IV.

Mitään ei tapahtunut. Meri vyörytti laineitaan. Mutta sitten kuului ulkoa kopinaa ja minä nousin ja sydämeni tykytti. Kuuntele, Poupoul! Mikä se sillä tavoin kopisee? Kulkeeko joku ulkona!

"No odotahan, musta paholainen, mihin matka? Mikä on nimesi — Yvonne? Tahtoisin suudella ruskeata niskaasi, Yvonne, siihen kohtaan, mistä tuuli puhaltaa pois hiukset. Niin, näetkös, pelko pois — takaisin, Poupoul! Hahaha — eihän hän mikään oinas ole!"

Kului taas useita päiviä, ennenkuin yhtään ihmistä näkyi. Koputin piippuni tyhjäksi. Tok — tok — kertoi kaiku aholla. Mutta sitten sukeltautui aholta esiin mies ja suuntasi askeleensa asuntoani kohden. Se oli Kedril, joka tuli kutsuinaan minua häihinsä.

"Menet siis naimisiin, _mon vieux_?"

"Menen. Minä ryyppään liiaksi. Tuletko?"

"Jos en minä, niin ei kukaan, luotsi!"

"Kenties voit tuoda huilusi mukanasi?" (Pikku huiluni oli kuulu koko saarella.)

"Voinpa kyllä, _mon cher!_."

Näissä häissä näin keltatukkaisen tytön uudestaan. Jottei minulta menisi mitään hukkaan, olin jo varhain aamulla paikalla. Korret olivat vielä kastepisaroissa.

Olin ajanut partani, Europassa pesty kaulukseni (viimeinen) kiilsi päivänpaisteessa. Sormissani oli kaksi sormusta ja liiviäni koristi ohut hopeaketju, jota olin jo viisi vuotta pitänyt housuntaskussani. Herra ties, miksi. Tavattoman hienolta näytin kalastajien joukossa, ja suurta huomiota minä herätinkin.

Kirkossa olivat oikealla polvillaan naiset valkeissa myssyissään, vasemmalla miehet. Rosseherren vaalea tukka erottautui mustia harjoja vastaan kuin vastalyöty louisdori vanhojen kuparirahojen joukosta. Joka kerta kun hän teki ristinmerkin, liikkuivat hänen huulensa: hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle.

Pappi kaakersi kuin kana, jolle on tehty suurta vääryyttä ja joka ei voi uudestaan saavuttaa sielunsa tasapainoa. Hän intoili juoppoutta vastaan. Hän se tietysti pahimmassa rajusäässä lähti merelle ja eli koko vuoden kuivatulla kalalla ja purutupakalla, sill'aikaa kuin kalastajat istuivat pehmeissä nojatuoleissa ja nauttivat pyhien rauhaa. Hän paistoi meitä hitaasti kiirastulessa, sitten hiveli meitä autuuden leppeä hengähdys, ja siihen se loppui.

Kaikki olivat liikutettuja. Kedril, sulhanen, joka oli ollut juovuksissa aamusta kello seitsemästä, kuunteli kieli hiukan riipuksissa, ja puhdasta alkoholia vuoti hänen tulehtuneista silmistään. Hänen morsiamensa oli polvillaan, lihava selkä köyryssä, pää alaspäin, kuin valmiina mestattavaksi.

Poupoulin aika kului sillä välin erinomaisesti seurustelussa Noelin viheriän papukaijan kanssa, joka oli kirkkomaalla aamukävelyllään. Kuulin niiden kiistelevän. Papukaijan kaikuvaan pilkkanauruun vastasi Poupoul aina kiukkuisesti haukkuen.

Vihkimisen jälkeen kaikki suutelivat toisiaan. Muuan mies kulki joukossa, pullo kädessään, ja jokainen sai ryypyn vihkiviiniä sekä palasen pyhää leipää. Pieni kirkkopiha vilisi valkeita myssyjä: näytti siltä kuin jonkun sanomalehden lisälehti olisi juuri ilmestynyt.

Rosseherre seisoi minua lähellä ja käänsi silloin tällöin päätänsä minuun päin. Ensi silmäyksellään hän oli huomannut, että minulla oli kaikki jalokiveni muassani. Kaksi vanhaa kalastajaa tuli hänen luoksensa; he ottivat matalat lakkinsa kaljuista päistään ja hieroivat partaisia kasvojaan hänen poskiinsa, seisoen polvet koukussa. Rosseherre hymyili minulle, kun kalastajat suutelivat häntä.

