XXIV.

Mutta sitten, aivan äkkiä — sellainen on ihminen — kyllästyin kulkemaan sydän kirjoittamattomana lehtenä ja päätin taas hankkia itselleni menneisyyden. Menin kylään ja tarkastelin maan tyttäriä.

Onni hymyili minulle. Katseeni sattui Yvonneen, Amorikin tyttäreen.

Olin ostoksilla Noelin luona. Noelin tarjoiluhuone ja myymälä näytti kaikkine katosta riippuvine talikynttilöilleen ja köysineen tippukiviluolalta. Ja kuitenkin se oli saaren henkisen ja seuraelämän keskus, ja elämä oli siellä täydessä vauhdissa.

Paksu kirjeenkantaja ja postipäällikkö istui pienen pöytänsä ääressä ja kokosi voimia seuraavaa postipäivää varten. Jauhosäkkien vieressä seisoi iso-isä, entinen laivankapteeni, jolla oli väärät merimiehensääret, ja nuokkui eteenpäin kuten ajatuksissaan oleva muuli. Koko vuoden hän seisoi niin, eikä hän sanonut milloinkaan sanaakaan. Kerran uskalsin puhutella häntä. _Ça marche, capitain!_ Hän kääntyi hitaasti, katsoi minuun hämmästyneenä, liikutti leukaluutaan ja sanoi: _Merci_. Sitten hän kääntyi takaisin entiseen asentoonsa ja seisoi kuten ennenkin.

Punainen Noel puuhasi tarjoilupöydän takana, innosta ja hyvästä tuulesta, hikoillen. Toisinaan hän komensi kovalla, kaikuvalla äänellä: "Antoinette, Joséphine, Maria!" ja pienet valkomyssyiset tytöt, jotka oleskelivat pimeissä, nurkissa ja loukoissa, vastasivat laulavasti: jaa-a, ja nielivät kirouksen.

Noel asetti eteeni ryyppyjä kokonaisen soittokunnan. Niin hän teki aina. Hänellä oli kaupaksi kaikkia maailman hienoja merkkejä, ja minun täytyi koetella niitä europalaisella kurkullani.

Otin ensimäisen pikarin ja valoin sen sisällyksen itseeni, otin toisen, kolmannen — "hm!" — Noelin silmät kiilsivät ihastuksesta — "hyvä, hyvä!" — Noel nauroi niin että lima pärskyi kidasta — "ah, tämäpä vasta likööriä!" — Noel käännähti koroillaan ja läjähytti sääreensä.

"Niin, se likööri kelpaa, sanon ma, vai kuinka?! Ette Pariisissakaan saa parempaa! — Antoinette, Joséphine, Maria, lamppu on sytytettävä!"

"Jaa-a!" (_Nom de chien_!)

Niin kauan kuin lamppua sytytettiin, olivat kaikki ääneti. Olisi ollut sivistymätöntä ja raakaa puhua tämän toimituksen aikana.

Antoinette kiipesi tuolille ja Noel seisoi isällisen huolehtivana ja huolissaan hänen vieressään, valmiina ottamaan hänet vastaan: "Ole varovainen — patenttiliekitin — väännä hitaasti!"

"Hyvää iltaa!" sanoi Antoinette.

"Eikös se pala ihanasti, tuo patenttiliekitin?" kysyi Noel. "Niin, haha, viisitoista frangia maksoi lamppu minulle!"

"Erinomaisesti!"

Mutta silloin kuului eteisestä kopinaa, ja tiedettiin jo, kuka tuli. Se oli Gaston Grouzen, hupsu Gaston. Hän oli ollut kahdeksan vuotta Kaliforniassa, ja oli säästänyt itselleen tuhannen dollaria. Nyt hän juoksi aamusta iltaan kapakasta kapakkaan, päästäkseen hyvin pian irti dollareistaan.

"Siellä tulee hupsu Gaston!" nauroi Noel ja laittoi lasin valmiiksi.

Gaston Grouzen otti hetkiseksi hampaistaan pesää myöten poikkipurrun kipsipiippunsa ja heitti ryypyn kurkkuunsa. Ah, silloin hän näki minut.

Hän syleili minua ja hieroi sänkisiä kasvojaan poskeeni. Sitten hän näytti, kuten aina, vasemman silmän alla olevaa arpea. "_Les prussiens!_ Sodassa. _Me California. You have match? — Welcome_!" Ja poissa hän oli, hänellä ei ollut aikaa vitkastella.

Joukko kalastajia tuli sisään, he kakistelivat kurkkuaan ja sylkivät. Mutta tämä kakisteleminen ja sylkeminen oli keskustelua, täytyi vain pitää korvat auki. Yann tuli, ja me tarjosimme toisillemme kaikenkaltaisia ryyppyjä.

