XXXIV.

Se oli — milloinkas se olikaan? Kolme päivää, sitten. Mutta tänään on kaikki toisin. En ole puhunut Rosseherren enkä Yannin kanssa; kenties minun kuitenkin olisi pitänyt se tehdä.

Jo eilen se alkoi, mutta minä en ymmärtänyt. Kukapa olisi osannut sellaista ajatella?

Eilen lähdin Noelin luokse, keskustellakseni hänen kanssansa eräästä veneestä, jota hän oli tarjonnut ostettavakseni. Kuljin Jean Louisin majan ohitse. Menenköhän sisään, ajattelin. Miksi? Onhan sinulla aikaa toistekin. Enkä minä mennyt sisään.

"Olette siis täällä _La belle femmen_ takia?" sanoi punainen Noel ja pani eteeni tapansa mukaisesti ryyppylasisoittokuntansa. "Heh, Françoise, Antoinette — Poupoulille on annettava syötävää! Teidän koiranne syö luumusäkistä, haha, ei haittaa. Kaunis vene, _La belle femme!_ Olette siis tehnyt päätöksenne?"

"Niin, olen tehnyt päätökseni."

"Tahdotte siis tehdä niinkuin toisetkin?"

"Miksipä ei?"

"No, tiedätte, että olen kalakauppias, sitoudun ostamaan kaikki kalanne."

"Hyvä."

"Heh, Antoinette, Maria — satamassa oleva vaja on avattava!"

Olin jonkun aikaa Noelin luona, enhän myöhästynyt mistään. Hupsu Gaston tuli koukkuisine polvineen sisään purjehtien ja kutsui minut juomaan lasin viiniä. Sen kanssa söimme juustoa, ja sitä tarjosin minä. Sitten tuli kylän rääsymekko.

"Herra", sanoi hän, "antakaa minulle yksi frangi, niin saatte minulta erittäin tärkeän tiedon!"

"Mene tiehesi!" sanoin minä. "Selkääsi saat, jos tahdot!" Rääsymekko irvisti ja pakeni.

Menimme venevajaan katsomaan _La belle femmea_.

Kenelläkään muulla ei ollut venevajaa kuin Noelilla. Paljaitten paalujen alla kahloi poikia, käännellen kiviä. Pieniin rapuihin, jotka tahtoivat paeta pois, he kävivät kiinni kynsistä, ja ankeriailta, jotka he pyydystivät, he heti leikkasivat kurkun poikki.

Tarkastelin ja koputtelin _La belle femmen_. Se oli leveärakenteinen.

"Se on saaren nopein vene!" sanoi Noel.

Yann ja Kedril olivat jo ennen sanoneet minulle, että _La belle femme_ on erinomainen vene. Se miellytti minua. Ylähankaan oli pantava uusi vannas, muutoin oli kaikki kunnossa.

Sovimme hinnasta, hetkisen jankkailtuamme. Tarjosin niin hävyttömän paljon vähemmän kuin Noel vaati, että hän oli vähällä saada halvauksen. No, enpä heitäkään louisdorejani sinun kitaasi, saaren kuningas!

Eräällä kujalla tapasin taas rääsymekon. Hän oli vaaninut minua.

"Herra!" kuiskasi hän salaperäisesti. "Antakaahan toki minulle yksi frangi, niin saatte tärkeän tiedon." Minä nauroin. Niin hävyttömältä, risaiselta ja likaiselta hän näytti.

"Varo itseäsi, likakinttu!" huusin minä ja kohotin käsivarttani. Rääsymekko otti lakin käteensä ja juoksi pois minkä jaksoi.

Kotona kaipasin Poupoulia. Vasta nyt johtui mieleeni, etten ollut nähnyt sitä senjälkeen kuin olin lähtenyt Noelin myymälästä.

Vihelsin ja katsoin yli ahon. Mutta missään ei sattunut silmiini tuo reipas, tumma käärö. Poupoul lakkoili. Koko iltapäivänä se ei tullut, vasta myöhään illalla se haukuskeli oven takana. Haha, vanha kulkuri! Kurjassa tilassa palasi Poupoul seikkailuistaan. Se nilkutti, ja verta vuoti monesta paikasta yhtaikaa. Sen kuono oli halki, ja oikeassa takajalassa sillä oli kauhea ammottava haava. Mutta kaulassa riippui poikkipurtu nuoranpätkä.

