XXI.

Kellot alkoivat sumussa haukkua kuin pienet koirat, joiden unta on häiritty.

Kylä nukkui vielä. Siellä täällä oltiin kuitenkin jo liikkeellä, puukengät kopisivat, ikkunoihin ilmestyi valoa, ääniä kuului sumun seasta. Alhaalla satamassa avasi kylänvanhin sen vajan oven, jossa pelastusvene oli. Sumu oli niin tiheätä, ettei voinut nähdä ainoatakaan ihmistä ennen kuin törmäsi yhteen heidän kanssaan, ja kun puhutteli jotakuta, niin olivat puhuteltavan kasvot kuin harsojen peitossa.

Huutoja, kirouksia, sekasotkua. Köysi venyi maata pitkin ja näkymättömät kädet pingoittivat sen. Tartuin kiinni parin nyrkin välistä ja vedin, minäkin. Rattaat narisivat ja pelastusvene tuli näkyviin aavemaisen pitkänä ja korkeana. Varjo jo kävi kiinni pyöräin puolapuihin ja rivi toisia varjoja piti takana kiinni köydestä, jotteivät rattaat vyöryisi liian nopeasti alas polkua pitkin. Kuten kömpelö, satajalkainen alkumaailman peto liikkui vene merta kohti, ja laineet löivät sen vatsaan.

"Eteenpäin!" huusin minä. Siellä ulkona merellä meitä odotetaan —

"Meidän täytyy vartoa siksi kunnes tulee päivä! Eihän nyt näe edes kättä silmiensä edessä!"

"Missä on Kedril? Heh, Kedril, luotsi, sinun hetkesi on tullut! Tämä on työtä sinulle! Minä näytän, missä höyrylaiva on."

"Ystäväni", vastasi Kedril, "tuhannesta frangista en voisi nyt viedä venettä merelle. Tällaisessa aallokossa! Meidän täytyy odottaa pakovettä!"

"Ettäs sinäkin niin sanot, Kedril!" Minä masennuin, lähdin.

Kylässä törmäsin Noelia vastaan, joka oli pyntännyt itsensä öljyttyihin nahkoihin ja jolla oli kädessä kaukoputki.

"No", huusi hän minulle, "enkö teille sanonut, kun vuokrasitte Myrskylän, että kaikki haaksirikot tapahtuvat aivan teidän silmienne edessä — haha!"

En vastannut. Juoksin takaisin Myrskylään. Ei ollut mitään muuta kuin sumua, meren tyrskyjä, ja joka kolmas minuutti ulvahti Creach etäisyydessä kuin kuolettavasti haavoitettu eläin.

Jotakin rapinaa kuului kallioiden joukosta. Se oli Jean Louis. "Höyrylaiva ajoi luotoihin — hihi!" sanoi hän ja nauroi mielettömästi. "Rosseherre oli taas ensimäinen —"

"Mitä voitaisiin tehdä?" kysyin.

"Mitä voitaisiin tehdä? Ei mitään. Niin! Kalliot siellä ovat kuin puukkoja. Kaikki ne joutuvat haaksirikkoon samassa paikassa; Virta vie ne pois oikealta suunnalta, ja ne kuulevat Creachin merkinannot vasta sitten kun ovat jo karilla."

Hän kompuroi edestakaisin ja tuijotti maahan. Joukko kalastajia, naisia ja lapsia keräytyi yhteen ja kaikki he tuijottivat lähestyvää aaltoa päät eteenpäin taivutettuina ja ahnain katsein. He olivat merirosvojen jälkeläisiä, ja meri oli karaissut heidän sydämensä. Mitä oli haaksirikko heille? Oli ollut öitä, jolloin kolme laivaa oli joutunut haaksirikkoon, ja usein olivat myrskykellot soineet kolmena yönä perätysten.

Jotain tummaa ajautui maihin ja kaikki hyökkäsivät yhtaikaa sitä katsomaan. Se oli pienen, mustan veneen hylky. Niinkuin murskattu rintakehä. Sitten he äkkiä vetäytyivät kaikki takaisin: keskellä aaltoa seisoi mies, josta valui vesi ja joka ojensi käsiään heitä kohden. Hän kaatui suulleen ja aalto kantoi hänet maihin ja laski hänet ääneti hiekalle. Seuraava aalto vyöryi hänen ylitseen ja hän liikahti kuin pyrkien istualleen. Sitten Jean Louis ja minä vedimme hänet ylemmäs maalle.