Ihminen on ihmeellinen. Kun Yann oli tullut uhkarohkean retkensä jälkeen ensi kertaa maihin, olisimme voineet puristaa poikki hänen sormensa: eläköön Yann, veijari! Ja Yann oli kohauttanut olkapäitään: mitäpä merkillistä siinä oli. Mutta nyt, kun kukaan ei enää puhunut siitä, täytyi Yannin päivät päästään kertoa urotyöstään ja vetää sanomalehtiä taskustaan — ja me moitimme siitä häntä.

"'Työmies' onkin hyvä laiva", sanoi postipääliikkö, hän oli kade koira.

Yann nujersi hänet jymisevällä vastauksellaan. "Sika! Mitä postimerkkien nuolija ymmärtää purjehduksesta? Enhän minä sano, että se oli urotyö, mutta eipä ollut helppo ohjata vanhaa lotjaa virrassa. Heh, pidä kiinni puinen kitasi! Saat tuoda tänne kymmenen kapteenia, he eivät sitä tee!"

Yann ja päällikkö olivat kiukkuisimpia vihamiehiä. Vain inho huulillaan he puhuivat toisistaan. Ja Yann kiusasi paksua päällikköä niin paljon kuin osasi. Jos hänellä ei ollut mitään erikoista tehtävää ja jos hän oli hyvällä tuulella, niin hän teki jotain kerrassaan tavatonta: hän koputti postin pikku ikkunaan. Sellaista tapahtui harvoin, ja se oli pahinta, mitä postipäällikölle saattoi tehdä.

Päällikkö kuorsasi sisällä ja Yann koputti kovemmin. Päällikkö hyppäsi pystyyn: _Malheureux!_ ja tuli tähystysluukulle.

"Yhden soun postimerkki!"

Sitten Yann meni kapakkaan, ja puolen tunnin kuluttua hän tuli uudelleen.

"Hoi!"

"_Malheureux_!" huusi päällikkö sisällä epätoivoisesti.

"Vielä yksi postimerkki. Unohdin tykkänään."

Yann nauroi kuollakseen, mutta puolen tunnin kuluttua hän oli taas siellä.

"Hoi!"

Päällikkö oli raivoissaan. "_Malheureux_!"

"Yhden soun postimerkki. O, lala, mikä jättiläiskirjevaihto minulla on tänään!"

Päällikkö kävi siniseksi vihasta. "Se on sikamaista, yksinkertaisesti!"

Mutta Yann koputti soullaan. "_Voyons!_ Minä maksan. Tee sinä velvollisuutesi ja pidä kitasi kiinni!"

Mutta puolen tunnin kuluttua hän oli siellä taas — — — ho! ho! ho!

Mutta siinähän tuli kylän rääsymekko risaisine housuilleen kapakkaan. Hän ojensi minua kohti kätensä: "Hiukkasen tupakkaa, herra! Paperia minulla on itselläni!" Niin, oikein, hänellä oli likaisten sormiensa välissä ryppyinen savukepaperipala. Mutta ennenkuin saatoin antaa hänelle tupakkaa, oli Yann heittänyt kihvelin rääsymekon jalkojen väliin, ja rääsymekko pakeni.

Yann kohteli kylän rääsymekkoa kuin kissaa.

"Hahaha!"

Kivettynyt iso-isä käännähti ja aivasti.

Hetkeksikään ei elämä pysähtynyt Noelin kapakassa.

Kalmankalpea kalastaja tuli sisään ja meni Noelin luokse ja mutisi jotain hänen korvaansa.

"Haha!" nauroi Noel ääneen. "Maksa ne kymmenen souta, jotka olet velkaa, niin annan sinulle uutta velkaa."

"Lapsillani ei ole mitään —" mutisi kalastaja.

"Pyh! Tee työtä —!"

"Minä olen sairas."

"Sairas? Haha! Sinä tiedät periaatteeni, ystäväni."

Kalpea kalastaja nyökäytti päätään ja meni pois.

"Ne kalvaisivat lihan luistani!" huudahti Noel.

O, lala, niin, niinhän se oli. Hän kiskoi viimeisenkin soun kalastajain taskusta, möi heille homehtunutta leipää ja kurjaa sikunaa, oli itse halkeamaisillaan rasvaisista ruuista ja hyvistä viineistä, hänellä oli talo ja kokonainen haaremi pieniä pulleita piikasia, joille hän vuoron perään toimitti perheenlisäystä, mutta heti kun tuli velaksianto kysymykseen, ei saaren kuningas ymmärtänyt leikkiä. Ja kalastajain mielestä se oli niinkuin ollakin piti.

Kaikki olivat jo unhottaneet kalpean kalastajan, kun Noel huusi kovalla äänellä: "Antoinette, Maria — Bretonille on vietävä leipä, nyt heti! Sano, että Noel lähetti. Yksi astiallinen maitoa on hänelle myös vietävä!" Ja kapakassa oleville vieraille hän sanoi: "Eihän voi antaa ihmisten kuolla nälkään." Ja hän huokasi.