"Hoho, Poupou, mitä sinulle on tehty? Ovatko sitoneet sinut kiinni, ja oletko paennut ikkunan lävitse?"

Poupoul vikisi ja katsoi minuun häpeissään. Niin huonosti ei sen ollut vielä koskaan ennen käynyt.

Pesin sen haavat, sidoin ne, ja nyt makasi Poupoul vasemmalla kyljellään, käpälät ojennettuina, ja vapisi koko ruumiiltaan. Toisena aamuna se yritti nousta. Mutta se painui vikisten takaisin. Kannoin sen rakennuksen eteen päivänpaisteeseen ja panin vettä sen saataviin.

"Huomenna on kaikki taas hyvin, Poupoul, jää koreasti makaamaan, hyvästi!"

Poupoul koputti hännällään, asetti päänsä maata vastaan ja valmistautui kärsivällisesti odottamaan pitkän aikaa.

Puhuin kylässä puusepän kanssa, sitten menin saaren ylitse Stiffiin ja työskentelin koko iltapäivän herra Boucherin kanssa. Kun palasin takaisin, oli auringonlaskun aika.

Löysin Poupoulin oven edestä; se oli aivan samassa asennossa kuin lähtiessäni.

"Hoi, Poupoul!"

Mutta se ei liikkunut. Se makasi, kääreissä olevat jalat ojennettuina, ja tuuli leikki sen turkissa. Kumarruin alaspäin, ja pari kärpästä lähti siitä suristen lentoon. Kosketin Poupoulia — se oli jäykkä ja kova. Poupoul oli kuollut.

"Oletko kuollut, koirani, enkä minä ole ollut luonasi?" kysyin hiljaa.

"Oletko kuollut, koirani!" huusin.

Niin, Poupoul oli kuollut.

Nousin ja katsoin meren yli.

Kentiesi olisin voinut pelastaa sen, jos olisin ollut saapuvilla? Miten merkillistä, se oli kuollut noihin mitättömiin haavoihin.

Kuljin pari askelta, tuskastani päästäkseni, sitten palasin takaisin. Istuin kivelle oven eteen ja katsoin Poupoulia. Tuuli vinkui ja valitti korkealla ilmassa. Meri läikkyi kuin tuli. Mahtavan, eespäin kiitävän mustan ja hohtavan kuonan välitse leiskuivat kirkkaat tulenkielet esiin. Meri paloi pohjaa myöten. Leveä purppurainen leimu vyöryi taivaanrannalta yli meren, taivas oli kajastuksen punaaman höyryn peitossa ja kuvasti aavemaisesti alhaalla riehuvaa tulipaloa. Palavan meren pinnalla kulki suuri Itä-Aasiaan menevä höyrylaiva ja suli. Sen kannet vuotivat pois, mastot ja raakapuut tippuivat alas, ja sen paksun savupiipun nieli sitä ympäröivä tuli. Sakea, pikimusta savupilvi nousi siitä —

Istuin ja katselin Poupoulia. Silmäni kuivuivat kuopissaan.

"Poupoul, toverini!" sanoin ja polvistuin ja suutelin sitä silmien väliin.

Silloin tein sen huomion, että sen kaulan ympärillä oli ohut lanka, ja käteni herpautuivat tykkänään. Se oli sellainen lanka, jota käytetään kalastettaessa, se oli silmukka —

_Poupoul oli murhattu!_

Minä nousin ja vapisin tuskasta ja raivosta.

"Sellaisia te olette! Sellaisia te olette!" huusin ja heilutin nyrkkejäni kylää kohti. Silloin kalpenin.

"Yann! Yann!"

Miksi olet tehnyt sen minulle, Yann! Siksi että Poupoul hiljakkoin paljasti aikeesi, sinä maantierosvo? Siksikö? Yann, miksi et heittänyt silmukkaa minun kaulaani, minä olisin voinut puolustautua, mutta tämä —

Poupoul oli varmaankin nuollut kättä, joka pani silmukan sen kaulaan, oli haukkunut ja heiluttanut häntäänsä iloissaan, kun joku tuli sen luokse, sen ollessa niin yksin.

Menin kylään. Missä sinut tapaankaan, Yann, käyn kiinni olkapäihisi ja viskaan sinut maahan, tartun kurkkuusi ja hakkaan nyrkilläni kasvosi mäsäksi, siksi kunnes olet hiljaa, varo itseäsi, minä tulen!