Siinä hän makasi silmät auki, niinkuin hyvin peloissaan, ja hymyili huulet raollaan, niin että hampaat näkyivät hänen pienten, ohuiden viiksiensä alta. Hänen oikeassa ohimossaan oli musta naarmu. Hän oli kuollut.

Kalastajat seisoivat piirissä hänen ympärillään. Jean Louis otti lakin päästään ja teki ristinmerkin. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Creach kumisi etäällä, heidän mutistessa rukouksiaan.

"Tuossa hän nyt makaa!"

"Hän on saanut pikaisen lopun. Meri on heittänyt hänet kalliota vastaan."

Eräs pieni tyttö sanoi hiljaa ja hymyili samalla tuskaisesti: "Isä, hänhän nauraa!"

"Ole levollinen, kaikki kuolleet nauravat."

"Hän on nuori mies."

"Kahdenkolmatta."

Pieni tyttö sanoi taas, jälleen hiukan hymyillen:

"Isä, hän katsoo minua!"

"Kaikki kuolleet katsovat sinua, ole levollinen!"

Sitten tutkittiin hänen taskunsa. Mutta kuolleella ei ollut mitään. Piippu, puukko, punainen nenäliina. Hänen lyhyen mekkonsa povitaskussa oli kirje.

"Kirje!"

Sytytin tulitikun.

"Hänen nimensä on — odottakaahan — hänen nimensä on Joe Gordon, höyrylaiva on nimeltään Indiana ja tulee Kapkaupungista."

"Joe Gordon — Indiana —"

"Näytähän tulta!"

Kirje oli kostunut ja sitä oli vaikea lukea. Sen sisällys oli kutakuinkin seuraava: "Dear Joe, kun tulet Liverpooliin, niin käy minun luonani. Älä lähde heti taas pois, niinkuin viime kerralla. Minä olen sairas ja jalkaani särkee. Minä en mene enää ulos ja minä odotan sinua. Elämä on kovin kurjaa, kun lapset unohtavat tykkänään. Vanha äitisi."

"Merenkulkuhallitus lähettää kyllä hänelle tiedon."

Silloin oli Rosseherrekin taas äkkiä siinä. Hän työnsi ihmiset syrjään ja huusi ja heittäytyi itkien kuolleen ylitse. Hän puhui hänen kanssaan, käytti hänestä nimityksiä "_mon coeur", "mon petit_", ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi.

En kestänyt, kauempaa, poistuin.

* * * * *

"Eteenpäin!" huusin minä. "Mitä te sitten vielä odotatte?!"

Oli päivä. Pelastusvene näytti kalpeassa sumussa aaveelta, luonnottoman korkealta ja pitkältä, ja laine nuoli sen valkoista vatsaa.

Varjoja kulki sumussa. "Meidän on mahdoton lähteä."

"Koiria olette, jollette lähde."

"Mutta meri on kamala, me emme pääse lahdesta ulos!"

Vapisin mielenliikutuksesta. Panin liikkeelle kaiken puhekykyni. Mutta he pysyivät kylminä ja levollisina.

"He ovat tuolla, merellä."

"Täällä ovat meidän vaimomme ja lapsemme."

Chikel oli aamulla avannut krouvinsa kello viideltä ja sytyttänyt lampun. Ehkä se siten onnistuisi! Kuljin ympäri ja kaadoin kalastajain laseihin. Heillä ei ollut lainkaan mielikuvitusta. He eivät nähneet, kuinka merimiehet istuivat siellä laivahylkynsä kannella, tarrautuivat kiinni johonkin ja toivoivat, ah, hyi!

"Mutta teidän täytyy lähteä!" sanoin minä. "Tuon verran aallokkoa, mitä miehiä te olette! En tunne teitä enää!"

Kalastajat käyttäytyivät kuin kollot.

"Mahdotonta!"

"Piru teidät periköön!"

Minä menin. Tutisin vihasta.

Sumua. Paksua ja kamalan keltaista, kuten visvaa. Creach ulvahti joka kolmas minuutti, meri tyrskyi.

Kallioilla seisoivat kalastajat ja vaanivat kaikkea mitä tuli aaltojen mukana. Ruhjoutuneita ruumiita ajautui maihin. Aamupäivällä laskettiin niiden lukumäärä seitsemäksi, illansuussa kolmeksitoista. Mutta sumu oli kuin muuri.

Creach ulvoi koko yön.

