi eläviä katkorappoja ja hämähäkkejä, mutta neljän kuukauden vankeus ei häntä suuresti viekotellut. Hän juoksi Pontiuksen luota Pilatuksen luo, jopa ministerikin suvaitsi ottaa hänet puheilleen. Tämä katsoi Yannin loistaviin lapsensilmiin — ja Yannin tuomio lievennettiin sakkorangaistukseksi. Ei, Yann ei ollut varas!

Hän nautti siitä, että hänet oli syyttömänä vapautettu, ylisti ministerin oikeamielisyyttä ja vannoi kestävänsä. Oh, Jumala, miten hän aikoi kostaa! Kuulin tuskin mitä hän sanoi, sillä minä lensin taika- raakunkuoressani yli mannerten ja merien — ah, tuossa oli juuri allani Kioto, jossa paraikaa vietettiin virranjuhlaa, paperilyhtyjen vilinää, tanssijattarien nau'untaa — eteenpäin —

Äkkiä kuulin, että Yann puhui Rosseherrestä. Siinä hän istui ja unelmoi. Ah, kuinka soma Rosseherre sentään oli, kun hänen valkean myssynsä nauhat liehuivat! Kun hän nauroi ja hänen valkoiset hampaansa välkkyivät! Pieni villikissa hän oli!

"Olen tehnyt työtä ja raatanut, käteni ovat kovat kuin puu, sormeni ovat koukistuneet. Nyt tahdon päästä lepoon, saada kodin, lapsukaisia — oh! Sievän pikku talon! Voi sitä, joka koskee minun Rosseherreeni, kuuletko?"

Kyllä, minä kuulin. _C'est la guerre_, ajattelin, Yann. Tänään ryöstän minä sinulta rakastettusi, huomenna sinä minulta. Naiset tahtovat tulla aina ryöstetyiksi, mitkään sopimukset eivät voi sitä estää, kuuletko, Yann?

"Sinä olet lahjoittanut Rosseherrelle sormuksia ja huivin. Miksi sinä niin olet tehnyt? Heh, sano minulle totuus, onko hän ollut luonasi?"

"Hahaha. Yann, Yann! Miten ikävystyttävä sinä olet!" sanoin ja nyökäytin päätäni, sillä minä kuljin juuri suurella valtamerellä erään höyrylaivan ohitse — erään _Toyo Kisen Kaishan_, seitsemäntuhatta tonnia kantavan kapean valkoisen höyrylaivan, jonka lipussa oli päivänvarjo — kiinalaiset tarjoilivat teetä kannella ja naiset liekuttivat minulle nenäliinojaan.

Yann nousi. "Sinä olet ystäväni", sanoi hän, "minä annan henkeni edestäsi — mutta jos huomaan — kuuletko?" Hän puri yhteen hampaitaan.

"Hahaha, Yann, häpeä, että olet niin juovuksissa! Ho, minkä näköinen olet — pääsi on kuin ilmapallo — niin suuri — oh, Yann, hahaha!"

Tällä hetkellä "Työmies" nousi pystyyn ja ankkuriketjut rämisivät. Laiva puistelehti kuin kala koukussa, sitten se keinui tehden laajan kaarteen.

Yann oli tarrautunut kiinni pöytään "Tässä me riitelemme naisesta, ja sillä välin —!" kuiskasi hän pelästyneenä. Hän kuunteli. "Ketjut ovat katkenneet! Laiva ajelehtii irrallaan!!" huusi hän ja syöksyi portaita ylös.

Mutta minä lentää humisin par'aikaa Honolulun kohdalla, Halevauvaun kraatterin, ikuisen tulen asunnon ylitse — musta-ihoiset ajelehtivat laudoilla hyrskyissä ja huusivat: jiiii!

Ei, laiva ei ollut irrallaan, se heilui, vain yksi ketju oli katkennut.

Vetäydyin takaisin raakunkuoreeni ja nukahdin.

Erotessamme emme olleet parhaimmassa yhteisymmärryksessä, Yann ja minä. Jean Louis oli ilmaissut hänelle purjejutun, eikä Yann juovuspäissään voinut olla lyömättä eteeni tätä valttia.

"Jean Louis on vanha hullu", sanoin minä, "Herra ties mitä hänen madonsyömässä kallossaan tapahtuu."

Mutta siitä huolimatta emme eronneet ystävinä, Yann puhui jo siitäkin, että hän heitättää minut mereen. Yann, _mon cher ami_, mieleltään lapsi! Hän oli hullu paljosta juomisesta ja hänen silmänsä vetistivät ja katsoivat hiukan kieroon. No niin, pidin parempana lähteä vapaaehtoisesti.

Yann seisoi kannella ja kohosi kokonaisia kerroksia ylöspäin ja toisti lakkaamatta, pilkallisesti hymyillen: "_Au revoir et merci, merci_!"

Nauroin vielä viikkojen päästäkin, kun muistelin, miten hän lensi ylös ja taas alas ja pilkallisesti sanoi: _Au revoir et merci, merci!_