Nyt oli minun vuoroni. Otin lakin päästäni ja lähestyin Rosseherreä. Ääretön kummastus silmissään hän katsoi minua. Nuo silmät olivat harmaanviheriät ja niiden keskeltä loistivat keltaiset tähdet. Ne olivat nyt aivan toisenlaiset kuin hiljakkoin. Kuinka olinkaan saattanut ajatella, että nuo silmät näyttivät mielipuolen silmiltä? Vain vanhoilta ne minusta näyttivät. Hänen tummanpunaiset, hiukan sieroittuneet huulensa olivat auki silkasta hämmästyksestä. Sitten hän purskahti lapsekkaaseen nauruun. Hän puristi kädet polviensa väliin ja puistelihe kuten vedestä nouseva messinginkeltainen villakoira.

Hänen iloisuutensa tarttui kaikkiin, minuunkin: minä nauroin salatakseni tappiotani.

"Ethän sinä ole kalastaja!" sanoi hän bretanjattaren laulavalla ranskankielellä.

"Mistä sen tiedät? Vaan odotahan: jollen tänään, niin huomenna!"

Taas nauroivat kaikki.

Senjälkeen kutsuvieraat lähtivät Grandhoteliin, ja nekin, joita ei ollut kutsuttu, menivät sinne.

Grandhotel oli kurja keltainen hökkeli, joka oli syrjässä kylästä, aivan lahden yläpuolella, ja joka ei voinut päättää, mille puolelle kaatuisi. Vinon, pienen oven edessä istui kaksi papukaijaa sardiinilaatikkojen päällä. Osottamatta mitään mielenliikutuksen merkkejä ne siinä istuivat, milloin oikealla, milloin vasemmalla jalallaan, pyörittivät silmäluomiaan, rähisivät, nauroivat toisinaan ja huusivat niin että maa tärisi: Varas, rääsymekko, laiskuri!

Grandhotelissa hallitsi rouva Chikel, voimakasrakenteinen nainen, _à la bonheur_, kovaääninen, aina hyväntahtoinen, aina auttavainen, ja kädet hänellä oli kuin ankkurit. Hänen varjossaan eli herra Chikel kurjaa elämäänsä, niinkuin sieni tammen katveessa. Leveälierisine hattuineen, jonka hän oli itselleen hankkinut, ainaisine pään, käsivarsien ja jalkojen ympärillä olevine kääreineen hän muistuttikin sientä. Toisinaan sai herra Chikel pullolla iskun päähänsä, toisinaan taas joukon mitä ihastuttavimpia korvapuusteja. Monta kertaa hänen täytyi terveytensä vuoksi olla yötä ulkosalla. Hän ilmestyi kuutamossa kuin mytty ovelle ja lensi alas portaita. Ovi lyötiin kiinni, lukko narisi, kun se väännettiin salpaan. Ole varovainen! Ikkunasta tuli vasaroita, pulloja, ja Chikelin oli pakko peräytyä kallioiden keskeen, eräänlaiseen linnoitukseen, ja siellä hän nukkui.

Herra Chikel oli luonteeltaan koiran kaltainen. Hymyile sille, niin mitä se tekee? Sen polvet tutisevat ja se hymyilee vastaan. Hymähdä hiukan pilkallisesti ja happamesti, se hymähtää myös pilkallisesti ja happamesti. Vedä kulmakarvasi kokoon ja lävistä se katseellasi, niinkuin aikoisit sen tappaa — se matkii kaikkea. Hän oli tuomittu kuvastamaan toisten mielentilaa, ja häntä saattoi niin kiihoittaa eri tahoille tunneasteikossa, että hiki valui hänen huokosistaan.

Rouva Chikel oli häneen nähden niin ylivoimainen, että hänen täytyi taistelussaan käyttää viekkautta. Hän puolusti itseään mielellään terävillä esineillä, neuloilla ja lasinsiruilla, joita hän pani vuoteeseen; eipä hän tuntenut siitäkään tunnonvaivoja, vaikka kaatoi hiukan öljyä olkipatjaan ja antoi pudota palavan tulitikun sen viereen. Mutta heti kun rouva Chikel huomasi jotakin, esimerkiksi että hänen puukenkänsä anturan lävitse oli lyöty naula, tai jotakin muuta, kävi hän armottomasti sienen kimppuun.

