XVII.

Sitten tulivat suuret myrskyt ja kaikki kävi toisellaiseksi. Myrskyt itse olivat siihen syynä —

Eräänä aamuna heräsin puistatuksiin. Hengittäminen kävi minulle vaikeaksi. Menin ulos katsomaan, eikö ehkä taivas ollut laskeutunut maahan ja painanut saarta ollen siitä miehenkorkeudessa.

Kaikki oli hiljaa. Ruohot, meri, ilma. Meren yläpuolella oli jo näkymättömiin kadonneen höyrylaivan jättämä savupilvi, ja tämä savupilvikin oli liikkumatta. Harmaa, ukkomainen taivas katseli ylhäältä alas. Mihin oli elämä kadonnut?

Hetkeä myöhemmin kaikki muuttui.

Lokit olivat ensimäiset, jotka aavistivat juhlan tulevan. Ne lensivät laajoin, nopein kaarroksin vatsa meressä kiinni ja kirkuivat. Taivaanrannalle kohosi mitätön, lyijynharmaa pilvimuuri, mutta niin nopeasti kuin olisi se noussut jostakin syvennyksestä, ja noustessaan se kävi yhä tummemmaksi, melkein mustaksi. Pystysuoria vaaleita pilvenhattaroita kiiti sen edellä. Meri kävi synkäksi ja ryppyiseksi kuin villin, malttinsa menettäneen eläimen otsa. Nopeiden lokkien siivet liehuivat kalkinvalkoisina tumman pilven edessä. Myrskypääskyset lensivät sinne tänne kallioiden ympärillä ja kolkuttivat ja kuhersivat. Eräällä kalliolla istui harmaa haikara, katsoi merelle ja räpytteli silloin tälliin siipiään.

Mutta sydämeni jyskytti.

Äkkiä kuului vinkuva isku yläpuolellamme ja saari peittyi äärettömään sumupilveen, niinkuin se olisi kohonnut savuna ilmaan. Ruohonkorret painuivat maata vastaan, hiekkajyväset lensivät suhisten ilman halki. Siinä se nyt oli —

Mutta kaikkien pyhien nimessä, mitä laulua tämä oli? Se oli kaaoksen, sekasorron laulua ajalta, jolloin ei vielä mitään muuta ollut kuin musta vesi ja paljaat kalliot. Se oli alkumaailman jättiläisten taistelulaulua, jättiläisten, jotka maasta ja merestä kamppailivat ja murskasivat itsensä —

Meri jymisi raskaasti, kalliot kumisivat, ja pauhu yhtyi ontoksi, surisevaksi kohinaksi, joka pani kaikki vapisemaan. Ilma jylisi, ilmapiiri tutisi, pyörteet pörisivät kuten jättiläissuuruinen tuulettaja, ja ilmavirta kiskoi lihan luista, repi silmäluomia ja huulia, käänsi korvat nurin ja taivutti nenän mihin tahtoi.

Ympäröivät rannat olivat korkealla vaahdon peitossa ja näyttivät siltä kuin niille olisi satanut lunta. Meren kallioilla oli liehuvat kenraalintöyhdöt. Meri oli juovikas taivaanrantaan saakka; se ei ollut muuta kuin pari lentävää vaahtoharjaa ja yö niiden välillä.

Mutta vaahtoharjat hyökkäsivät saarta vastaan. Mitä lähemmäksi ne tulivat, sitä elävämmiksi ne kävivät. Ne olivat parvi kimoja, joilla oli hulmuavat harjat, vaahtoavat suut, ja jotka tömisyttivät etujaloillaan. Ne laukkasivat kallioita vastaan, syöksyivät korkeuteen, korskuivat, heiluttivat harjojaan ja vaipuivat murskautuneina selkä edellä takaisin mereen. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä laukkasi toinen parvi esiin, hoi, hoi, hop, hop! Tuuli ruoski niitä ja ne tekivät parastaan, lensivät eteenpäin, ylöspäin, ja pirstoutuivat.

Se oli hän!

"Isä meidän — se on hän! Mitä minun on tehtävä? Neuvo minulle laulu, jota minun on ryhdyttävä laulamaan! Laulanko ruohonviheriästä merenpeikosta, joka makasi unessaan vetten alla ja joka nyt nousi esiin ja kääntelehtii kuin riehuva hyrrä?"

Poupoul hyppäsi minua vastaan, minä kävin kiinni sen niskaan ja olin vähällä kuristaa sen. "Varo itseäsi, Poupoul, etkö näe, että minä olen murhamies!"

Ja minä menin ulos ja huusin myrskyyn.

