VI.

On mahdoton vahinko, että Kedrilin häät, jotka olivat niin loistavat ja suurelliset, loppuivat valitettavaan epäsointuun; Chikel, raihnas, alkoi tyhjästä riidan, raivoissaan itse valitsemansa marttyyrin-osan takia. Hääväki keräytyi kokoon onnettomuutta uhkaavaksi pilveksi, mutta silloin ilmaantui rouva Chikel kuin myrskytuuli myymäpöydän takaa. Veri nousi hänen päähänsä, hän sai raivokohtauksensa ja heitti meidät kaikki ovesta ulos. Papukaijat heräsivät melusta ja huusivat täysin keuhkoin: varas, rääsymekko, varas, varas —

Niin päättyi Kedrilin kunniapäivä.

Nauroin vielä kotimatkallakin. Minä haukuin naurun asemasta, sillä kurkkuni oli aivan käheä. Hoho, kuinka me kaikki lensimme ovesta ulos ja kierimme aholle! Kedril vieri pitäen pulloa kädessään korkealla. Yann, Yann, mihin sinä niin nopeasti katosit? Se ei ollut pitkäveteinen, varovainen Europa, ne olivat kiviajan ihmisiä, joiden kaikissa töissä oli kysymys elämästä ja kuolemasta!

Nauru tutisutti minua niin, että minun oli mahdoton pysyä suorana. Minä ryömin nelinkontin, ja kun vielä lisäksi haukuin, piti Poupoul minua vertaisenaan. Se hyppi aivan narrimaisesti ympärilläni ja nuoli silloin tällöin kasvojani. Käännyin ja kuuntelin.

Takanamme remusi kylä. Vain hitaasti melu laantui. Yö oli musta kuin hiilikaivos; Creach seisoi sen keskellä kuin hehkuva aave, joka purskui tulta kaikista nikamistaan.

Silloin Poupoul pysähtyi. Se asettui takajaloilleen, pani etukäpälänsä olkapäilleni ja haukkui. Minä syleilin ja suutelin sitä: "Poupoul, rakas, nythän me olemme molemmat koiria!"

Ja Poupoul nuoli imevällä kielellään kasvoni alhaalta ylös. Mutta se ei mennyt eteenpäin. Silloin minä huomasin, että olimme pysähtyneet rotkon reunalle: se oli se, jota sanottiin Pouponin kuiluksi.

Otsani kävi jääkylmäksi. Pyöritin kieltäni hampaitten välissä ja pakottauduin ajattelemaan. Kauan. Niin! Miksi minun oikeastaan piti ryömiä nelinkontin? Sepä se. Minä nousin. Mutta silloin liukui saari jalkojeni alta kuin vetoluukku, ja minä muutuin jälleen nelijalkaiseksi. Sitä ei voinut millään auttaa. Olin pitänyt liian voimattomina Chikelin juomia, siinä kaikki. Muutoin, eivätköhän esi-isänikin kulkeneet nelinkontin, kun he vielä yksinkertaisuuden vuoksi olivat eläinten nahkoihin pukeutuneita? Kenties minun onnistuisi, hiukan asiasta puhuen, saattaa tämä kulkemistapa jälleen muotiin? Ihmisethän olivat kärkkäitä kaikkeen uuteen. Eikö niin? _En route_, Poupoul!

Kun kuljin ohi munkin, joka seisoi sisiliskoille saarnaamassa, tunsin vavistuksen sielussani. Minä sanoin: "Lähestyn teitä kunnioittaen, polvillani, korkea-arvoinen!" Mutta munkki ojensi kätensä ja iski minut maahan. Kauan makasin tajuttomana, ja Poupoul teki turhia virvottamisyrityksiä.

Kuinka paljon tarvitsimme aikaa, Poupoul, kotiin päästäksemme? Mutta vihdoin makasin vuoteessa.

Silloin tuli eräs liskoeläimistä aholta sisään tarttui kärsällään vuoteeseen ja heitti sen korkealle ilmaan. Heiluen ja häilyen vuode laskeutui alas ja tuli kolisten maahan. Minä heräsin. Mutta silloin kiiti suhisten tulipunainen pyrstötähti minua kohden ja räjähti kasvojeni edessä. Hehehe! Kaksituhatta sirkkaa istui aivoissani piipittäen: ah, mulle suo, ah mulle suo — silloin sävel veti minut hitaasti piiriinsä ja minä vaivuin uneen.

En kuitenkaan saanut lepoa. Vereni kuohui. Hiki vuoti virtana pitkin kasvojani. Minä nousin. Ovi oli auki. Oli viileätä, niin, Jumala paratkoon, yö oli kuin viileä palttinaliina. Menin ulos ja tunsin, miten pääni tuli viileäksi ja selväksi. Kuunvalo valui aholle, tiheänä kuin lumi, ja ruohonkorsien välissä leijui hienoja hopeisia valokudoksia, jotka murtuivat eteenpäin kulkiessa. Menin merta kohti.