Tässä saaren hienoimmassa hotellissa vietettiin Kedrilin häät.

Kutsuvieraiden vaimot toivat mukanaan omat syömäneuvot ja lautaset — sillä hotellissa ei ollut niitä kylliksi —, ja ateria alkoi. Sekopäinen meriaave nousi puhumaan. Hän puhui bretanjan kieltä. Siinä oli nimiä, nimiä, loppumaton sarja. Siellä täällä teki joku ristinmerkin, ja myöskin Rosseherre hykähti äkkiä kokoon, painoi alas päänsä ja liikutti huuliaan. Sitte hän katsahti ylös, hieman kalpeana ja arkana, koettaen hymyillä.

Ne olivat kaikkien niiden nimiä, jotka olivat lähteneet merille eivätkä olleet koskaan palanneet.

Ruokaa ja juomaa pantiin pöytään. Siinä oli kalaa, oinaanlihaa sekä itsekullekin ikivanhan tavan mukaan valmistettu leipä, jossa aineksina olivat sianveri, jauhot, ja luumut. Aluksi kaikki kävi talonpoikaisen kankeasti, mutta sitten alkoi keskustelu. Se alkoi sillä, että lausuttiin yleinen epäilys Kedrilin nuoren vaimon uskollisuudesta. Kedril oli pakahtua nauruun.

Aterian jälkeen tanssittiin aholla.

Bumba — bumba — kaikki asettuivat piiriin ja polkivat puukengillään, aivan kuin olisivat nousseet portaita ylös, ja lauloivat: bumba — bumba Sitä kesti loppumattomiin. Mutta äkkiä rupesi yksi ainoa tytönääni kuulumaan, ja piiri alkoi pyöriä.

Rosseherre se lauloi. Hän lauloi falsettiäänellä ja niin korkealla ja kimeällä, että se olisi hämmästyttänyt sirkkaakin. Hän lauloi bretanjalaista häälaulua:

"Ah, mulle suo, ah mulle suo sun syämes, armahain" — "Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes suloinen" —

Laulaessaan hän heilutti päätään ja katsoi taivasta kohti. Hänen hiuksensa hulmusivat ja piiri pyöri. Puukengät kolkkivat,´huivit naisten pitkät hiukset, valkoisten myssyjen nauhat liehuivat. Piirin yhdellä puolen liehui kaikki sisään-, toisella puolen piiristä ulospäin. Kalastajat, joiden päät olivat juomisesta kuumenneet ja joiden silmät räpyttelivät, nostelivat kömpelösti jalkojaan ruskettuneet intianittaret nauroivat, näyttäen valkoisia hampaitaan, ja heidän hameensa liehuivat paksujen, valkoisten sukkien ympärillä. Piirin ulkopuolella seisoivat lapset koreiksi pyntättyinä kuin nuket, tuuhein hiuksin, punaisin poskin ja ihmettelevin, loistavin silmin.

Syvällä alhaalla kuohui meri. Aallot murtuivat ja kohisivat. Lokit kirkuivat ja lensivät yli piirin. Tuuli viuhui. Oli kesä, aurinko paistoi, mutta saari näytti autiolta erämaalta, joka on täynnä paljaita kallioita. Kaukana kulki kaksi höyrylaivaa tummansinistä merenjuovaa pitkin etelää kohden; siellä oli se ura, jota myöten ajan kulku kävi.