Alhaalla satamassa oli miehiä ja naisia, liehuvia lipunrepaleita, kaikki kauhuissaan ja kalpeina. Muuan vaimo juoksi huutaen edestakaisin ja väänteli käsiään. Hänen miehensä oli lähtenyt yöllä merelle eikä ollut vielä palannut.

Jokainen aalto vyöryi rantalaiturin graniittimuurien ylitse ja kohotti kuin leikkien raskaita rautarenkaita, niin että ne kalisivat. Kokonaisia vesiseinämiä syöksyi meitä vastaan. Rantalaiturilla oli graniittilohkare, vähintään metrin korkuinen ja levyinen, jonka piti olla erään poijun ankkurina. Se oli aallon tiellä, ja äkkiä aalto nosti sen ilmaan ja syöksi sen pitemmittä mutkitta päistikkaa alas laiturilta.

Postilaiva oli nopeasti tuotu sisäsatamaan: sen kannella juoksivat matruusit huutaen ja vetivät touveista. "Toimitsija" oli kytketty kuten raivohullu ketjuilla, metalliköysillä, nuorilla. Mutta se korskui ihastuksesta, kohosi pystyyn, katkoi kahleensa ja murskasi tuhansiksi kappaleiksi takanaan olevan "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan peräkeulan. Ulkona raivoavassa lahdelmassa keinui Yannin pieni höyrylaiva ketjuihinsa kiinnitettynä. Pidä hauskaa, Yann!

Silloin näin äkkiä Rosseherren. Hän istui pienen sataman toisella puolella kallioiden keskellä. Hän näytti kelmeältä ja sairaalta, ja hän tuijotti, kulmakarvat koholla, etäisyyteen. Kädessään hänellä oli ruususeppele, ja hänen huulensa liikkuivat.

"Hoi, Rosseherre!" huusin kaikin voimin. Mutta minä en kuullut edes omaa ääntäni.

Äkkiä kajahti kuin rautainen haukunta myrskyn lävitse. Kellot soivat. — Stiffin luona oli joku laiva merihädässä.

Lähdin heti sinne.

Stiffiin oli tuskin tunnin matka, mutta nyt se vei kokonaista kaksi tuntia. Pidin päällystakkiani hampain kiinni ja porasin pääni myrskyyn. Askel askeleelta minun oli kamppailtava eteenpäin. Myrsky oli terottanut sadepisarat neuloiksi ja ne pistivät ihooni kuin jäänuolet. Toisinaan minun oli pakko pysähtyä ja hengähtää jonkun kiven suojassa: jos vain löysin niin paljon suojaa kuin tarvitsin päätäni varten ja vetääkseni pari kertaa henkeäni! Kun jätin tuulensuojan, niin myrsky tarttui minuun kuin suhiseva vetohihna ja raastoi minut muassaan.

Poupoulin ei ollut paljon parempi. Joka kymmenennellä askeleella se käänsi takapuolensa myrskyä vastaan ja hengitti pää painettuna maata vastaan käpäläin väliin. Näin lokin, joka lensi _takaperin_! Se laskeutui uupuneena maahan, lepäsi hetkisen ja syöksyi uudelleen myrskyä vastaan. Se pyöri kuin laivan potkuri, mutta tuuli oli sitä väkevämpi ja sen täytyi jälleen lentää takaperin. Tuuli heitti sen korkeuteen kuin paperipalasen, se kirkui, räpytti kuin mielipuolena siipiään, mutta mikään ei auttanut, sen täytyi mennä mihin myrsky tahtoi. Kolmen tunnin kuluttua se oli Englannissa.

Äkkiä aloin viheltää. Heh! Niin, minä vihelsin tahtomattani. Tuuli soitteli huvikseen kurkunpäälläni, ja avaamalla ja sulkemalla suutani minä saatoin viheltää kokonaisen konsertin.

Mutta yli märän ahon lensi savua. Pysähdyin. Vaakasuora paksu savupilvi kulki myrskyn mukana. Oliko jossakin tulipalo? Paloiko joku laiva? Ei, se oli vesihöyryä. Saari oli tässä korkea kuin torni, mutta myrsky puhalsi niin tuimasti, että se kiskoi esiin vesihöyryn kallionkuiluista ja rotkoista, kuten savun savupiipuista, ja vei sen mukanaan. Kolme, neljä sellaista savupatsasta kulki saaren ylitse.

