XXIII.

Rosseherreä en näinä päivinä nähnyt. Ja totta puhuakseni en kaivannutkaan häntä. Suureksi hämmästyksekseni tein sen huomion, että minussa oli tapahtunut muutos. Sydämeni löi toiseen tahtiin, ajatukseni oli lähtenyt uuteen suuntaan. Katsoin koko maailmaa toiselta näkökannalta, enemmän sivultapäin, jos niin saan sanoa.

Suuret myrskyt olivat syynä siihen. Ne olivat hioneet sieluni kirkkaaksi ja sileäksi ja laasseet kaikki pois. Luodessani katseen taaksepäin pudistin ihmetellen päätäni; kuinka monta kuukautta olikaan kulunut suurista myrskyistä ja "Indianan" haaksirikosta? Kaikki oli kaukana takanapäin, kalpeana ja etäisenä. Myrsky oli saattanut minut vauhtiin, ja minä totesin suurella tyydytyksellä, että sieluni kiiti eteenpäin täysin purjein ja sivuutti esineet sekä asiat. Katsoin suoraan eteeni: tuli mitä tuli, se oli tervetullutta — —

Jean Louis kertoi minulle kalastamassa ollessamme, että Rosseherrellä on yksi pahimpia mielenhäiriökohtauksiaan: hän nauraa ja huutaa. Minun kävi häntä sääli, mutta mitään muuta en tuntenut. Sitten kuulin, että hän on paljon terveempi, ja se ilahdutti minua.

Ajattelin toisinaan hänen lemmenhuumaansa ja sitä määrätöntä intohimoa, joka asui hänen pienessä ruskeassa ruumiissaan — mutta jos nyt tulet, Rosseherre, niin sanon: hyvää päivää ja mitä kuuluu, enkä mitään muuta. Niin, vaikkapa tulisi itse Honolulun kuningatar, josta sanotaan, että hän lemmenhurmassa voittaa kaikki naiset, niin sanon: hyvää iltaa, armollinen rouva, ja puhallan puhtaaksi piipunletkun: fff —

Se johtui merestä, ei mistään muusta. Olen tuntenut merimiehiä, jotka illan ja aamun välillä ovat saaneet upo-uuden sielun ja käsittämättömän naivisti jättäneet taaksensa kaikki, velat, lupaukset, omantunnonsoimaukset — — niin, nyt ymmärsin heidät.

Menneisyyteni oli kuin poispyyhitty ja minä istuin menneisyyden ja tulevaisuuden välimailla ja iloitsin.

En ollut niin hupsu, että heti olisin hankkinut itselleni uuden menneisyyden. Ei, minä nautin täysin siemauksin tästä ihmeellisestä tilasta, että sain kulkea uudestasyntynein sydämin. Elin yksin, ja Herra lähetti minulle ilmestyksiänsä.

Laskin koukkuja kallioiden lähelle. Sillä me olimme kauhean nälkäiset, Poupoul ja minä. Kallioilla oli pieniä rapakoita, jotka olivat kuperan, keltaisen jään peitossa. Se oli myrskyjen tuomaa suolaa. Täällä oli vain vähän kaloja, ja usein minun täytyi odottaa tuntikausia, ennenkuin kala hiukkasenkaan rupesi syömään.

Siinä minä nyt istuin, ja meri kohisi ja ajatukset kiersivät aivoissani. Pau! Kuulin laukauksen: ah, minähän olin Pohjois-Grönlannissa metsästämässä ja ammuin jääkarhuja.

Meren henkäykset kävivät heikommiksi, kuulin sen, vaikken siihen erityisesti huomiotani kiinnittänytkään. Riutat tuolla kaukana kasvoivat, ne kohottautuivat hitaasti merestä. Kuten vähitellen vedestä nouseva virtahevon kita, jonka hampaista vuotaa limaa ja likaa, niin yleni rannikko täällä korkeutta kohti. Kuului lorinaa kuten keväällä metsässä. Kaikkialla syöksyi vaahtoavia vesiputouksia mereen. Lorina vaikeni, kuului pisarain putoamista, tuli aivan hiljaista. Aallot rapsivat kuin kissanpoikaset ja leikittelivät kallioiden kanssa.

Pakovesi.

Lokit leijuivat ja kirkuivat. Imeliä hajuvirtoja kohosi meren paljastetusta povesta. Menin alas rantaan, sillä minun täytyi seistä keskellä meren äidillistä tuoksua. Painostavasti höyryävät kalliot olivat kovien suonikkaiden raakunkuorien peittämät, ja oli siellä myöskin purppuranvärisiä hyytelömäisiä möhkyjä, jotka tutisivat, kun niihin koski. Monet katosivat limaisten töyhtöpensasten varjoon, ja jalkojeni alla liskui metrinpituisia lihavia palmunlehtiä ja onttoja palloja.