"Ah, mulle suo, ah, mulle suo sun syämes, armahain" —

Seisoin seuraten katseellani Rosseherren vaaleata päätä, joka liikkui piirissä kuin säihkyvä, kilisevä kello. Liikuttavasti! hän lauloi —

Vieressäni seisoi Yann, "pikku kapteeni", sillä me olimme aina yhdessä. Yannin pörröinen pää ei ollut tänään ainoastaan pesty, vaan sitä oli hangattu niinkuin laivankantta. Jokainen harjanveto oli vielä selvästi näkyvissä. Hänen vaaleansiniset lapsensilmänsä kiilsivät kuin laivan lyhdyt. Päivän kunniaksi hänellä oli päällään kutistunut valkoinen pusero, ryppyinen kaulus, siniset kalvosimet, mustat puukengät ja käsissään ohut ruokokeppi. Poikittain kaulahuivin lävitse hän oli pistänyt rusettineulan, jossa oli tavattoman suuri hohtokivi: neulan pää ulottui tuuman verran ulos huivista. Ja sen lisäksi — ha, ha, etkö tunne tuoksua! Tuo keikari oli käyttänyt hajuvettä. Sinistä, kaunista kapteeninlakkiaan hän piti huolettomasti takaraivolla, aivan kuin se olisi ollut jotain mitätöntä ja rasittavaa.

Yann seisoi tietysti hajasäärin, kädet housuntaskuissa, mutta sillä ei ole kaikki sanottu. Jalat olivat sisäänpäin, erittäinkin oikea jalka, sääret niin merkillisesti väännetyt, että hänen pyöreät istuinlihansa piirtyivät aivan plastillisiksi. Vasen lantio työntyi voimakkaasti eteenpäin, mutta sitten Yannin vartalo teki siron taipeen sisäänpäin, ja hänen rintansa oli aivan pystysuorassa. Tällainen asento muodosti Yannille kimmoisen alustan, ja sillä tavoin saattoi täysin tyynenä seistä keinuvalla laivankannella pahimmassakin aallokossa. Yläruumista saattoi mielensä mukaan vääntää ja kääntää, ilman että silti tarvitsi alustaa muuttaa.

Yann oli kapteenina pienellä hallituksen höyrylaivalla, joka oli ankkuroituna sataman edustalla. Hänen virka-uransa oli ollut tuo tavanmukainen: _Moussena_ kalastajakutterissa, korvapuusteja, eikä laisinkaan ruokaa, puolimatruusina useilla purjealuksilla, korvapuusteja ja vähän ruokaa, kaksi kalastuskautta turskanpyynnissä St. Pierren matalikoilla, koiranruokaa, parin vuoden palvelus eräällä Amerikanhöyryllä, siedettävä ruoka. Siitä lähtien hän oli nopeasti kohonnut arvoissa. Hänestä tuli tutkinnon suorittanut luotsi, ja hallitus uskoi hänen kuljetettavakseen mustaksi kiillotetun ruumiskirstun, jossa oli höyrykone, sata tonnia, laivaväkeä kuusi miestä. Tämän huomion hän kylläkin ansaitsi.

Vielä tänäänkin Yannin rystyset olivat purjeiden veivaamisen muodottomiksi tekemät — Kap Hornin luona olivat jäätyneet purjeet kovat kuin lasi, niin että veri purskui ulos kynsien alta ja täytyi vihdoin turvautua kyynärpäihin — hänen oikea etusormensa oli koukussa niin, että hän oli katkaissut tuhansia turskanpäitä. Hänen sormissaan oli syviä kalanpyydyslankojen tekemiä halkeamia, hänen kätensä olivat kovettuneet ruorista ja ainaisista touveista.

Yann oli tuhattaituri. Hän oli räätäli, suutari, puuseppä, seppä, keittäjä, mitäpä hän ei olisi ollut! Hän osasi kutoa sukkaa ja verkkoa: rautalanganpalasella, jonka hän löysi kadulta, avasi hän sinulle minkä oven tahansa. Tämä paholainen puhui arabian, malaijin, kiinan kieltä, mitäpä kieltä hän ei olisi puhunut! Tietysti myöskin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin espanjan, portugalin, englannin j.n.e. kieliä. Kaikista näistä kielistä hän tiesi vain viisi sanaa. Mutta niillä hän saattoi sanoa kaikki, mitä merimies tarvitsee maihin tullessaan. Tämän lisäksi hän tunsi jokaisen kielen hirveimmän haukkumasanan, ja sitä hän käytti, jos hänen tietonsa loppuivat tai jos muutoin jotakin kävi vastoin luuloa. Heti kun hän astui maihin jollakin kaukaisella rannikolla, heitti hän ihmisvilinään tämän voimakkaan haukkumasanan. Aha, vanha tuttu, ei mikään ensikertalainen! Hinnat laskivat nopeasti, sillä vaatimattomimpaankin tarjoukseen Yann vastasi samalla kamalalla haukkumasanalla, ja saman sanan sai osakseen sekin onnellinen, jolta hän jotain osti.