Tuossa oli vihdoinkin Stiff. Sen pieni keltainen valotorni ui koukistuneena vesikuplassa, Marconi-aseman tupa makasi vinkuvalla aholla kyyryllään kuin pahoinpidelty, harmaa eläin. Päivänpaisteessakin Stiff näytti niin lohduttomalta, autiolta ja ahdistavalta, että sydän rupesi lyömään hitaammin. Mutta tänään se oli maanalainen aavikko, joka herätti kauhua. Ja kuinka kamalalta näyttikään merkinlennätinpylvään musta lippu!

Myrsky työnsi minua täällä edellään kuin myttyä, paikoitellen se _kantoi_ minua, ja lopuksi minun onnistui vain kiveltä kivelle ryömien nävertäytyä eteenpäin. Hengästyneenä ja miltei merikipeänä väsymyksestä pääsin Marconi-asemalle. Taoin tuota rautaista komeroa.

Herra Boucher oli kotona, Jumalan kiitos! Hän heittäytyi ovea vastaan. "Vetäkäähän toki!" huusi hän.

"Minähän vedän!" vastasin minä. Ovi paukahti taas kiinni. Emmekö me, kaksi miestä, kykenisi avaamaan yhtä ovipahaista? Herra Boucher pisti ryhmysauvan ovenrakoon, minä vedin, ja ovi kääntyi räsähtäen auki seinää vastaan. Siinä se nyt oli kuin kiinninaulattuna. Teimme työtä kuin riivatut, sade ruoski kasvojamme, myrsky repi lihan irti luistamme — — — vihdoin.

"Joku laiva lienee merihädässä, herra Boucher?"

"Katsokaa tästä tähystysaukosta. Tuolla se on. Ettekö näe sitä? Kalastajavene."

Minä näin sen nyt. Pienoinen purje läpätti siellä vaahtopäisten aaltojen keskellä.

"No?"

"He ovat hukassa. Eivät he voi mennä merelle, eivät lahteen, he viskautuisivat kallioita vastaan." Herra Boucher asetti päähänsä rautakaaren, jossa oli kuulotorvet, ja istuutui koneen eteen. "Kuuntelin juuri erään höyrylaivan ja Lizardin välistä keskustelua. Luulen että joku laiva on joutunut haaksirikkoon. Lukekaa tästä. Ei, nyt en kuule enää mitään."

Se oli Cunard-linjan höyrylaivan Celticin tiedonanto Lizardiin. Celtic sähkötti sivuuttaneensa hiilihöyry "Fullspeedin" viisitoista peninkulmaa etelään Scilly-saarilta; laivassa ei ollut ollut mastoja eikä savupiippuja, mutta kone oli ollut kunnossa.

"Niin, nyt menen eteenpäin. Paljon kiitoksia, herra Boucher."

Minun täytyi päästä rantaan! Vielä tänäänkin on minulle arvoitus, miten me, Poupoul ja minä, pääsimme alas jyrkkää polkua, mutta rannalle me tulimme, se on tosiasia.

Pieni joukko kalastajia oli kyyryllään kallionkoloissa. Vaja, jossa pelastusvenettä pidettiin, oli auki. Tietysti he eivät voineet lähteä merelle pienen lepattavan purjeen luokse. Olihan suorastaan mahdotonta saada venettä vesille. He seisoivat ääneti kädet housuntaskuissa ja tuijottivat silmät sirrillään merelle. Vaahtoliput heiluivat talonkorkuisina heidän ylitseen.

Vajan edessä istui eräs nainen kahden lapsen kanssa, ja kaikki kolme seurasivat liikkumattomina pienen purjeen piiritanssia. Naisen silmissä oli kova ilme ja hän nauroi kylmästi ja halveksivasti.

"Se on tuon merellä olevan laivurin vaimo", sanoi muuan kalastaja minulle. "Niitä on kolme miestä veneessä. Ne ovat olleet siellä jo yhden vuorokauden. Evästä niillä ei ole muuta kuin yksi leipä ja pullo viinaa. Eivät ne voi enää kauaa kestää. Hukassa ovat!"

Kotiin tullessani oli Myrskylä kuin rohtuman peitossa. Vaahtopalloja pyöri ilmassa. Raivoisat hyrskyt repivät veden kallioiden välissä likaiseksi vaahdoksi, jota tuuli kuljetti oikein kallionsuuruisina möhkäleinä. Oveni edessä sitä oli jalankorkuiselta, ja aho oli laajalti sen peitossa.

Myrsky oli puhdistanut suuren uunini kuin nuollen. Tomuhiukkastakaan ei ollut enää huoneessani nähtävissä.