Seuraavana päivänä oli sumu ohentunut, ja äkkiä saattoi kaukana usvassa erottaa höyrylaivan. Se oli vinossa, sen perä oli vedenpinnan yläpuolella, ja aina kun aalto sattui siihen, nousi kokonainen torni vaahtoa korkeuteen. Touveissa riippui kuin villatukkoja, ne olivat ihmisiä. Sumu tiheni, emmekä me nähneet heitä enää.

Mutta kello kaksi, pakoveden aikana, lähti Yann merelle.

Eläköön Yann, ja kolme kertaa: eläköön!

Niin, äkkiä saattoi huomata liikettä "Työmiehellä", joka hyppelehti sumussa hyökyaaltojen keskellä. Ankkurinnostokone ratisi. Katsoimme toisiamme. Sihisi, ja savupiipusta nousi sakea savupilvi, joka peitti "Työmiehen" paksuihin harmaisiin sumukääreisiin.

"Pikku kapteeni marssii!"

Niin, tietysti hän marssii! Se oli Yann, joka juovuksissa ollessaan itki kuin tyttö. Mutta nyt näkyi, mihin hän kelpasi! Hän oli odottanut tarpeeksi kauan, ja nyt sitä mentiin, eikä mikään voinut häntä pidättää. Joko — tahi. Varmaan hän oli näyttänyt hampaitaan, kun hänen miehistönsä oli epäröinyt.

Hetken ratisi vintturi, nykäyksittäin ja työnnätyksin, ankkuri oli juuttunut kiinni. Mutta äkkiä me kuulimme jotakin, _pelottavaa karjuntaa_ — pitkästä matkasta huolimatta. Se oli Yann. Samalla sumuhöyrylaiva liikkui. Se kulki takaperin. "O, lala!" sanoi Noel. Sitten se asettui takajaloilleen ja syöksyi päistikkaa alas, pyöri ja meni eteenpäin.

Emme sanoneet sanaakaan. Kun olimme kauan katselleet, miten Yannin täytyi tuuma tuumalta valloittaa tiensä, sanoi joku vain: "Kunhan nyt kone kestäisi —!" Odotimme tuntikausia samassa paikassa ja tuijotimme sumuun. Joka kerta kun kuulimme Yannin laivapillin äänen, katsoimme toisiimme ja liikahdimme.

Yann palasi, tuoden mukanaan kahdeksan haaksirikkoutunutta. Hänen oli onnistunut heittää laivahylkyyn köysi, jota myöten he olivat voineet kavuta "Työmieheen". Seuraavana aamuna lähti pelastusvene vesille ja toi kymmenen muuta. Nyt he olivat pelastetut kaikki muut paitsi yksi, muuan neekeri, joka ei uskaltanut lähteä kulkemaan köyttä pitkin.

Koko päivän saattoi nähdä hänen istua kyyköttävän ylhäällä mastossa; hän näytti pieneltä mustalta möhkäleeltä. Sumu tiheni ja peitti hänet, sumu oheni, ja yhä vielä neekeri istui paikallaan. Masto oli kallistunut ja pisti nyt vain neljänneksi osaksi esiin vedestä. Illansuussa lähti pelastusvene taas vesille ja meni niin lähelle mastoa kuin mahdollista. Aavemaisena kuin Lentävä Hollantilainen tanssi vene sumussa. Mutta neekeri ei liikahtanutkaan paikaltaan.

Seuraavana aamuna oli masto painunut mereen huippuaan myöten. Aallot pärskyivät neekerin ylitse. Taas lähti pelastusvene merelle, mutta neekeri ei liikkunut. Hän istua kyykötti ja ulvoi. Hän oli menettänyt järkensä. Illalla, kun sumu hetkeksi hälveni, oli mastonhuippu tyhjä.

Aholle kaivettiin rivi hautoja. Kaikki kalastajat seisoivat lakki kädessä. Minä myöskin. Pappi puhui, ja haudankaivaja ruiskautti yhtä pitkien väliaikain perästä tupakkasylkeä hautaan.

Ja nyt näkyi myöskin piirtonen sinistä taivasta sumupilvien lomitse.

Mutta kallioiden keskessä istui Rosseherre aivan yksin ja tuijotti merelle. Viimeinen pieni kappale mastonhuippua oli kadonnut. "Indianasta" ei ollut enää mitään näkyvissä.

Menin Rosseherren ohitse aivan hänen läheltään. Hän lauloi hiljaa korkealla, itkevällä äänellä kuin tuuli ja heilutti päätään laulun tahtiin.

Katsoin yli saaren: se näytti minusta kamalalta.