XXVII.

Ei, Rosseherre ei suinkaan kaunistellut minua puheillaan. Myöskin Yann sanoi sen minulle, kun hän seuraavana päivänä tuli luokseni. _Tiens, tiens_, miten vihainen hän on sinulle!

Aamulla olin ollut kalassa ja saanut painavan, paksun kalan, lihavan kafferilaismuorin. Järjettömänä raivosta se oli syytänyt salamoita silmistään minua vastaan vetäessäni sitä ylös vedestä. Mutta nyt se makasi tuossa, ja suomukset lentelivät. Kafferilaismuorini oli ahne kimpale, jolla oli tyhmät kultaiset mulkosilmät ja häijyt, kalpeat neekerinhuulet; niiden välissä irvistivät terävät, porsliininvalkeat hampaat. Takana kurkussa sillä oli toiset puremaneuvot, lyhyistä hampaista tehty riivinrauta. Sen lihava vatsa oli limaisen, paksun verkon peitossa, kilpikonnanvärinen ja korvasienennäköinen, niin että se huoleti saattoi loikoilla alhaalla kaislametsissä ilman että sitä nähtiin.

Olinko milloinkaan nähnyt mitään yhtä ahnetta, syölästä ja ilkeää kuin se? Oh, olinpa kylläkin: ihmisiä! Usein olin nähnyt yhdessä koossa koko tusinankin aivan samannäköisiä olioita. Jos te olisitte tässä — paljaiden käsivarsieni ja veristen käsieni pideltävinä, niin olisi hauska —

Silloin tuli Yann. Hän kiskoi mukanaan suurta saviastiaa, ja se merkitsi, että keitämme erästä hänen kuulua bretanjalaista keittoaan.

Yann oli oivallisella tuulella, ja näin heti, että jotakin merkillistä oli täytynyt tapahtua.

Sitten kun hän oli lausunut minulle ylistelynsä paksun kafferilaismuorin johdosta, löi hän povitaskuaan: "Tahdotkos nähdä jotakin, heh?"

"Mistä on kysymys?"

"No, tahdotkos nähdä jotakin?" toisti Yann ja vilkutti minulle kirkkaansinisiä silmiään.

"Näytähän!" vastasin uteliaana.

Yann veti näkyviin suuren kirjekuoren laidan. Hän kopeloi sitä, ja setelien nurkkia tuli ilmi. Yksi, kaksi, kolme — viisisataa frangia!

Silmäni menivät selkosen selälleen ja minä tuijotin Yanniin.

Sitten Yann veti kirjeen taskustaan ja ojensi sen minulle suuremmoisin liikkein.

Se oli siltä englantilaiselta yhtiöltä, joka oli omistanut "Indianan".

"Jokainen matruusini sai sata frangia!" sanoi Yann. "Heh, kuinka kohteliaasti kirjoittavat, eivätkös? Ja katsohan kuorta: se on vuorattu pellavakankaalla, oletkos koskaan nähnyt sellaista kuorta?"

Katselin kirjekuorta ulkoa ja sisältä. "_Nom de pipe_!"

Yann suoristautui ylpeästi ja loi rohkean silmäyksen merelle. "Se on kuin lahja taivaasta. Enemmän kuin kuusikymmentä frangia päästä! Niin, mitä minä nyt voin tehdä?" Ja Yann katsoi minua silmiin. "Nyt minä voin tehdä mitä tahdon, näetkös!"'

Hän oli tullut rikkaaksi eilen.

"Jos nyt tarvitset rahaa", lisäsi Yann, "niin sinun tarvitsee sanoa vain sana" — ja hän piti silmieni edessä kahta-, kolmea-, neljääsataa frangia — "sinä olet ystäväni ja voit saada niin paljon kuin tahdot."

Yann oli sentään kunnon poika.

Sitten hän syöksyi työhön. Hän heitti kasarin pois, painoi lakin niskaan ja kääri mustuneet paidanhihat ylös. Ruukussa oli perunoita, vihanneksia, ryytejä ja nauriita, kimpale harmaata silavaa, _grease bretonne_, pullo konjakkia ja pyöreä kääry. Hän pesi, raapi, leikkasi, teki valkean. Kun saviruukussa oli halkeama, haki hän nopeasti multaa, hieroi sitä ja tukki raon, yks, kaks —

Sitten hän avasi huolellisesti sidotun, ympyriäisen kääryn. "Ja tässä on pieni muisto, ystäväiseni!" sanoi hän.

Se oli teekannu, valkoista posliinia, halpa kultaus.