Se oli kuin virtaavaa hopeata, huokui ja kimmelsi, mutta läheltä katsoen se oli musta ja sileä kuin piki. Se hengitti niinkuin piiloutunut varas, ja jokaisella salaisella henkäyksellä kiemursi hopeinen käärme hiekassa. Jalkapohjiani poltti, minä kahlasin veteen ja jalkani liikkuivat hohtavassa hopeassa. Hopea nousi rintaani, leukaani saakka — ah, nyt se kosketti silmäluomiani, nyt se peitti minut kokonaan. Oli pimeätä ympärilläni, mutta minä loistin koko pituuttani.

Niinkuin hohtava aave minä liikuin mustassa meressä. Hopeisia helmiä kohosi jalkapohjieni alta. Minä aivastin, ja minä aivastin hopeaa, hopeisen pisarasuihkun, joka nopeasti kohosi korkeutta kohti. Katsoin ylöspäin, siellä oli hopea kuin paksuna kerroksena, kaikki raskaat hopeapallot, jotka nousivat askeleistani, pyörivät salamannopeasti ylöspäin ja yhtyivät siihen.

"Meren pinta siellä välkkyy kuutamossa", sanoin ja kuljin eteenpäin. Miten ihmeellistä olikaan meren pohjalla!

Oliko ennen kuulunut melua? Ei. Mutta kuitenkin oli nyt tuhat kertaa hiljaisempaa. Sellainen hiljaisuus! Pysähdyin ja kuuntelin. Tämä hiljaisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Seisoin siinä meren pohjalla, pää alas taivutettuna, ja kuuntelin ja olin onnellinen. "Tämä on Nirvana", sanoin ja nyökäytin päätäni. "Siellä siis nyt olemme —"

Hymyillen astuin eteenpäin. Tieni kulki yli rajattomien matalikkojen, läpi hiekan, hiekan, ja jalkani vajosi. Meri oli mustanviheriä kuin aarniometsä, johon auringonvalo ei tunkeudu. Sitten kuljin halki metsän, jossa kasvoi korkeita, aavemaisia jääkukkia. Ne seisoivat paikoillaan kalpeiden liekkien kaltaisina eivätkä liikahtaneetkaan. Mutta äkkiä ne taipuivat, jakautuivat, ja minä näin kahden suuren, pyöreän ikkunan edessäni loistavan. Kuului jotain jyrsimistä, ja nyt minä näin, että suuret pyöreät ikkunat olivat tavattoman kalan silmät; kala tuijotti minuun ja veti kiduksiaan edestakaisin. Hehe! Napsautin sormillani. Peto levitti selkäevänsä, liikahti ja vetäytyi taaksepäin.

Jääkukkametsä oli lopussa, ja minä seisoin jälleen äärettömän hiekka-aavikon reunalla.

Etsin jotakin. Mitä Herran nimessä minä etsin? Nyt törmäsin jotakin kovaa vastaan. Hiekassa oleva laivatykki. Se oli paksun ruosteen peitossa, löin siihen, kas, siitä murtui isoja palasia. Kuljin eteenpäin. Mitähän minä täältä etsin? Pudistin päätäni, en tiennyt sitä. Hiekassa oli pieni kuollut kala. Katsoin sitä kauan. Salaperäisesti se siinä makasi, ja sen valkea vatsa näytti sanovan minulle, että se oli odottanut minua kauan, liian kauan. Kaivoin pienen kuopan, laskin kalan siihen, niinkuin kuuluu asiaan, ja ripotin hiekkaa päälle. Pikku haudalle panin raakunkuoren. Kaiken täytyn olla järjestyksessä.

Sitten kuljin eteempäin. Levottomuus sai minut valtaansa. Katsoin ympärilleni, katsoin korkeuteen. Ylt'ympäri oli synkkä, loputon meri. Ja äkkiä valtasi minun mieleni polttava tuska, kun harhailin täällä suuren meren pohjalla pienenä kuin hiekkajyvänen, tietämättä miksi. Aloin juosta. Kauhu ajoi minua, kädet ojossa, hiukset liehuen minä hirmustuneena syöksyin eteenpäin ja huusin.

Mutta äkkiä pysähdyin, hämmästyin ja tulin aivan levolliseksi sydämessäni: edessäni oli laivanhylky, viheriänharmaa kuin meri itse.

Se oli rakennuksenkorkuinen vanha kauppalaiva, leveä, siinä oli rivi neliskulmaisia aukkoja, kansi oli kömpelöä tekoa ja mastoista jäljellä vain tyngät. Ylhäältä alas asti se oli limaisen savikerroksen peittämä, ja viheriää sammalpartaa riippui kaikkialta. Keulassa oli silpoutunut puukuva, perässä nimi: _Maria A.D. 1730_.

