XVIII.

Päivä tuli, ja hirmumyrsky kiiti pauhaten yli saaren kuten tuhannen raivoisaa pikajunaa. Se ei enää ulvonut, ei enää huutanut, se surisi, ontosti ja kumeasti. Ota lakki päästäsi, takki päältäsi, ripusta takki ja lakki rakennukseni seinälle, ilman naulaa, kuten kiinniliimattuina ne jäävät siihen riippumaan, niin kova tuuli kävi.

Pikku purje lepatti yhä entisessä piirissään.

Yö tuli, viisituhatta purskuvaa ihmissyöjää tanssi taloni ympärillä; taas vaikeni päivä, ja myrsky surisi.

Pieni purje oli kadonnut.

Kalpenin sen kuullessani.

Mutta juuri kun kaikki olimme Chikelin krouvissa ja kiivastelimme: _diaul!_ yksi leipä ja pullollinen viinaa, kaksi päivää nukkumatta ja sellainen työ — niin ovi aukeni, ja kuka tuli sisään? Kolme merenhaltiaa! Kolme aavetta, joiden kasvot olivat kalkinvalkoiset ja huulet siniset, kolme ruumista, jotka päiväkausia olivat olleet suolaisessa vedessä, silmät lasiset, ohuet hiukset tahmaisina ja huulilla mielipuolinen kalmanhymy.

Kas niin, siinä ne nyt olivat!

Kaikki kävivät ihan äänettömiksi.

Mutta sitten alkoivat nuo kolme aavetta parjata mitä ilkeimmin. Olisitte antaneet meidän kaikessa rauhassa, auttamatta, hukkua, koiranpojat! Jumalan kiitos, he elivät.

He olivat ryhtyneet epätoivoiseen keinoon. Olivat lähteneet avoimelle merelle, kuollakseen — tai purjehtiakseen saaren ympäri ja päästäkseen jossakin pujahtamaan suojaan. Se oli onnistunut. Hoho, veliseni! Ja nyt me suutelimme heitä kaikkia.

He ajoivat viinaa kurkkuihinsa ja huuhtelivat kaulaansa ryypyillä. Yksi heistä pudotti kolme, neljä lasia, hän oli tykkänään menettänyt käsistään tuntoaistin ja nauroi mielipuolen tavoin.

Silloin tuli vielä yksi aave sisään. Mutta se ei ollut, valkoinen, vaan musta kuin neekeri, josta sieltä täältä oli väri lähtenyt, ja sen silmät olivat punareunaiset. Se oli Yann. "Pikku kapteeni" puhui kuin kumiseva tynnyri, ja hänellä oli kamala yskä.

"Minun täytyi lähteä maihin", yski hän, "minulla ei ole enää ollenkaan konjakkia. Heh, emäntä! Nopeasti! Viime yö oli oikea helvetti. Tahdotkos tulla mukaan laivalle? Heh?" Ah, Yann, miten pilkallisesti ja ylpeästi sinä naurutkaan!

"Kuusi pulloa konjakkia, rouva Chikel!" vastasin minä. "Hiukan juustoa. Onko sinulla leipää? Eteenpäin, Yann!"

Satamassa uivat särkyneen "_Notre Dame de l'Isle_"-laivan kappaleet. Joka aallon mukana ne ajelehtivat edes ja takaisin. Ketjuihin kiinnitetyltä. "Toimitsijalta" oli katkennut pari kylkiluuta, sen perä oli karilla ja se hoippui kömpelösti.

Hyppäsimme veneeseen, Poupoul edellä. Se oli tyytyväisyydestä ihan hengähtämätön heti kun se sai hypätä veneeseen. Airot upposivat veteen ja vene ajautui pakenevan aallon mukana pois rannasta. Yann istui niska kyyryssä peräsimessä ja seurasi vaanien aaltojen liikkeitä, aivan kuten nyrkkeilijä vastustajansa puuhia. Hän huusi käskyjä matruuseille, ja he katsoivat jännityksissään hänen suutansa, sillä täällä myrskyssä ei voinut kuulla sanaakaan. Meidän oli soudettava viisisataa metriä, mutta näytti siltä kuin emme koskaan pääsisi "Työmieheen". Monta kertaa oli vene kirjaimellisesti pystysuorassa.

"Työmies" kiskoi molempia ankkuriketjujaan, nousi pystyyn ja potki kuin hevonen. Sen kansi oli milloin vedenpinnan tasalla, milloin taas kohosi yhden kerroksen korkeudelle ilmaan, ja "Työmies" näytti punaisen vatsansa.

Ensin nousi Yann laivaan, sitten ojensin hänelle innosta vavahtelevan Poupoulin, viimeksi menin minä.