"Onko Yann laivalla?" kysyin, jäykkänä ja kalpeana.

"Ei, Yann on maissa."

"Missä hän on?"

He nauroivat. Kuinkapa he tietäisivät, missä hän oli. "Jean Louis, hyvää iltaa, eikö Yann ole sinun luonasi?"

"Yann, hihi — ei, ystäväni."

"Chikel, oletko nähnyt Yannia?"

"En."

Yann, Yann, missä piileksit? Käy esiin!

Tuli pimeä. Kylä lepäsi niin rauhallisena vähine valoineen. Creachin valokeila viuhui esiin, ja kattojen varjokuvat erottuivat siitä selvästi mustina, sitten vaipui kaikki häivään ja sumuun, talot, valot, ja valoisku sattui minuun ja häikäisi minut. Ja taas lepäsi tumma kylä rauhallisena vilkkuvina valoineen.

Palasin takaisin Myrskylään. Kärpäset surisivat Poupoulin ruumiin ympärillä. Otin sen käsivarsilleni ja kannoin sen meren rantaan. "Sinähän olet aina elänyt merellä, Poupoul", sanoin. Poupoul oli jäykkä kuin olisi sen nahka ollut täytetty. "Jää hyvästi, toverini!"

Poupoul ajelehti. Se ui hitaasti poispäin, mutta sitten se joutui pyörteeseen ja katosi. Aalto syöksyi esiin, ja kun sen vaahto oli hajonnut, oli Poupoul taas edessäni.

"Hyvästi nyt, Poupoul, senhän täytyy kuitenkin tapahtua!"

Ihmeellistä! Koetin kolmessa, neljässä paikassa, aina tuli Poupoul takaisin luokseni.

Silloin otin sen jälleen käsivarsilleni, niin likomärkä kuin se olikin, ja kannoin sen saaren toiselle puolen. Se oli raskas, ja minä huohotin.

Idässä olivat meri ja taivas sinisenmustat, lännessä kuparinpunaiset. Pieni ruskea kuunsirppi oli saaren yläpuolella, ja tuuli suhisi.

Missä kalliot luotisuorasti laskeutuivat mereen, sinne heitin Poupoulin. Näin, kuinka se putosi, kuulin sen. Nyt se ei voinut enää tulla takaisin. Se vieri pitkin kallioita, sitten virta kävi siihen kiinni ja se katosi.

Seurasin sitä sen matkalla siksi kunnes tulin Marconi-asemalle. Sinne menin sisään.

"Istukaa", sanoi herra Boucher ystävällisesti, "minkä näköinen olettekaan!"

"Ei kiitos", vastasin minä, "minä tahdon seisoa, minun koirani on kuollut".

"Vai niin, koiranne on kuollut?"

"Niin!"

Lähdin taas. Istuuduin kivelle ja katsoin yli meren. Pikimustana se oli mustan-sinivihreän taivaan alla, kauhean tyhjänä ja autiona. Siellä kaukana kulki Poupoul ja aallot leikkivät sillä.

Tulin vasta myöhään kotiin. Pari tuntia olin odottanut Yannia Pouponin kuilun luona. Hän ei ollut tullut.

Majassani oli yksinäistä. Sade rapisi katolla ja pisaroita tippui raoista, ja minä ajattelin Poupoulia.

"Muistatko, ystäväni, miten opimme tuntemaan toisemme? Se oli siellä kaukana mantereen rannikolla. Sinä pidit terävillä hampaillasi kiinni jalastani, purematta. Se miellytti minua! Muistatko, miten koettelin uskollisuuttasi ja olin uidessani olevinani hukkumaisillani — mutta sinä et vitkastellut, vaan heittäydyit samassa silmänräpäyksessä yhden kerroksen korkeudelta mereen auttaaksesi minua."

Tip — tiptip — sade valui ja sähkötti sekavia, järjettömiä sanoja, joiden takana näytti vaanivan kauhea merkitys. Tuuli suhisi ulkona — ja kuuntele: eikö koira haukkunut aholla? Nousin. Huutoja kaikui ulkona, murhahimon huutoja, ja piinattujen koleaa naurua. Veri hyytyi suonissani ja kokonaiset ruumiinosani olivat kuin turtuneet.

Ei, täällä minun ei ollut hyvä olla. Menin ulos ja laskeuduin maata erään kallion kupeelle.