Yann seisoi hajasäärin ja katsoi minuun paljonpuhuvasti. "No?"

"No, se on sievä."

Yann nauroi pilkallisesti ja silmäili teekannua halveksivin katsein. "Tämä on se", sanoi hän, "se 'Charlotten' kuuluisa teekannu! Ja ne valapattoiset koirat vannoivat aikanaan, että minä olin varastanut hopeisen teekannun, jossa oli kultauksia! Haha, mitäs sanot siihen?"

Katsoin Yanniin ja nauroin.

"No, tahdotko sinä tämän hopeisen kannun?" kysyi hän.

Pudistin päätäni. "En, Yann, _merci_. Minä en tahdo omistaa mitään sellaista, mitä ei voi pistää taskuunsa, ymmärrätkös?"

"_Bien_!" Yann otti kannun ja heitti sen laajassa kaaressa kallioihin, joihin se murskautui. "_Au revoir_!"

Sitten hän veti kellon housuntaskustaan. "Kello on kolme", sanoi hän samalla, "kello kahdeksan on liemi valmista." Minä tuskin katsahdin kelloa, ja siksipä Yann pitikin sitä nenäni alla. "Niin, täsmälleen kolme!" Silloin pisti kello silmääni. Se oli kultainen, kaksikuorinen, jopa jotain! Tämä kello oli kolmensadan frangin arvoinen, ja Yann oli saanut sen lahjaksi eräältä pariisilaiselta tuttavaltaan.

Minä hämmästyin ja pudistin päätäni. Yann antoi minun katsoa koneistoa, miten se naksutti ja pyöri.

Sitten hän näytti minulle, että hän oli pannut taskuunsa pumpulia, ettei kello vioittuisi.

"Miksi et antanut pariisilaisen ystäväsi mieluummin lahjoittaa itsellesi laivankoneita, Yann?" kysyin salakavalasti, kun olin tointunut hämmästyksestäni.

Yann painoi silmäluomensa kiinni etusormellaan. "Eh!" huudahti hän. "Miksi? Miten voi ihminen niin tyhmästi kysyä? Olisi sanottu, että minä olen varastanut koneet 'Charlottesta'."

Kello oli hyvä. Yann ei ollut tehnyt huonoa vaihtokauppaa!

Minun täytyi nauraa: Yann, Yann, kuinka voi sinusta päästä selville? Kuinka usein oletkaan kertonut minulle tuon jutun 'Charlottesta', kun sinua niin häpeällisesti parjattiin, ja minun on käynyt sinua sääli! Kuinka usein olivatkaan uskolliset lapsensilmäsi täynnänsä kyyneleitä ja sinä nauroit ivallisesti: Minäkö varas? Minä?

Hahaha! Yannin sielu oli niin kyllästetty rehellisyydellä, että hän kauhuissaan torjui epäilykset varkaudesta. Ei koskaan, ei koskaan Yann uskoisi varastaneensa, ei edes kannu edessään ja kultakello taskussaan, ei milloinkaan, siihen hän oli liian rehellinen.

Keittomme täytyi kiehua viisi tuntia hiljaisella tulella, ja niinpä meillä oli aikaa hiukan jutella. Istuimme talon edessä maassa, ja Yann kaatoi pullosta, jonka hän — rikas mies — oli tuonut muassaan.

Äkkiä hän purskahti äänekkääseen nauruun. "Mitä Herran tähden sinä olet Rosseherrelle tehnyt?" huudahti hän. "_Tiens, tiens_, kuinka raivoissaan hän on sinulle."

"En minä ole tehnyt hänelle mitään."

"Oh, hän ei puhu sinusta juuri hyvää, ystäväni!" huudahti Yann. "Sinä olet luonut silmäsi Yvonne Amorikiin — hän on ollut Rosseherren paras ystävä, ja siitä huolimatta — kukapa voisi ymmärtää naisia? Hoho, onko niin? Ja mitäs luulet Rosseherren minulta kysyneen? Hehe — mitäs luulet?

"No?"

"Hän kysyi minulta, voisinko tappaa sinut."

"Ho-hoi!"

"Niin, haha, niin hulluja ovat naiset, kun tulevat mustasukkaisiksi."

"Ja mitä sinä vastasit hänelle, Yann?"

"Kyllä, sanoin minä, miksikäpä en? Minä tahdoin pitää hänet hyvällä tuulella."

Vihelsin hampaitteni lomitse ja nauroin.