Silloin näin ylhäällä harmaan olennon, joka kumartui laidan ylitse ja huusi: "Hoi, oletko sinä täällä, vanha ruumiinryöstäjä?" Ja mies nauroi.

Naurusta tunsin hänet. Se oli Kerhuel, eräs kalastaja, joka oli hukkunut edellisellä viikolla kahden muun kanssa.

"Ah, Kerhuel, sinäkö se olet!"

"Tule laivaan! Onko sinulla tupakkaa mukanasi? Tässä on tikapuut, pidä varasi!" Nuoratikkaat heitettiin alas.

Jouduin suuren mielenliikutuksen valtaan. "Minulla on tupakkaa, Kerhuel!" huusin ja kapusin nopeasti ylös pitkin laivanhylyn limaista laitaa.

"Eteenpäin!" huusi Kerhuel, jonka silmät olivat luonnottoman kirkkaat. "Kaikki ovat täällä, Leman, Bec, hauska seura. Rosseherre on jo kauan odottanut sinua!"

Rosseherre! Ah, minähän olin lähtenyt hakemaan Rosseherreä. Kuinka tyhmää — nyt se johtui mieleeni. Sinä etsit Rosseherreä, olin sanonut itselleni, mereen astuessani.

"Hoi!" huusi Kerhuel! kädet torvena suun edessä. "Isäntä! Tänne on tullut uusi! Hoi, Rosseherre, häiden viettäjä on täällä!" Kaikilta tahoilta pisti villiytyneitä kasvoja luukuista esille.

Näin edessäni kokonaisen pyramiidin harmaita hiuksia. Se oli isäntä, laivuri. Hänen tukkansa, hänen kulmakarvansa, hänen partansa riippui sammaleen tapaisena alas kannelle asti. Hänen poskipartansa liehui, hänen leukapartansa viuhui tuulessa, hänen huulensa olivat olleet kauan jälleen suljettuina, kun ymmärsin, mitä hän sanoi: "Tervetuloa meren pohjalle!"

Sadat kädet ojentuivat tervehtien minua vastaan, sadat uteliaat kasvot tungeskelivat ympärilläni, lapsellista iloa loistaen. Kaikkien silmät olivat aivan auki, ja hiukset riippuivat kasvojen yli märän ruo'on kaltaisina. "Tervetulo meren pohjalle!"

Tunsin Lemanin, kuten aina oli hänellä nytkin savipiippu hampaissaan, halkihuulisen Becin — hoi! Kaksi kalastajaa, joita en ollut koskaan nähnyt, pudisti kovasti kättäni.

"Se on Rosseherren isä, ja tämä tässä on lankomiehesi, sylelle heitä!" huusi Kerhuel.

"Rosseherre on täällä!" sanoivat molemmat ja suutelivat minua kummallekin poskelle.

Olin joutunut hyvään seuraan ja tunsin olevani kuin kotonani. Silloin minua kevyesti lyötiin olkapäähän; käännyin heti ympäri. Se oli Rosseherre. Hän katsoi minuun ja hymyili kuin se, joka on kätkeytynyt ja lopuksi löydetty.

"Osasitko kuitenkin tänne?" kysyi hän. "Missä ovat sormukset?"

Minä en vastannut hänelle. Olin juossut halki ruohokenttien, aavikoiden ja juurivuorten, ja nyt hän oli tuossa. Päästin hurjan huudon, tartuin häneen ja nostin hänet korkealle yli pääni. Sitten aloin juosta. Juoksin kapeita portaita ylös takakannelle, ympäri köysikääröjen, alas, pitkin kannen reunamaa, ylös etukannelle. Juoksin kuten pakolainen, ja takanani melusi hurja ajojoukkue. Rosseherre piti kiinni hiuksistani ja päästi läpitunkevan riemuhuudon. Hyppäsin, hän sylissäni, sisälle eräästä aukosta, kiipesin salamannopeasti alas jyrkkiä portaita ja riensin kapean käytävän lävitse. Parvi pieniä säikähtäneitä kaloja pyrähti eteemme. Ajojoukko takanamme ulvoi niin että kumisi. Juoksin, Rosseherre sylissäni, läpi sokkeloisten käytävien ja huoneiden, ja vihdoin olin suuressa salissa laivan perässä. Siitä ei voinut päästä enää mihinkään. Hurja ajojoukko hyökkäsi kumisten sisään. Minä huohotin.

"Häät, häät!" huusivat he ja heiluttivat lakkejaan, piirittäen meidät.

"Ettekö tekisi hiukan tilaa!" sanoin nauraen ja pyyhin hikeä kasvoiltani.

Ei, sitä he eivät tahtoneet tehdä. "Repikää vaatteet heidän päältänsä, ho! ho!" He ulvoivat ja tunkeutuivat lähemmäksi. Pää päässä kiinni he seisoivat, sadat kalpeat uteliaat kasvot, märkine hiuksineen ja kirkkaina lasimaisine silmineen. He tahtoivat nähdä kaiken —