II.

Tie vei korkealle yli kallioiden, joita meri lakkaamatta huuhteli ja hakkasi.

Yötä päivää se oli työssä. Se löysi halkeaman ja alkoi uurtaa tunnelia. Työn piti valmistua tuhannessa vuodessa, ja rohkeasti se kävi siihen käsiksi. Paria askelta edempänä se vasaroi jossakin rotkossa ja käytteli talttaa jossakin kuilussa. Tuhannen vuoden kuluttua piti kuilun olla yhteydessä tunnelin kanssa. Rajumyrskyissä se sitten lähetti tuuria ja kuokkia suuren suojaman valmistamista varten. Kun tuhannen vuotta vielä oli kulunut, oli katto niin ohut, että se sateen jälkeen luhistui, ja esiin tuli kallio, irtain ja terävä kuin viikate, ja meri etsi itselleen uuden tehtävän. Sillä oli aikaa.

Mitä lähemmäksi Myrskylää tultiin, sitä äänekkäämmäksi kävi meri. Sillä Myrskylän edessä levittäytyi aava valtameri ja mahtavat mainingit murskautuivat rannan kiviseinämiin. Toisinaan kumisi niin kuin olisi ääretön kallio syöksynyt mereen. Korkea aalto. En voinut enää hillitä kulkuani, ja usein minä säikähdin sydänjuuriin saakka.

Lyijynraskaita pisaroita putoili silloin tällöin taivaalta. Pilvet matelivat synkeän meren yläpuolella matalalla ja raskaina kuin musta savu, ja yö tuli nopeasti. Molemmat majakkamme alottivat työnsä. Pohjoisessa Stiff. Kuten itseensä-imevä, pelkoa tuottava kuu sen liekki huokui esiin mustan ahon takaa. Kahdesti valkoista ja kerran punaista. Mutta etelässä sitävastoin rupesi aavemainen aurinko korkealla pyörimään kuin mielipuoli ja heittämään ylt'ympäri kalpeita sädekimppujaan neljään suuntaan.

Se oli Creach. Se viskasi valolyhteensä kolmenkymmenen peninkulman päähän yön pimeyteen. Ne olivat kaksoissalamain humisevia iskuja. Ne lensivät yli mustan ahon, yli tupien vaaleiden päätyjen, kiemuroivat välkkyvinä käärmeinä lahden toisella puolen olevilla kallioilla, hipaisivat riuttaa, lainetta, pilven päärmettä, purjetta — olivat poissa: vallalla yö ja pimeys — mutta jo leimahtivat jälleen. Yön tultua, kun päivän melu laantuu ja korva herkistyy, kumisi meri sitä kuuluvammin, ja niinpä luulikin elävänsä ainaisessa ukonjyrinässä.

Creach valaisi tietäni. Kaikki kalliot, näöltään sileiksi hiottuja norsunkalloja ja muinaismaailman eläinten luurankoja muistuttavia, saivat sisällystä ja elämää, kun valoluuta niitä lakaisi. Niiden keskellä seisoi kalpea, kuihtunut munkki, joka kättään kohotti ja luurangoille saarnasi: "Vielä ei ole liian myöhäistä, te jättiliskot!" Joka yö se siinä saarnasi, olematta päivällä mitään muuta kuin tavallinen kallionlohkare. Minullekin se saarnasi, kun kuljin ohi: "Mikä jättiliskoja koskee, se koskee sinuakin!" Ja se ojensi minua kohti käsivartensa: "Vielä ei ole liian myöhäistä, pakana!" Myrskylä itse näytti kalpealta pääkallolta, jonka nenäaukosta minun oli käytävä sisälle.

Ennen se oli ollut vartian asunto, mutta nyt sen omisti kauppias Noel, joka kokoili vanhoja parakkeja ja antoi niille sitten suurenmoisia niiniä: _Villa de tempête, Sans-souci, Louis seize_.

Otin esiin kalat, perkasin ne ja paistoin ne voilla paksusti voidellussa paperissa vienolla tulella. Maksasta tein kastikkeen, käyttäen sen lisäksi aineksina voita, suolaa ja etikkaa. Sitten meillä vielä oli pari pientä perunaa; ihanata.

Myrskylässä oli yksi ainoa pieni huone. Sen tilasta vei puolet muodoton pikimusta liesi, joka miltei nieli minut kitaansa. Istuin mielelläni sen edessä, katsellen tuleen.

Kalat paistuivat käristen, ja ulkona pauhasi meri. Kuuloni oli herkkä ja terottunut ja minä erotin jokaisen eri aallon toisistaan. Vesi syöksyi hurjana ja ahnaana kallioita vastaan, kaukaa kuului kuminaa säännöllisin väliajoin, niinkuin rautaputkia olisi vyörynyt maalle. Ne olivat lahden hyökylaineet. Väliajoilla kuulin kaukaista papattavaa pika-ammuntaa. Se kuului Creachin luota. Meri oli murskannut kalliot paloiksi, ja jokainen laine vyörytteli noita sentnerinpainoisia luoteja edestakaisin. Mutta rätinä ja kolina ja huudot, mitä se oli? Ei, minä en avaisi enää oveani. En nähnyt enää mustain laivanrunkojen keinuvan tarpoen ylös ja alas, en kuullut enää hukkuvien huutoja. Synkät kalliot ne tuolla ulkona tanssivat, ja minä tiesin myöskin, mistä huudot tulivat. Vesi se huusi, tuuli huusi. Kivet huusivat.

Ovelle koputettiin. En kääntynyt. Kukahan sieltä tulisi? Tuuli itki tähystysreiässäni, se valitti tuskaa, joka ei ole tavallista, erikoista tuskaa, joka olisi saanut pyhimyksenkin sydämen särkymään. Sitten se nauroi lyhyttä, mieletöntä naurua ja oli kadonnut.

Istuin pienen tuleni ääressä ja poltin piippua. "He, Poupoul, vanha toveri!" sanoin minä ja raavin sen päätä. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään. Mutta ilmassa oli kuin seikkailujen tuoksua.

Keltainen virvatuli oli tänään kohonnut merestä! Minä olin valmis. Pidä varasi, Yann —