XIV.

Kohtasin Rosseherren kylän läheisyydessä, kun alkoi hämärtää. Hänellä oli suuri leipä kainalossaan. Creach sytytti juuri valojaan. Sen lasinen pää hehkui samalla tavoin kuin jos joku panee suuhunsa hehkuvan tulitikun ja hengittää ulospäin, sitten se sylki lyhyitä sinipunervia salamoita, jotka pistivät pimeyteen kuin kiiltävät neulat. Meri oli jo musta.

"Tehän olitte hiljakkoin ihan hukkumaisillanne!" sanoi Rosseherre laulavalla äänellä ja painoi leipää kapeita lanteitaan vastaan.

Minä nauroin. "Se ei ollut niin vaarallista", sanoin.

Rosseherre pudisti lapsellisen vakavasti päätään. "Jean Louis oli jo menettänyt kaiken toivonsa! Ja hän tuntee meren, ei kukaan tunne sitä paremmin. Ja sitten sinä uit luotojen lähellä, sinulle on yhdentekevää, onko luode vai vuoksi. Mutta on olemassa pyörteitä ja virtoja ja meri voi kuljettaa sinut mukanaan. Creachin Amorik sanoo, että sitä ei enää voi katsella. Miksi sinä niin teet?"

"Enhän minä ui, jos hyökylaineet ovat kovin suuret."

"Sinä et tunne merta," jatkoi Rosseherre. "Sinun pitää olla varuillasi."

Hymyilin. Rosseherren huolenpito liikutti minua. Hän oli lapsi. "Varuillani?"

"Niin, meren suhteen!'

"Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, niiksi sinä asut täällä saarella!" jatkoi Rosseherre.

"Kuullakseni meren kohinaa ja kalastaakseni, Rosseherre."

Sitä hän ei ymmärtänyt. "Eikö sinulla ole vanhempia eikä sisaruksia?"

"Ei."

"Eikä vaimoa?"

"Ei."

"Mutta ystäviä sinulla kuitenkin on?"

"Ei. Olen ollut vuosikausia matkoilla, ja ystäväni ovat minut jo aikaa sitten unhottaneet."

Rosseherre pudisti päätään. "Postimestari sanoo, että sinä olet englantilainen urkkija ja tahdot saada selville, missä kohden he voivat laskea laivansa saaren rantaan. Mutta se ei ole totta. Kenties sinä olet tehnyt jotakin etkä voi palata takaisin isänmaahasi?"

Minä nauroin.

"Vai oletko ollut isänmaassasi hyvin onneton ja senvuoksi sen jättänyt?"

"En, älä sitä luule, Rosseherre, olen päinvastoin ollut hyvin onnellinen."

"Niin, kukaan ei ymmärrä, miksi sinä täällä asut, täällä, jossa ei ole mitään."

"Minä viihdyn täällä."

Rosseherre ei tiennyt, mitä hän enää kysyisi. Hänen kasvonsa olivat nyt aivan tummenneet, vain hänen myssynsä loisti enää.

"Yöt ovat nyt niin kauniit ja lämpimät", sanoin minä, "sinun pitäisi kuulla, miten sirkat sirittävät öisin Myrskylän lähellä."

Rosseherre käännähti hiukan ja nauroi hiljaa. Näin hänen silmiensä valkuaiset ja hänen hampaansa.

"Kenavo!" sanoi lian sitten.

"Kenavo!"