I.

Joka päivä tulee auringonlaskun jälkeen tavallisesti hiljainen hetki, äänetön rauha ennen valon kuolemaa. Lampien ja järvien katse syventyy, ne vangitsevat kaiken taivaan hehkun ja riemun ja lepäävät illassa kirkkaina ja loistavina — sitten ne vaipuvat ajatuksiinsa, ylevässä ja sulkeutuneessa rauhassa. Ympäristössä viettää tunturi hämäränhetkeä sinertävien töyräiden, kanervikkojen ja rämeiden, harvan mäntymetsän ja pienten, vaaleiden koivuviitojen keralla. Se nousee ja laskee pitkin ääriviivoin, kohottaen joskus lakensa pilviä kohden ikään kuin tahtoen katsella itseään. Varjot keräytyvät rinteelle, ne ryömivät esiin lohkareitten ja jyrkänteiden alta ja yhtyvät äänettömästi ja huomaamatta. Jokin erillinen puu saattaa sentään hiljaa humista — tuuli on löytänyt sen matkallaan ja kulkee huolettomasti lehvien läpi — nyt se havaitsee ympärillään vallitsevan hiljaisuuden, kultaisen laineen, joka liukuu illan halki, ja herkeää äänettömästä leikistään. Se ikään kuin erkanee itsestään, sen latva kuuntelee, se tajuaa äärettömyyden ja pyrkii sitä kohden jokaista oksaansa kurottaen eikä ole enää muista erillään. Mätäs nurmikolla, vesakko rotkossa, polku, joka hiipii vuorenselänteen yli — kaikki, kaikki on yhtä sen kanssa, kaikki erkanee itsestään ja tajuaa ikuisen alkuperänsä, syvän yhteenkuuluvaisuutensa. Se seisoo ikään kuin pää paljastettuna, siunaavan hämärän langetessa.

Kenellä on korvat kuulla —

Tuuli on löytänyt rauhallisen kuopan ja asettunut levolle kanervikkoon. Ja lähde, joka hiljaa kumpuaa partaansa alla syvästi salassa aineen ja tomun takana, tulvii äänettömästi äyräänsä yli ja kastelee sen juuria hiljaisen tuokion ajan.

Tarkkakuuloisuus ympäröi maata, silmä avautuu hiljaa sinessä ja katselee vakaasti, tutkimattomin katsein läpi pimeyden...