XL.

Jo ensimmäisenä kesänä, jonka vietti siellä, Kristofer ryhtyi suureen työhön, jota hän jatkoi monta vuotta.

Hän alkoi perata vuorta, polttaa rinteellä kaskea ja luoda sitä uudestaan tulella ja kuokalla ja tehdä siitä laidunta. Sillä oli rehevä kanervaturkki, jossa siellä täällä näkyi vihreitä läikkiä, nyt piti vihreän saada kasvaa ja levitä, läikkien kohdata toisensa ja keräytyä yhdeksi ainoaksi viheriäksi niityksi —

Kristofer työskenteli vähitellen ja varovasti. Hän poltti kaskeksi pieniä aloja kerrallaan ja siirsi toimintapaikkaansa sään ja tuulen mukaan, multa ei saanut vieriä pois, sen piti pysyä rinteessä kiinni, kunnes ruoho tuli ja sitoi sen uudelleen. Niinpä hän jätti viettävimpiin kohtiin sinne tänne kanervaa pitämään kiinni — ja aina välillä hän kävi paimentamassa lampaita jättäen koko työn sikseen. Sillähän ei ollut mitään kiirettä, lampaat tulivat näissäkin oloissa hyvin toimeen, hän ei myöskään tarvinnut useampia niin kauan kuin paimensi yksinään ja oli ilman paimenpoikaa kuten nyt.

Hän kävi siihen mieluimmin käsiksi illalla.

Kun tuuli oli tyyntynyt, kun lampaat olivat laskeutuneet levolle makuupaikkaan, jätti Kristofer koirat majalle ja tallusti tiehensä kirves ja kuokka kädessään. Tuokion kuluttua leimahti mäellä tuli, paksu savu vyöryi ilmaan ja asettui niin kuin pilvi vaaran yläpuolelle, kanervikko alkoi ritistä ja rätistä, punainen liekki nuoleskeli ympärille ja tarttui ahnaasti tupsuun toisensa jälkeen — sitten tuli Kristofer kuokkineen paikalle ja pakotti sen väkivalloin maahan. Hän juoksenteli sinne tänne savussa ja tallasi väliin jonkin kekäleen multaan, hänen silmiään kirveli, ja niistä valui vettä — siitä huolimatta hän viihtyi siinä. Maan tuoksu, kanervan tuoksu, savu, joka ahdisti kurkussa ja tarttui hänen vaatteisiinsa — se tuntui kaikki samalla kovin hyvältä. Hän kulki hyräillen hiljaa itsekseen ja pääsi erikoiseen, lämpimään tunnelmaan, hyvinvoinnin tunne levisi hänessä, oli kuin hän olisi kulkenut ystävällisessä unimaassa, joka kietoi hänen aistinsa sumuun, ja kuin hän olisi kyntänyt mäkeä hehkuvin auroin...

Toisinaan tuli sai yliotteen.

Maa oli kuivaa ja kanervan juuret syvät, miten Kristofer hosuikin kuokallaan tukahduttaakseen liekin, se yhä vain eteni. Itse mäki alkoi savuta, itse multa paloi ympärillä. Maanpintaan avautui hehkuvia rakoja, sihisevä liekki leimahti ilmoille — Kristoferin täytyi lähteä hakemaan vettä kostuttaakseen multaa, siitäkään ei tahtonut olla apua, vieläkin siellä hehkui ja ritisi ja savusi. Silloin hän ei uskaltanut lähteä pois, hän makasi yönsä tulta vartioiden ja nukkui yhdellä silmällä kerrallaan ja hypähti pystyyn pienimmästäkin äänestä. Saattoipa vielä aamullakin savuta, saattoi savuta monta päivää, paksua, kosteata, tukahduttavaa savua, joka tuntikausia lepäsi liikkumattomana ilmassa ja haihtui vasta, kun tuli tuulta.

Eräänä tuollaisena päivänä, jolloin mäki paraikaa savusi, tuli hänen luokseen ihmisiä, kaksi marjankerääjää korit käsissään, vanhanpuoleinen nainen ja hänen tyttärensä, kahden-, kolmentoista ikäinen tyttönen.

— Hyvää päivää, he tervehtivät, ja nainen lisäsi muutaman sanan:

— Me tulimme oikeastaan katsomaan, missä paloi, me näimme, että täältä nousi pahasti savua, ja luulimme sitä kulovalkeaksi.

