XXII.

Istuin ahon kivellä. Aurinko paistoi. Minä tupakoin. Aho oli ruskea ja keltainen, mutta yhdessä paikassa oli tuoretta turvetta — siinä he makasivat. Aina kun katseeni osui tuoreeseen turpeeseen, ajattelin: siinä he makaavat, siinä makaa myöskin Joe Gordon halkaistuine ohimoineen ja pienine viiksineen —

Muutamia päiviä minun täytyi aina ja alati ajatella samaa. Oli jonkunlaista imelää kalmanhajua ilmassa. Mutta sitten pääsin niin pitkälle, että saatoin katsella ahon tuoretta ruohoa niinkuin pitääkin: niin, siinä he makasivat ja heitä täytyi pitää onnellisina! Ihanan, hurjan kuoleman he olivat kuolleet. Te ylhäiset jumalat, suokaa minun kuolla kuten he kuolivat! Lingotkaa päälleni kallionlohkareita tai ukonnuolia, tuhotkaa minut junien yhteentörmäyksessä tai meren myrskyissä, yhtäkaikki, mutta älkää antako minun kuolla vuoteessa kuten vanha mummo, sitä teiltä pyydän.

En katsellut enää ahon tuoretta turvetta — jonkunlainen huumaus oli vallannut mieleni, nyt se oli ohitse — minä annoin pienen huiluni heleästi kajahtaa yli ahon: se oli kuolema, ei mitään muuta. Tänään on sinun vuorosi, huomenna minun. Meidän on elämä, sela!

Näinä päivinä löysin ulkokallioiden luota mastonpuolikkaan. Kenties se oli se mastonhuippu, jossa neekeri oli ollut kiinnitarrautuneena? Noudin kirveen ja aloin tehdä työtä. Kävin maston kimppuun monesta kohdasta. Se kalkkui niin omituisesti: se oli osa höyrylaivan kuollutta ruumista. Lastut lentelivät. Ne loistivat auringonpaisteessa, ne ahtoivat palaa. Seisoin suuren, häikäisevän tulen keskellä.

Pari kalastajaa tuli kirveineen ja sahoineen. Siinä he seisoivat ja katselivat minua.

"Oletpa löytänyt oivallista polttopuuta!"

"Niinpä, niin, kuivaa se on."

"Siitä tulee aikamoinen kasa!"

"Talvi on pitkä."

Minä en tuntunut näyttävän mieheltä, joka kirves kädessä jättää maston oman onnensa nojaan, ja he menivät eteenpäin.

Kirveeni säikkyi ja hiki valui pitkin kasvojani.

Suuret säävaihtelut olivat lakanneet ja ilma oli puhdasta ja läpinäkyvää kuin kaukoputken lasi. Näki etäisimmätkin kalliot, joiden ympärillä meri leikitteli, jokaisen halkeaman, kaikki oli lähellä ja selvästi nähtävissä. Kaiku toisti kovalla äänellä kirveeni kalkkumisen, ja kun vihelsin, kajahti se kuin huilun ääni. Taivas häikäisi meitä ja meri oli virtaavaa hopeata. Siellä täällä välkkyi joku juova haavan kaltaisena. Höyrylaivat kulkivat tyynesti ohitse, ja vanavesi oli peninkulmia niiden takana maantien kaltaisena.

Ranta oli heleänpunaisen ja heleänvihreän ruohohakkeluksen, suurten ruohojen ja möhkyjen peitossa. Meren siihen sylkemiltä keuhkoilta ja sisälmyksiltä ne näyttivät. Kokonaiset muurit voimakkaasti tuoksuvaa kaislaa oli rannan päärmeenä, asukkaina miljoonia hyönteisiä ja pistiäisiä. Kun meni ohi, niin ratisi ja ritisi kuin muurit alkaisivat palaa. Elämä saa alkunsa liassa ja lämmössä.

Aina kun katsoin yli saaren, täytyi minun halveksivasti hymyillä. Miten aurinkoiselta ja rauhaiselta se näyttikään! Se ei enää ajatellut "Indianaa", joka makasi meressä kaikki kupariharkot ruumiissaan. Se oli unohtanut kaikki höyrylaivat, jotka olivat lyöneet nenänsä kallioihin, vetäytyneet taaksepäin ja uponneet, ja kaikki purjehtijat, jotka olivat tulleet myrskyssä ratsastaen ja joutuneet sen hampaisiin. Se oli myöskin unohtanut Union Castle linjan höyrylaivan — silloin kuoli kaksisataakaksikymmentä miestä. Se oli unohtanut kaikki ruumiit, jotka yksitellen ajelehtivat sen rannoille ja joista ei kukaan tiennyt mistä ne tulivat ja mitä olivat nimeltään. Riittää. Se ei myöskään ajatellut enää niitä neljääkolmatta haaksirikkoista, jotka eräänä päivänä tulivat pienessä veneessä sen lähelle ja jotka se murskasi juuri kun varma pelastus oli heidän silmiensä edessä. Riittää, riittää!

Se makasi ja hymyili ja vilkutti toisinaan merelle, auerharsoihin käärittynä. Se oli kuin nainen, jonka posket ovat hienot kuin ruusunlehdet ja joka on saattanut viisikolmatta miestä perikatoon — mutta sinä kuljet sen ohitse ja teet ristinmerkin ja sanot: Pyhä viattomuus, hän oli Jumalan äiti tai ainakin Jumalan äidin lähimpiä sukulaisia —

Minä nauroin: Jumala, Herra, lähetä hänet minun tielleni —

Kolmen päivän kuluttua oli masto Myrskylän sisällä. Suuri pino minun kuitenkin täytyi latoa oven ulkopuolelle. Siinä nyt makasi se, joka oli vaeltanut niin monia meripeninkulmia ja josta yhä vieläkin virtasi kaukaisten merien päivänpaistetta ja vieraitten rannikkojen tuoksua. Joka kerta kun poltin halon, näin paljon merkillistä: papukaijoja ja apinoita, jotka heiluivat hännistään, pikimustia neekerinaisia — ja höyrylaivan, joka kulki yli aavan meren pilvisinä kuutamoöinä, ja sen mastot liukuivat äänettömästi ja ylpeästi eteenpäin.