"Työmies" oli täydessä vauhdissa. Kaikkien seitsemän solmuvälinsä nopeudella se puski eteenpäin, eikä kuitenkaan päässyt päkähtämäänkään. Kokonaisten talojen, kokonaisten katujen suuruisia vavahtelevia vesijoukkioita syöksyi sitä vastaan. Aaltorivien välimatka oli hyvin kaksisataa askelta. Pitkiä humisevia tasankoja lensi esiin, vesivuoret kasvoivat niistä vavahdellen, "Työmies" nousi, kiipesi, hyppi, liukui alas, ja seuraava humiseva tasanko lensi esiin.

Tuuli hajoitti pärskyt, niin että aallot näyttivät siltä, kuin niiden päälle olisi ripoteltu pitkiä valkoisia villalangan pätkiä. Ne olivat kuin lentävä mustanvihreä vuoristo, jonka rotkoissa ja halkeamissa lumi suli. Ne kiitivät salamannopeasti höyrylaivan kylkiä pitkin, pyörivät raivoten ja kiipesivät kumisten ja sihisten kannelle. "Työmiehestä" valui vettä joka paikasta.

Hyökyaalto syöksyi vaakasuorasti "Työmiehen" ylitse, keulasta perään, ja minä sain koko panoksen vasten kasvojani.

"Eteenpäin"! ärjyi Yann ja työnsi minut luukusta alas.

Pienessä, pahalta haisevassa kajuutassa oli mahdoton pysyä hetkeäkään pystyssä. Se oli pimeä ja pyöri täyttä vauhtia kuin haikalan vatsa. Ja tunnettuahan on, että hai näveröi itsensä kierreviivaisesti veden lävitse. Tuulenpuoleinen ikkunaluukku oli pantu kiinni, ja me saimme vähän valoa vain silloin, kun vastakkainen ikkuna oli vedenpinnan yläpuolella.

Poupoul yskähti hiukan. No, Poupoul, et kai toki? Kaikkea vielä johtuu mieleesikin, laivakoira! Ei, Poupoul oli vain huvikseen hiukan yskähtänyt, se tunsi olevansa täällä alhaalla kuin kotonaan.

"Juo, nopeasti!" huusi Yann ja kaatoi konjakkia läkkikasariin. Heti rupesimme juomaan hurjasti. Täällä alhaalla pyörivässä haikalanvatsassa ei ollut valinnan varaa, joko — tahi. Siis kippis, hyvät naiset!

Vietin kaksi ihan unohtumatonta päivää ja yötä "Työmiehessä".

Kun alkoi nousuveden aika, niin Yann päästi vapaaksi perämiehensä ja asettui hänen paikalleen. Meidän täytyi nousta kannelle. Heti kun pistimme päämme ylös luukusta, pyyhkivät tuuli ja vesi riivinrautana kasvojamme. Sitten me kiipesimme kahden hyökyaallon välillä kapeita rautaportaita ylös komentosillalle, ja sinne me sidoimme itsemme kiinni.

Myrsky otti meidät vastaan raakamaisin riemuhuudoin, aivan kuin olisimme olleet sitä piilossa. Vesipärskyt mäjähtelivät öljypukuihimme ja kiinnisidottuihin myrskylakkeihimme, ja kokonaisia vesiröykkiöitä syöksyi alas päällemme. Komentosillalla oleva vesi ulottui kehräluuhun saakka, mutta kun olimme paljain jaloin, ei se tehnyt sen suurempaa vahinkoa. Se huojui edestakaisin, kunnes se vesiputouksen tavoin syöksyi alas rautaisia portaita. Toisinaan iskivät vesipommit höyrylaivaan, ja mastot, savupiippu, kaikki peittyi vaahto- ja sumupilveen.

Yann yski kamalasti ja kirosi herkeämättä. Hän oli loukannut puhetorvessa suunsa verille ja oli raivoissaan. Jokaisen aallon hän otti vastaan kirouksin, niinkuin se olisi ollut hänen henkilökohtainen vihamiehensä. Aina kun tällainen lentävä vesivuori vyöryi esiin, huusi hän puhetorveen: Takaisin! — ja kun olimme kiivenneet ylös vuorta: Eteenpäin! — jotta tuhansien vesitonnien sysäykset olisivat lievittyneet.

Ankkuriketjut tiukentuivat, narisivat, kalisivat, keula painui alas, linkoutuakseen heti senjälkeen muutamien kerrosten korkeuteen. Usein kallistui höyrylaiva niin, että komentosilta oli jyrkkä kuin rakennuksen pääty.

Meri oli yöllä musta kuin piki, ja pyörivät vaahtoharjat loistivat kuin lumi. Creach heilutti valokeilaansa ja valaisi kamalan ryppyisää merta. Pärskyjen huurut hohtivat ja välkkyivät sen loisteessa. Sitten näimme myöskin joka seitsemäs sekunti "Kameelin", joka laukkasi kaukana lahdella. "Kameeli" oli kallio, korkea kuin viisikerroksinen talo, mutta vesi vyöryi sen ylitse. Toisinaan kohosi vaahto kaikille suunnille, aivan kuin "Kameeli" olisi juuri hypännyt mereen hyvin korkealta.