Sellainen oli Yann. Hän oli täynnänsä hupsuja pila-arvoituksia, ja kahdellatoista tulitikulla osasi hän ratkaista mitä vaikeimpia tehtäviä. Yhdestä ainoasta pelikortista hän saattoi tehdä jotain niin äärettömän säädytöntä, että oikein kyyneleet kihosivat katsojan silmiin. Anna Yannille esimerkiksi linkkuveitsesi. Hän ottaa sen käteensä niinkuin vanhojen rahain kerääjä harvinaisen rahan. Messinkiset kierteet, hyvä, ne eivät ruostu. Hän työntää sen Noelin myymäpöytään, pyöräyttää sitä, leikkaa pöytään suuren uurteen: terä on hyvä, veitsi yleensä hyvä! Hän asettaa molemmat terät pystysuoraan kädensijaa vastaan—jos jollakin on halua, asetun seinää vasten, eteenpäin — vup! kaksi pistoa yhtaikaa. Yann kääntää terät suoraan. Noin! Jos nyt yksi tulee takaa ja toinen edestäpäin — yks, kaks! — käsivarsi heilahtaa, takanaolija saa terän vatsaansa, edessäolija kurkkuunsa. Hyvä veitsi, _merci_!

Ja kuitenkin Yann oli hyväsydäminen mies. Sattui kai kyllä joskus, että hän löi laivapoikaansa nyrkillä vasten kasvoja, mutta kun tämän pojan äiti sitten sairastui, antoi hän pojalle heti kymmenen souta. Kyyneleet silmissä hän saattoi unelmoida viinistä, jota hän oli kuusi vuotta sitten jossakin juonut, tytöstä, jota oli rakastellut — ah, se oli jotain, niin suloinen, mehevä, ja kuinka miellyttävä ääni —!

Siinä hän nyt seisoi pyntättynä, hajuvedeltä tuoksuen, kiireestä kantapäähän mahdikkuuden ja halveksumisen ruumiillistumana, eikä hänen puhelias suunsa ollut hetkeäkään vaiti.

"He, sinä olet kai saanut vapautta hautuumaasta, mummo-kulta?" sanoi hän eräälle ryppyiselle vanhukselle, jonka kasvot olivat vahankeltaiset. Tyttöä, joka odotti lasta, hän tervehti erinomaisen kohteliaasti: "_Bonjour, messieurs-dames!_" Jokaista varten hänellä oli pieni huomaavaisuus varattuna. Sitä ei kuitenkaan pantu varsin, pahaksi, ja hänelle maksettiin samalla mitalla. Mutta Yann piti aina viimeisen sanan.

"Ha! ha! ha!" Ja kaikuvalla naurulla hän antoi voitetulle vastustajalleen kuoliniskun.

Mutta nyt oli hänen hetkensä tullut. Hän rykäisi. "Mitä pirua onkaan kurkkuuni tarttunut? Eteenpäin, mennäänpäs sisään. Pikku ryyppy, he!"

Piiritanssi miellytti minua, minä jäin ulos. Seisoin katsellen Rosseherreä.

Yann nauroi. "Miten tuollainen voi sinua miellyttää! Nehän ovat villejä!" sanoi hän halveksien. "Älä luule, että ne ovat ranskalaisia! Ei, ne ovat vedenpaisumuksen aikaista väkeä, ilman mitään sivistystä ja sievistystä, ne kuolevat sukupuuttoon. Katsohan niitä — bumba, bumba!"

Ja Yann nauroi täyttä kurkkua tehdäkseen minulle selväksi äärettömän paljon korkeamman kulttuurikantansa. Huomattava on, että hän oli Roskoffista, oli nimeltään Yann ja itse bretanjalainen kiireestä kantapäähän, oi sinä veitikka!

"Tunnetko Rosseherren?" kysyin häneltä. "Rosseherren? Tietysti minä hänet tunnen!" Yann katsoi ohitseni. Ei sanonut mitään muuta. "Hm! Nyt mars!" Hän tahtoi juoda, eikä hän silloin vitkastellut.