Sellainen oli Noel. Hänellä oli hyvä sydän, se täytyy tunnustaa.

Mutta tällä hetkellä osui katseeni Yvonneen, Amorikin, Creachin vahdin tyttäreen. Hän tuli ostamaan leipää.

Yvonne oli kaunis! Muistatko? Kerran keväällä kulki tyttönen kopisevissa puukengissään Myrskylän ohitse, hän oli hakemassa oinaitansa, ja minä suutelin hänen ruskeata niskaansa. Yvonne, että saatoin unhottaa sinut niin pitkäksi aikaa!

Yvonnella oli ruskeat kasvot ja korkea, loistava otsa. Kun hän nauroi, ilmestyi kuoppia hänen poskiinsa, ja silloin loistivat posketkin. Hänen silmänsä olivat pikimustat. Mutta kauneinta oli hänen tukkansa. Se oli pantu otsalta huolellisesti jakaukselle ja oli kuin mustan hevosen välkkyvä harja, mutta kuitenkin silkinhieno.

Noel osotti hänelle suosiotaan. Hän pani Yvonnen valitseman leivän takaisin ja etsi hänelle toisen. "Ota tämä, Yvonne, tämä on paras!" Tällainen huomaavaisuus tuli ainoastaan hänen kunnioitetuimpien ostajiensa osaksi.

"Amorikin laskuun!" sanoi Yvonne.

"Hyvä on, hyvä, sano Amorikille terveisiä!" Amorikilla oli luottoa kuten kaikilla ihmisillä, joilla oli varmat tulot.

"Kenavo!" sanoi Yvonne ja meni.

"Ah, hän on sievä tyttö."

"Niin, ja siveä tyttö!"

Mutta minä en sanonut mitään. Nyökäytin vain päätäni. Sitten lopetin kaupantekoni — ilmaisematta kiirettäni. Saarella täytyi olla ovela.

"Heh, Antoinette, Joséphine!" huusi Noel. "Minulle täytyy muistuttaa, että tavarat on vietävä Myrskylään. Pitää valjastaa kello seitsemältä!"

Noelilla oli näet ajopelit, vaikka pisin matka, minkä saarella saattoi tehdä, kesti tunnin. Hänen hevosensa oli paksu ja lihava ja sen jaloissa oli pitkät karvat, oikeat karvahousut. Valjastamista oli hauska katsella. Sitten istui Noel saappaat jalassa, kannukset kalisten, kuskipenkille, ja rattaat vyörivat ratisten pois. "Zephir on harjattava ja suittava, Zephirin täytyy saada vettä, brr, brr, levollisesti, Zephir!"

No hyvä, minä lähdin. "Hyvää iltaa!"

Aholla saavutin Yvonnen. Huusin hänelle, ja hän pysähtyi.

"Meillähän on sama tie, Yvonne!"

"Niin on!" Hän hymyili. Näin, miten yksinkertainen ja hyvä hänen sydämensä oli.

"Tunnet kai minut, kyllä kai muistat —?"

Yvonne nauroi. Kyllä, hän ei ollut unhottanut sitä.

"Ihme etten ole nähnyt sinua koskaan enää! Käyn sentään niin usein Creachissa. Missä sinä olet ollut koko kesän?"

"Minäkö? Saarella. Olen nähnyt sinut usein, niin olen. Odotahan sentään, enpä ole ollutkaan koko aikaa saarella, olin kaksi viikkoa Brestissä."

"No, näetkös?"

Ja Yvonne kiiruhti kertomaan minulle elämyksistään maailmankaupungissa Brestissä. Hän oli ollut siellä teatterissa ja nähnyt näytelmän, jonka nimi oli Korvapuustikestit. Rikas talonpoika tuli Pariisiin ja vuokrasi elämän-iloisen nuorenmiehen asunnon, ja nyt se alkoi, hän sai korvapuusteja joka taholta.

"Hän sai yhtämittaa korvapuusteja", kertoi Yvonne, "tuli nuorenmiehen velkojia, klats, mustasukkaisia, klats — haha — yhtämittaa paukkui vain!"

"Hahaha!"

Kuljimme etukumarassa tuulen lävitse ja katselimme toistemme kasvoja puhellessamme ja nauraessamme. Yvonne puhui kurkkuäänellä ja hänen sydämellinen naurunsa kaikui kuin kaukaa etäisyydestä.

"Kuinka vanha sinä olet, Yvonne?"

"Odotahan—? Olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen."

Katsoin häntä. Hän oli suuri ja voimakas.

"Ja sinulla on kai sulhanen?"

"Haha — kaikkea sitä ajattelee! Ei, ei, ei!" Yvonne nauroi.

Hän miellytti minua.