Kristofer katsoi heihin epävarmasti — ei, he eivät olleet tuttuja, he olivat molemmat vieraita.

— Oh, minä vain kaskean hiukan ka-kanervaa, ajattelin hankkia itselleni vähän paremman laitumen.

Nainen silmäili hiukan ympärilleen, vai täällä hän siis oleili —

— Me olemme kuulleet puhuttavan sinusta, ymmärrätkö, niin että meitä halutti käydä sinua tervehtimässä, me olemme muuten sinun lähimmät naapurisi.

Hän katsoi Kristoferiin vaanivasti:

— Sinä et tiennyt, että sinulla on naapureita tunturilla?

— En, en tiennyt.

Ilme kävi heti huolettomaksi:

— Niin, me asumme tuolla Toftelandin ylänteellä, niukan neljännespeninkulman päässä kai, minä ja tyttäreni.

Kristofer vilkaisi tyttöön, tämä seisoi vähän kauempana äidin takana ja katsoi häneen vakavin silmin, miettivin, hiljaisin ja kirkkain, niin kuin vain lapsi voi katsoa. Hän ei juuri ollut kaunis, mutta kuitenkin —

— Te asutte ihan yksinänne?

— Niin asumme.

Äiti ei selittänyt enempää, sen sijaan hän alkoi tiedustella lampaista, montako hänellä oli, ja mitä lajia ne olivat, kieli kävi uskomattomalla nopeudella. Hän oli täynnä ylistelyjä ja imarruksia, ja kaikki, mitä Kristofer sanoi, oli oikein, ja kaikki, mitä hän teki, oli paikallaan. Sitten tuli lyhyt pysähdys.

— Mitä minun pitikään sanoa: minun olisi mentävä kylään näitä marjoja viemään, eikä tyttö jaksa niin kauas — hänhän voisi kyllä mennä kotiin, mutta sitten hänen täytyy istua siellä yksinään — eikö hän saisi jäädä tänne siksi, kunnes minä tulisin takaisin hakemaan häntä?

— Ky-kyllä, tietysti hän saa — —

Tuli hiljaisuus, kun äiti oli mennyt, Kristofer seisoi vähän aikaa katsellen lampaiden jälkeen ja tunsi olevansa kovin tottumaton ja hämillään, silmät kääntyivät taas tyttöön.

— Mi-mikä sinun ni-nimesi on?

— Lina.

— Te taisitte löytää paljon ma-marjoja?

— Kyllä, me löysimme ne, jotka sinä näit.

Hän ei osannut enää muuta kysellä, sen sijaan hän viittasi kädellään:

— Minun täytyy kai lähteä paimentamaan —

Mutta sitten hänelle selveni, ettei hän voinut lähteä tytön luota ja jättää häntä yksikseen, niinpä hän lisäsi:

— Tahdotko ehkä tulla mukaan?

Miettiväisiin silmiin tuli eloa.

— Saanko minä? tyttö sanoi ja hymyili hänelle.

— Mikset sinä sa-saisi?

— Niin, minä en ole oppinut paimentamaan.

Kaikki Kristoferin ujous oli poissa, oli kuin heistä olisi yhtäkkiä tullut hyvät ystävät.

— Minä o-opetan sinut!

Hän kulki edellä tietä näyttäen, ja tyttö seurasi hiljaa perässä. Kristofer kuuli koko ajan hänen askelensa, kuuli, miten hän kulki ja hengitti hänen takanaan, kuuli hameen laahaavan kanervikossa — pieniä, hyviä, hiljaisia ääniä, jotka pujahtivat hiljaa korvasta sisään ja ikään kuin koskettivat hänen sydäntään. Siellä ei kulkenut eläin, ei, se oli ihan toista, siellä oli pieni ihmislapsi, pieni tyttö yksinään tunturilla — hänessä heräsi hellyys.

— Minä kä-kävelen ehkä liian nopeasti?

— Et toki, kulje vain!

Tuokion kuluttua he olivat kukkulan harjalla ja katselivat Toftelandin ylännettä kohti, Kristofer oli nyt käynyt oikein puheliaaksi.

— Isäsi, missä hän on?

— Minulla ei ole isää, ne sanovat, että minä olen äpärä.

— Huh, puuskautti hän ilmaan, hänen polvensa olivat pettää.

— Kuka niin sanoo?

— Siellä laaksossa ne sanovat, ja äitikin sanoo niin.

— Mutta Herran nimessä, miten sinun ä-äitisi voi semmoista puhua?

