XI.

Tuuli vinkui, sekavia ääniä ja kumeaa huutoa oli ilma täynnä. Meri heittelehti levottomana sinne tänne ja kohisi. Vaahtopylväät kohosivat luotisuoraan ylös kallioita vastaan ja tuuli iski ne räiskähtäen vuoreen.

Näin Rosseherren tulevan ahon ylitse, mutta äkkiä hän katosi, ja vasta hetken kuluttua huomasin hänen valkoisen päähineensä kallioiden välissä.

Hän istui mitään tekemättä kivellä ja tuijotti merelle.

"Hyvää päivää, Rosseherre!"

Hän ei vastannut.

"Etkö tule luokseni?"

Rosseherre veti otsansa tuhansiin pieniin ryppyihin. Sitten hän katsoi minuun. Hänen silmänsä näyttivät väsyneiltä ja sairailta. Minä ymmärsin, mitä hän tahtoi sanoa, ja jätin hänet yksin.

Kerran näin, että Rosseherre nojasi päätänsä käsiään vastaan ja heilutti sitä kuin itkevä. Tuuli tohisi kallioiden lomissa ja pieksi harmaata merta. Hän istui rankkasateessa.

Menin lähemmäksi. Hän ei itkenyt, hän lauloi korkealla, surun voittoisalla äänellä ja nyökäytti laulaessaan päätään.

Huusin hänelle. Hän käänsi päätään. Hänen poskensa näyttivät sisäänpainuneilta, hän näytti vanhentuneelta. Hänen silmänsä olivat aivan muuttuneet ja niiden katse niin vieras kuin ei hän olisi tuntenut minua.

"Miksi istut sateessa, Rosseherre?"

Hän liikutti huuliaan ja hymyili, hiljaista sairasta hymyä. Hän ei sanonut mitään.

Menin pois. Aloin ymmärtää, että kaikki hänessä ei ollut niinkuin olla piti.

Hän istui ulkona sateessa hämärään saakka. Myöhemmin menin ulos katsoakseni häntä. Hän oli poistunut, toista tietä.