Kello kolmen tienoissa yöllä sattui meille onnettomuus. Keulamaston huippu katkesi ja lensi sievine lyhtyineen mereen. Yann päästi kirouksen, joka oli pisimpiä ja kamalimpia, mitä ihmiskieli milloinkaan on lausunut. Varmaankin hän olisi raivoissaan syöksynyt maston perään, jos hän ei olisi ollut kiinnisidottu.

"Seikka on se", huusi Yann korvaani ja käänsi keulan erästä aaltoa vastaan, joka tuli korkealle kohotetuin valkoisin käpälin vinosti meitä kohti ja sivuutti kaikki muut aallot, "että ankkurit olivat kyllä käyneet kiinni, mutta piru ties, kestävätkö ketjut vielä kauan. Siinä tapauksessa hyvää yötä, viidessä minuutissa olemme ajautuneet kallioihin. Pidä varasi! Viekööt kaikki helvetin löyhkäävät paholaiset sinut, karvainen sikiö —! _En arrière_!" Suunnattoman suuri vetten paljous löi yli kannen, ja höyrylaiva vajosi niin syvälle, että kesti kokonaisen ijäisyyden, ennenkuin se taas voi ponnistautua ylös.

Silloin tällöin tein pienen käynnin konehuoneeseen. Kiipesin portaita alas kannelle, odotin siksi kunnes saatoin saada kiinni lähimmästä rautajohteesta, ilman että jouduin pyyhityksi pois kannelta, ja ryömin eteenpäin pannuhuoneen suojassa. Siinä, missä tuuli löysi raon, puhalsi niin vimmatusti, että tunsin, miten liha siirtyi pois luista ja irtautui.

Haha, siellä ne olivat, mustina kuin murjaanit ne tekivät työtä siellä alhaalla. Koputin kiinniruuvattuun luukkuun, ne katsoivat ylös, irvistivät, ja koneenkäyttäjä avasi. Menin alas rautaisia tikapuita myöten. Kuinka lämmin täällä oli!

"Teidän, lurjusten, on hyvä olla täällä!"

"Miksi et ole tuonut meille mitään juotavaa?"

Niin, kuinka saatoin uskaltaakaan tulla konjakitta näiden nokipaholaisten luokse, joiden kurkut paloivat ilmitulessa?

"Tuon heti!"

Ryömin taas ulos luukusta, tein matkan kajuuttaan edestakaisin, ja siellä minä taas olin. Lämmittäjä kaatoi kuumaa vettä kannuun ja sekotti suuren kulhollisen konjakkijuomaa. Täällä alhaalla haisi öljyltä ja puhdistusvilloilta. Viskimet kalisivat ja uuninsuu sylki liekkejä. Täällä oli hehkuvia kivihiilenpalasia, joilla oli tarkotus käydä paljaiden jalkojeni kimppuun. Myrsky tohisi etäisyydessä, täällä oli hyvä olla, tunsin itseni turvalliseksi kuin hienossa salongissa, kun ulkona sataa rakeita. Tuuli suhisi ja vinkui puhetorvesta, ja yksitoikkoisena rätinänä tulivat Yannin komentosanat: _en route, doucement, en arrière!_ Koneenkäyttäjän käsi oli vivussa, kone jyskytti, ja kun potkuri oli koholla vedestä, niin laiva tutisi ylhäältä alas asti.

"Hau—hau — hau, _en route_!" yski Yann.

"'Pikku kapteeni' on hiukan vilustunut!" Miehet rakastivat Yannia ja luottivat häneen. Jos hän toisinaan hyökkäsikin heidän kimppuunsa nyrkki pystyssä, niin hänellä oli hyvät puolensa, epäilemättä. Ja sitten: hän oli taitava!

Pojat täällä alhaalla viettivät omaa elämäänsä; mitä _ylhäällä_ tapahtui, se ei heitä liikuttanut. No niin, tänäänhän oli kyllä työtä — mutta se ei estänyt heitä haastelemasta kaikessa rauhassa tyhmyyksistä, joita olivat tehneet Brestissä erään lihavan tarjoilijatytön kanssa — hahaha!

Puhetorvi pärisi, ja höyrylaiva viskautui ylöspäin. Hyökyaalto vapisutti sitä ja se vaipui takaisin. Mitä nyt tapahtuisi? Hetkisen se oli liikkumatta, sitten se painui kyljelleen, niin että lattia oli miltei luotisuorassa ja että täytyi käsin, jaloin tarrautua kiinni. Emme sanoneet sanaakaan. Vipusimessa oleva koneenkäyttäjä näytti vahankeltaiselta nokikerroksen alla.

"Jos 'pikku kapteeni' ei nyt pian anna jotain käskyä, niin hän on suistunut mereen!" sanoi hän ja avasi kuunnellen suunsa ja silmänsä.

"_En route, nom de chien_!" Tätisi puhetorvi.