XIII.
Seuraavana päivänä kävin Jean Louisin luona, niinkuin olin luvannutkin.
"Hyvää päivää, Merenkuningas, tässä minä olen sen purjeen takia.
"Hi—hi — purjeen?"
Hän oli jo unohtanut kaikki.
"Hihi — tuossa hän nyt on — käy sisään!" ulvoi Jean Louis.
Rosseherre ei ollut siellä. Mutta nurkassa riippui mustankiiltävä hame. "Hienointa silkkiä!" sanoin minä, ja Merenkuningas nauroi imartuneena.
Pienessä, kapeassa asuinhuoneessa oli vain yksi ainoa neliskulmainen pikku ikkuna. Vuodekaapit olivat pitemmillä seinillä pienten, puhtaiden uudinten takana, ne näyttivät kuin nukketeatterilta. Yksi pöytä, ja penkkejä seinäin vieressä, siinä koko kalusto. Erään seinän syvänteen alle, jossa oli korea kipsinen madonna, oli kiinnitetty tämä lauselma, joka silmiensä edessä kalastajat viettävät elämänsä:
ARMARO
a zo eur moment terrubl evit ar bec'herien, galvet int ractal dirag Ar Barner Souveren.
(Kuolema on kalastajille kamala hetki, sillä äkkiarvaamatta heidät kutsutaan taivaallisen Tuomarin eteen.)
Jean Louis kaatoi viiniä lasiin. Se oli tummasti kullankiiltoista, mitähän viiniä se oli?
"Tämä pikku viini on peräisin eräästä haaksirikosta, ystäväni!"
Merenkuningas katosi ja toi jostakin pienen japanilaisen kiillotetun kaapin, jossa, piru vieköön! oli tuhannen somaa laatikkoa.
"Haaksirikosta?"
Niin, ennen niitä kyllä tapahtui, hihi! Kun majakat ja sumusireenit eivät vielä olleet niin täydellisiä. Toisinaan kaksi, kolme yhdessä yössä. Ei tarvinnut muuta kuin mennä poimimaan tavaraa. Mutta nyt —? Elämä kävi yhä vaikeammaksi.
Ja äkkiä minä näin, että pöydässä, jonka ääressä istuimme, oli raita pitkin laitaa ja että jaloissa oli helat, joista ne kierrettiin kiinni lattiaan. Mitäs sanot siihen!
Merenkuningas hymyili viekkaasti, varmaan hänellä oli muitakin rikkauksia, jotka hän oli kätkenyt johonkin.
Sitten me menimme Noelin luokse.
"Aiotko siis maksaa kankaan? kysyi Jean Louis puolitiessä ja asettui hajareisin eteeni.
"Aion!
"Oikeinko maksaa?
"Oikein!
"_Eh bien, mon vieux, en route!_"
Jean Louis astui mahdikkaana kauppamiehen luokse ja ulvoi vasten hänen kasvojaan: "Tahtoisin ostaa pellavakangasta purjeeksi, Noel!"
Mutta sinettilakan-punainen Noet ei pitänyt kiirettä. Hän kohautti olkapäitään ja sanoi hiljaa laulavasti katsoen samalla pilkallisin hymyin ulos ikkunasta: "Oh, vanha ystäväni, minulla on sellainen periaate, etten anna soutakaan velaksi teille kalastajille."
Mutta Jean Louis, joka tuskin näki yli myymäpöydän, viittasi minuun ja huusi raivoissaan: "Ystäväni maksaa!" Sitten hän pyyhki hikeä otsaltaan. Pieni Merenkuningas vapisi mielenliikutuksesta kaikilta jäseniltään.
Noel oli heti täynnänsä ystävällisyyttä ja intoa. "Ah, se muuttaa asian!" Hän kiskoi esiin kokonaisia purjekangaspakkoja, hän toi pullon ja lasit. Nyt alkoi Merenkuninkaan työ. Hän tarkasti kankaita, hän otti likaisen lakin päästään ja pani sen taas takaisin päähänsä. Sitten hän heitti ryypyn kurkkuunsa. Hän koetteli kudosta sormillaan, repi, raapi, piti valoa vastaan. Hän otti lankoja erilleen ja katkoi ne. Ei liian kevyttä, ei liian painavaa, ei liian ohutta, ei liian paksua. — Sitten hän taas otti ryypyn ja vielä toisen, hän jamasi, kompuroi päin jauhosäkkiä, kuivasi otsaansa ja sanoi, että hän tulee huomenna uudestaan.
Vasta kolmantena päivänä hän saattoi tehdä päätöksensä, ja silloin niin monet _gouttes_ saivat kiihottaa hänen mielenliikutustaan, että hän purjekangas kainalossa hyppäsi aholla olevalle kalliolle, kaatui ja jäi makaamaan.