Myöskin Yann nauroi; hän nauroi varmasti kuin rakastaja, jonka kilpailija on tullut ehdottoman vaarattomaksi. "Lupasinpa hänelle tappaakin sinut", sanoi hän, "silloin hän tuli nöyräksi ja myöntyväiseksi kuin pieni koira!" Yann keskeytti puheensa ja otti ruohonkortten välistä hämmästyneenä esiin sormuksen. "Heh, mitäs tämä on?"

"Tässä on toinen, kiven alla", vastasin minä, "hän toi minulle sormukset takaisin."

Yann pisti sormukset taskuunsa. Hän pudisti suuttuneena päätänsä. "Sellainen hupsu nainen, heh! Minä annan hänelle sormukset, kun hän on tullut järkevämmäksi."

"Sinä siis olet luvannut hänelle —"

"Niin!" sanoi Yann nauraen. "Oh, hän oli aivan järjetön, ei tahtonut tietääkään minusta — hän asetti sen ehdoksi. Hahaha — mutta hän ei määrännyt aikaa, milloin sen täytyy tapahtua — sen hän unhotti. Saat vielä elääksesi monta vuotta, ystäväni! Ei ole kiirettä!"

Sitten me puhuimme jostakin muusta, eikä Rosseherren nimeä enää mainittu.

Keitto oli valmis. Yann maiskutti kieltään, sellainen keitto! Hän ryysti ihastuneena itseensä kafferilaismuorini molemmat silmät. Me istuimme ja herkuttelimme, me kolme, Yann, Poupoul ja minä. Ovi oli auki, ja ulompana kumisi meri.

Kokonaisen tunnin me pistelimme lusikoitamme ruukkuun, kunnes emme enää voineet liikuttaa itseämme. Mutta ruukku ei ollut vielä hetikään tyhjä, keitto riitti aina kahdeksi, kolmeksi päiväksi. Sitten me istuimme oven eteen aholle ja tupakoimme.

"Soitahan pieni laulu", sanoi Yann, "juuri nyt, kun hämärtää —"

Minä soitin. Mutta pientä huiluani heilutellessani vilkaisin Yanniin: siinä hän istui, viisisataa frangia kädessään, ja katsoi merelle ja unelmoi.

Tuli yö, ja me menimme takaisin huoneeseen, juodaksemme lasin, pari.

Yann levitti setelinsä, avasi tavattoman usein kellonsa kuoren. Hän säteili onnea. Mutta vähää myöhemmin hän pani kellonsa puukengän alle ja astui hiukan sen päälle, nähdäkseen, kuinka paljon kello kesti. Niks, lasi särkyä. Mutta sen vuoksi ei kello vielä ollut mennyttä kalua, vai kuinka, hahaha! Hän otti setelit, teki niistä pienen pallon ja antoi Poupoulin hakea niitä! Nuo rahat, hyi, ne pitäisi syöttää koiralle, ne pitäisi heittää tuleen!

Yann teki muutamia temppujaan. Hän otti rahan lautaselta, joka oli täynnä vettä, kastelematta sormenpäitään. Sen tämä tuhattaituri teki apuneuvoinaan käyttäen viinilasia ja kuumaa ilmaa.

Hän kaatoi konjakkia kurkkuunsa ja kertoi merikäärmeestä, jonka oli nähnyt Etelämerellä. Sitä tehdessään hän paljasti käsivartensa, veti kätensä suipoksi ja teki kiemurtelevan liikkeen; juuri niin kurottautui merikäärme aalloista, ja sanoi: Hyvää huomenta, sinä Roskoffin Yann! Ja Molukkien luona oli meri raskasta kuin lyijy; jos laiva kulki sen lävitse, niin vana jäi auki kokonaiseksi viikoksi.

Haha! Oh, Yann!

Vasta myöhään yöllä me erosimme, Yann oikoi setelit ja laski ne kahteen kertaan — hän ehkä oli jotain unohtanut, yhä vielä hän etsi silmillään lattialta. Hän oli luonteenlaadultaan yksinkertainen, eikä siis voinut olla vakuuttamatta minulle kymmeniä kertoja ikuista ystävyyttään.

"Hupsun naisen takia me emme muutu toistemme vihamiehiksi!" sanoi hän ja katsoi minua kyynelsilmin. "Vai mitä?"

"Sepä vielä puuttuisi, Yann!"

Yann puristi kättäni.

"Vielä yksi asia, Yann. Onko totta, että Yvonne pitää seuraa kaikille matruuseille ja että hänellä oli kuudentoistavuotiaana lapsi?"

"_Tiens_!" nauroi Yann. "Kuinka voidaan keksiäkään sellaisia valheita!"