Tänä yönä nukuin huonosti. Ajattelin alati pientä purjetta, joka Stiffin luona lepatti, piirissä pyörien. Nyt he olivat olleet kolmekymmentä tuntia merellä. Ja koko ajan samaa piiriä. Kenties he saattoivat purjehtia piirissä, joka oli läpimitaten kaksisataa metriä, mutta siinä olikin kaikki. Ja tuskin puolen peninkulman päässä rannasta. Ajatelkaahan! He näkevät Stiffin valot edessään, aivan silmiensä edessä, päivällä he olivat selvästi nähneet merkinlennättimen päässä olevan mustan lipun: se oli kuolema, joka siellä liehui, heidän kuolemansa se oli. Kenties he näkivät taloja, joiden paksujen seinien sisäpuolella saattoi turvassa istua kököttää ja syödä ja juoda — ja he pyörivät piirissä, kuoleman edessä, kuoleman, joka piti heitä leikkikaluinaan.

Yö oli täynnänsä sanoin kuvaamattomia ilmiöitä. Vesi roiskui katolleni ja valui alas pitkin seinää. Sadepuuskat rätisivät. Humisi ja kumisi. Kuului siltä kuin raivoisa jättiläisgorilla olisi istua kyyköttänyt kallioilla ja rummuttanut vatsaansa nyrkeillään. Huudot halkoivat ilmaa niinkuin ihmisiä olisi syöksynyt alas kallioilta, kirkuen pudotessaan. Naurua, kirouksia. Kaikki saaren merimiehet, jotka olivat hukkuneet, ne nyt huusivat ja heiluttivat nyrkkejään yli kallioiden. He valittivat, sillä he eivät saaneet nähdä enää kotiaan. Kaikki laivat, jotka olivat joutuneet haaksirikkoon, näyttäytyivät vielä kerran tänä yönä. Ne rätisivät, murskautuivat, upposivat. Ja melun lävitse kuulin meren kumean äänen. Meri kuohui syvyyksiään myöten. Ja siellä alhaalla piehtaroi vanhoja karvaisia kellokkaita, mylvien.

Bum—baha—bum baha!

Mutta pauhinasta kuulin, selvästi ulvonnan, yhden ainoan äänen pelottavan ulvonnan! Se riiteli Jumalan ja helvetin kanssa eikä voinut koskaan tulla mihinkään tulokseen. Se oli Poupon, murhaaja, jota meri ei tahtonut. Etkö kuule hänen ääntänsä? Toisinaan hän päästi huudon ja syöksyi alas, mutta tuli aina takaisin, ulvoi, kirosi Jumalaa ja maailmaa ja heitti kallioita Luojan kasvoja vastaan, kallioita, kallioita! Kuuletko?

Se ahon osa, jossa rakennukseni sijaitsi, oli nimeltään "englantilainen kirkkomaa". Kaksisataa vuotta sitten haaksirikkoutui täällä neljäkymmentä purjealusta käsittävä englantilainen laivasto, ja ruumiit peittivät rannan. Niin, nyt kuulivat nekin, että siellä ylhäällä tapahtui jotakin, ja tulivat esille. Ne huusivat ja loilottivat, monia satoja ääniä sorisi sekaisin, mutta minä luulin kuitenkin ymmärtäväni jokaisen yksityisenkin. Rakennus oli niiden tiellä, niiden täytyi jotakin hävittää, sillä ne olivat tulleet villeiksi. Ne heittäytyivät selkä edellä sitä vastaan. Ne potkivat ovia ja nauroivat. Avaa, avaa, _you damn' rascal!_ Minä kuulin kaikki selvästi, kuulinpa senkin, että ne puhuivat englannin kieltä. Katolle! Niin, siellä ne nyt olivat katollakin, melusivat, rikkoivat kattotiilit, ja lopuksi ne huusivat minulle savupiipusta. Monta yhdellä kertaa: Ha! Ha! Ho! Ho! _Son of a bitch_. Hooo!

Nousin istumaan, ja hiukset kohosivat pystyyn päässäni.

Mutta samassa kiiti kimeä kirkuna rakennuksen ylitse, kuului laahaamista, ja korvani erottivat, miten ne poistuivat, miten viimeinen niistä liukui katolta alas. Ne juoksivat huutaen ahon ylitse. Salaman nopeudella, kaikki yhdessä, monta sataa. Kuulin, kuinka niiden melu katosi yhä kauemmas etäisyyteen. Purje! Niin, Stiffin luona lepattava pieni purje. Täällä oli niille työtä, täällä oli jotain tehtävää —

"Kenties he juuri nyt hukkuivat", ajattelin ääneen ja värisin.