XXX.

Nyt on paimentaminen tältä vuodelta lopussa, nyt he ovat kaikki kotimatkalla, ihmiset ja eläimet vilisevässä jonossa, hevoset selkätaakkoineen, lehmät pitkine ja leveine vatsoineen ja riippuvine utareineen, jotka laahaavat kanervikossa, ja lampaita ryhmittäin sekä edellä että jäljessä. Mydanin ylänne jää taakse tyhjine leireineen ja paljaiksi kaluttuine laitumineen, märkine, nuokkuvine niittyvilloineen ja sara- ja ukonpartamättäineen. Rokken kohottaa lakensa taivasta kohti, se on niin kuin suunnaton heinähaasia, joka on seisonut siinä tuhansia vuosia ja käynyt harmaaksi pelkästä ikävästä, sen takana on Blommelin kukkula tiheine kataja- ja pajuvesakkoineen. Harjalla on valkoinen siirtolohkare, valtava lammas, joka on asettunut tähystelemään ja katsoo lauman jälkeen kokonaisen päivän...

Kotikylästä on tullut kaksi miestä, Aasuld Smedland ja Tore Fidjene, he ovat tulleet hoitamaan hevosia, he saapuvat tarkalleen samana päivänä joka vuosi ja auttavat paimenta tavaroitten kuormituksessa ja kuljetuksessa. Niin he kulkevat siinä neljään mieheen ja ajavat laumaa hitaasti tunturin poikki, ajavat ja lepäävät ja ajavat taas. Meno on otettava rauhallisesti, täytyy tuumia yksinkertaisesti ja sievästi — ellen tule tänään, tulen huomenna, eläimillä pitää olla aikaa syödä ja vähän levähtää matkalla. Ne ovat kyllä kesän kuluessa käyneet voimakkaiksi ja vikkeliksi, mutta ne eivät kaikki ole yhtä voimakkaita, eivät kaikki yhtä vikkeliä, toiset ovat myöskin laiskempia kuin toiset ja tallustavat eteenpäin hitaasti ja vastahakoisesti. On kuin ne viivyttelisivät joka paikassa, kuin tahtoisivat alati hengähtää, minkä tähden niiden on muutettava, ne ehkä ajattelevat, eikö niiden ole hyvä siellä, missä ovat. Hei, paimenpojat laukkaavat ylt'ympäri koirat takanaan ja huutavat ja huhuilevat ja ikään kuin kehoittelevat niitä, katsokaakin, että lähdette heti! Nuoret lampaat ovat myöskin vähemmän kestäviä ja väsyvät helpommin kuin vanhemmat — niin lauma vähitellen jakautuu, syntyy etujoukko, joka alati on johdossa ja aika ajoin ihan näkymättömissä, ja takajoukko, joka viivyttelee ja jää jälkeen ja on vaikea ja raskas saada liikkeelle. Kenties ne joutuvat toisistaan erilleen ja kohtaavat uudelleen vasta myöhään illalla. Etujoukko on saapunut pienelle kivimajalle, jossa heidän tapansa on yöpyä, nuotio roihuaa jo pimeässä — — kop, kop, takajoukko tulee perässä, sitten ne taas sulautuvat yhteen.

Ja niin he etenevät tunturia pitkin runsaan peninkulman tai kaksi päivässä, millainen tie ja maasto kulloinkin on, vaeltavat hitaasti majapaikasta toiseen tiukujen kilistessä ja koirien haukkuessa. On kuin pieni kansa olisi vaeltamassa, matalakasvuinen, nelijalkainen ja paksuja turkkeja käyttävä, harmaita, mustia, valkeita ja sinisiä, ja siellä täällä astuu jättiläinen pitkin, hoikin hämähäkinjaloin ja ohjaa niitä hitaasti päämäärää kohti ja katsoo, että kaikki käy hyvin.