Kivien välissä oli pieniä vihreitä lätäkköjä. Ne näyttivät kääpiöiden satupuutarhoilta. Keskellä kasvoi hoikka palmu ja sen alla oli hyvin pieni kala, puutarhan isäntä. Äkkiä vesi värähti, kala ei ollut enää palmun alla, se oli paennut rannan laakeripensaikkoon. Puutarhan keltaisella hiekkakäytävällä oli sinne unohdettu pieni punainen hattu, jossa oli vihreät ripsut; yht'äkkiä alkoi hattu kohota, ripsut liehuivat ulos ja sisään. Pieni raakku souti rotkosta toiseen. Ei, pikku kala ei ollut tämän satupuutarhan ainoa asukas, se oli täynnä elämää.

Kourallinen tätä limaa jollekin autiolle tähdellä, Poupoul — ja me ilmestymme sinne, me kaksi, aivan sellaisina kuin tässä seisomme, ja kieli riippuu juuri noin sinun kidastasi.

Lokit lensivät kiiruusti sinne tänne, pieniä kaloja noukissaan, meritähdet kutistuivat auringonpaisteessa ja muuttivat väriään ja saivat polttavia läikkiä, suurten huokoisten kivisienien päällä oleva sammalverkko kuivui höyryten ja kävi valkoiseksi kuin tuhka. Meren tuoksu muuttui niin imeläksi ja huumaavaksi, että oikein yökötti.

Aalto karkeloi esiin, leikki kivien välissä ja laskeutui lepäämään jalkoihini, kuuliaisena kuin koira. Mutta seuraava aalto löi kenkiini ja sähisi vihaisesti. Minun täytyi peräytyä. Kalliot vaipuivat jälleen takaisin mereen. Vesiputoukset alkoivat jälleen lorista. Tuolla kohosi valkea korallipuu, liikahteli ja syöksyi kokoon. Aalto hyökkäsi esiin, kierteli vihaisesti kivenlohkareita, kurlutti, sihisi ja nuoli kaikkia kuivia paikkoja. Meri palasi takaisin. Se jymisi ja syöksyi kallioita pitkin korkeuteen, ja tuuli kuljetti pärskeitä ahon ylitse. Nousuvesi.

Hehkuvan-punaisena vaipui aurinko näinä päivinä mereen, aina samaan paikkaan.

Niin kului moniaita päiviä.

Yann kävi luonani Myrskylässä, ja me vietimme sovintojuhlaa. Mistä me oikeastaan kiistelimme? sanoimme me molemmat ja katsoimme liikutettuina toisiamme. Sitten me lähdimme metsästämään. Sillä Yann oli tuonut mukanaan pyssynsä, rikkinäisen rihlan, joka oli sidottu langoilla kokoon. (Se oli peräisin hänen isoisältään, _Napoléon premièrin generalilta_.) Miten hän saattoi sillä ampua, se oli minulle arvoitus, mutta kyllä hän sillä ampui. Hän hehkui metsästysintoa ja ampui lokkeja, myrskypääskysiä, oinaita, kaikkea, mikä oli. Yli ahon lenteli savuhiutaleita, oinaat juoksivat piirissä kuin hullut. Ja kuitenkin Yann oli maailman vaarattomin metsästäjä. Hän ei osannut koskaan maaliin, Herra ties mihin luodit lensivät. Sitten hänen päähänsä pisti ruveta etsimään ahosieniä. Hoho, hän tiesi kyllä, mistä niitä oli löydettävissä. Ja oikein, siellä niitä oli. Me paistoimme niitä padassa niin kauan, että kaikki ahosienemme mahtuivat yhteen sormustimeen, söimme, maiskuttelimme kielellämme ja vääntelehdimme kaksi päivää mitä kauheimmissa kouristuksissa. "_Tiens_!" sanoi hän, "kyllä ne ainakin viime vuonna olivat ahosieniä".

Laskimme verkon lahteen ja istuimme puolialastomina "Työmiehen" kannelle odottamaan ja keskustelimme ohjattavista ilmalaivoista, Yannin kutoessa innokkaasti sukkaa.

"Heh!" sanoi Yann, "emmeköhän lähde tänä iltana pienelle löytöretkelle? Näin kesällä ne ovat kaikki aivan hulluja."

_Merci_. Minulla ei ollut halua.