— En tiedä.

Hän ei tiennyt sitä, hän ei ollut lainkaan selvillä elämästä, huomasi vain, että jotakin oli hullusti, ja sitten hän oli niin pieni ja hento, Kristoferista tuntui, että hän olisi voinut puhaltaa hänet pois —

— Sinun ei kai ole hy-hyvä olla?

— On kyllä, hyvä minun on.

Sinä pikkuinen mato, Kristofer ajatteli ja katsoi Toftelandin ylännettä kohti, joka lepäsi tuolla paljaana ja harmaana auringonpaisteessa, peninkulman päässä kylästä tai enemmänkin, mitäpä hyvää sinulla saattaa olla? Nuo pari sanaa ja äänensävy — Kristofer näki mielessään tytön kulkevan yksinään ja odottelevan äitiään puolen päivää, kulkevan siellä ilman minkäänlaisen elollisen olennon seuraa ja kestävän kuitenkin. Väliin hän leikki vähän palikalla, sitoi ehkä jonkun rievun sen ylle ja loi siten itselleen nuken ja lauloi ja hyssytteli ja hankki siitä vähäisen ilonsa. Köyhä Kristofer, joka seisoi siinä, hän häpesi itseään, tunsi itsensä hävettävän rikkaaksi, hänestä tuntui, että hänen piti tehdä jotakin hyvää, antaa tytölle jotakin, mitä tahansa, ottaa suuresta ylellisyydestään ja jakaa Linan kanssa ja nähdä hänen iloitsevan.

— Tule, niin lähdemme lypsämään, hän sanoi — sinä saat juoda niin paljon kuin tahdot!

Äiti tuli vasta myöhään illalla, he olivat sillä välin paimentaneet eläimiä ja istuivat nyt puhellen majan ulkopuolella ja katselivat kaloja, jotka polskuttelivat puronsuussa, ja kuuntelivat hyttysiä, jotka surisivat ja lauloivat.

— Näen kai sinut uudelleen, oli Kristofer kysynyt yrittäen laskea hiukan leikkiä — minulla ei ole paimenpoikaa, tiedätkö sen?

— Oh, kyllä me tapaamme.

— Sitten minä voisin ottaa vähän enemmän eläimiä, minullahan on laidunta jos kuinka. Ja sitten minä ostaisin yhden vuohen lisää.

Tyttö katsoi häneen epävarmasti:

— Mutta eikö sinulla ole tarpeeksi vuohia?

— On kyllä, mutta kun minä saisin paimenpojan, pitäisi minun näet saada enemmän maitoa.

Silmät loistivat riemusta.

— Kun äiti vain päästäisi minut!

— Eikö sinun äitisi päästäisi?

— Äiti tahtoo, että minä lähtisin vieraitten ihmisten palvelukseen, että minun pitäisi hankkia paikka laaksossa, niin, ei siitä juuri nyt tule —

Silloin täytyi Kristoferin tehdä niin kuin pomo teki ja taputtaa tyttöä hiukan olalle.

— Sinä pikku raukka!

Hän katsoi heidän jälkeensä, kun he menivät, äiti astuskeli hiukan kumarassa edellä seljässään suuri mytty, hän oli ollut tekemässä kauppoja, myynyt marjansa kylässä ja saanut ruokavaroja tilalle. Ja pikku Lina tepasteli perässä hoikilla, ruskeilla jaloillaan, nyt hänen piti mennä kotiin Toftelandin ylänteelle, kotiin palikkansa ja riepunsa luo, joilla hän sai koettaa hiukan huvitella.

Kanervikossa hän käänsi päätään, se kouraisi Kristoferin sydäntä.

Äpärä, hän ajatteli, sehän oli samaa kuin heittää kivellä pientä lasta —

* * * * *

Hän ei nähnyt Linaa enää sinä kesänä, vaikka hän poltti ahkerammin kuin ennen, vieläpä koetti saada savun erikoisen paksuksi ja mustaksi, niin että se näkyi pitkien matkojen päähän. Vasta seuraavana kesänä — — mutta silloin oli niin moni asia toisin. Silloin Lina kävi rippikoulua pappilassa ja hänen täytyi kerran viikossa kulkea edestakaisin matka tunturin poikki, ja silloin oli Kristofer muuttanut laaksoon ja oli ostanut kotitalonsa takaisin.

Vatnessa oli jälleen ollut kuolemantapaus, Nilskin oli mennyt pois.