XXIV.

— Minä olen katsellut sinua vähän aikaa, mistä sinä tulet?

— Minä tu-tulen alhaalta laaksosta.

— Sinä tulet laaksosta — mitä sinä täällä sitten teet?

— Minulla oli asiaa —

Siniset silmät katsoivat katsomistaan.

— Sillä ei kai ollut pahaa kiirettä, sinä liikut melko hitaasti.

— Minä en tahtonut peloittaa lampaita.

— Etkö voinut kiertää?

— Minua halutti ensin katsella niitä.

— Hm.

Vanhus antoi päällään merkin.

— Lähemmäksi, mies, minua haluttaa katsella sinua!

Kristofer astui muutaman askeleen, Nils katsoi häneen pitkään.

— Niin arvelinkin, sinä olet Elsen lapsi.

— Niin, minä —

— Odotahan vähän, siellä Ruglandissa, sinähän se tulit yöllä — ja nukuit seisoallasi ha'an veräjällä, sinä menit silloinkin ensin lampaiden luo.

— Niin, minä tulin kysymään, voisinko päästä sinulle paimenpojaksi.

— Niin teit, niin teit —

Siniset silmät tarkastelivat jälleen.

— Ja nyt olet arvatenkin tullut kysymään minulta vielä kerran?

— Niin, niin minä ajattelin.

— Oletko ennen paimentanut?

— En, en ole —

Nils hymyili.

— Etkö ole, no niin, sen näkikin hyvin siitä, miten sinä tulit, minä tahdoin vain koettaa, puhuitko totta. Mitä minun vielä pitikään kysyä — milloin sinä lähdit kotoa?

— Kaksi päivää sitten, minä lähdin iltapäivällä.

— Sitten sinä olet kulkenut nopeasti, mutta yöt, niissä sinä ne olet nukkunut?

— Kuopassa kanervikossa.

— Ja se kävi hyvin?

— Kävi.

Nils viittasi kädellään:

— Istu, sinä voit olla väsynyt.

Kristofer istuutui, jalat tärisivät hänen allaan.

— Sinä tunnet ylämaan ennestään?

— En, en tunne.

— Sinä et tiennyt minun olinpaikkaani?

— Tiesin, että sinä olit jossakin pohjoisessa, tarkkasin laidunmaita, arvelin löytäväni lampaita —

— Ja kun ensin olit löytänyt lampaat, sitten löytäisit toki Nilsinkin, niin kai ajattelit?

— Niin, niin minä arvelin.

— Mutta etkö sinä lainkaan ajatellut sitä, että Nilsillä saattaisi olla tarpeeksi paimenpoikia?

— Sen verran täytyi uskaltaa, mi-minä vain ajattelin.

— Ja ellei se käykään laatuun?

Kristofer ei vastannut heti, hänen syvät silmänsä tuijottivat Nilsiin merkillisin, kipein ilmein.

— Semmoista en milloinkaan tahtoisi ajatella.

Nilskin oli vähän aikaa vaiti, oli kuin hän olisi miettinyt vastausta.

— No, mutta sanohan minulle eräs seikka, kun sinä et ole paimentanut, mistä sitten voit tietää, että tahdot olla paimenena?

— Se on ollut minulla, la-lapsesta asti, minä olen tuntenut sen koko ajan —

— Etkä kuitenkaan ole koettanut?

— Minä tulin kipeäksi, tämä selkä se oli vialla.

— Hm, senhän kyllä näkee — mutta entä sitten kuin tulit taas terveeksi?

Kristofer loi katseensa maahan.

— Minä olin silloin toisten luona, minun äitini oli kuollut.

— Olen kuullut kerrottavan siitä. No, sinä sanoit olleesi toisten luona?

— Minut oli pantu kotoa pois, tarkoitin.

Nils nyökkäsi.

— Sinä olet siis levännyt ja — — entä sitten, mitä sinä sitten teit?

— Minä olin vieraiden hoidettavana tä-tähän asti, ne väittivät, etten minä ollut terve.

— Olit vieraiden hoidettavana tähän asti? Kuka sinusta maksoi?

Kristoferin kasvot kävivät tummanpunaisiksi, Nils näki sen ja väistyi.

— No, se on samantekevää, se ei kuulu minuun, mutta kun rahat loppuivat, niin ne arvatenkin polttivat sormensa ja päästivät sinut heti menemään?

Kristofer katsoi häneen vilpittömästi:

— Ne tahtoivat tehdä minusta su-suutarin.

— Kutka tahtoivat?

— Nimismies tahtoi, hän ja kaitsija —

— Sanoitko suutarin?

— Niin, ne puhuivat siitä.

— Ja sitten sinä lähdit tänne tuntureille?

— Niin, minä en voinut ruveta suutariksi.

— Sinä et voinut ruveta suutariksi —

He puhelivat vähän aikaa asiasta, Nils kysyi hänen ikäänsä, sitten hän istui tuokion tuijottaen ilmaan.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän äkkiä kumartuen taputtamaan koiraansa — sinun ei tarvitse ruveta suutariksi, minä opetan sinut, tarkoitan.

Kristofer nousi kiireesti pystyyn:

— Si-sinä siis ta-tarvitset minua?

Silloin Nils hymyili jälleen ja pudisti hopeanharmaata päätään.

— Minulla on kyllä tarpeeksi paimenpoikia, niin että sitä en juuri voi sanoa, mutta minun ymmärtääkseni sinä tarvitset minua!

— Minä saan jäädä?

— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?

Kristofer katsoi häneen epävarmasti.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Millainen ihminen minä olisin, jos antaisin sinun mennä takaisin! Ihmishirviö, totisesti — vai mitä sinä itse tekisit, jos sinä olisit täällä paimenena ja minä seisoisin sinun edessäsi tahtoen päästä paimenpojaksi ja olisin uneksinut siitä koko elämäni? Antaisitko sinä minun mennä takaisin, jos tietäisit, mitä minä nyt tiedän — mennä täältä ylämaasta lampaiden luota alas laaksoon elää kitkuttamaan suutarina? Tekisitkö minulle semmoisen tempun? Et ikinä! Ja olkoon Nils muuten millainen mies hyvänsä, hänkään ei sitä missään tapauksessa tee, ja niin on se asia puhuttu loppuun. Sinä et tahdo olla suutarina, sinä tahdot mieluummin paimentaa — hyvä, sinä saat paimentaa, meillä on tarpeeksi suutareita ennestään. Täällä olen minä nimismies, näetkös, minä olen vuokrannut tämän maan rotkosta tuolla pohjoisessa Rokkeniin etelässä ja hallitsen täällä niin kuin itse tahdon!

Pitkä, kömpelö Kristofer kuunteli suu värähdellen.

— Sa-saanko minä siis olla sinulla paimenpoikana?

— Sinä _olet_ minulla paimenpoikana, ja juuri nyt me alamme paimentaa, meidän täytyy heti lähteä matkaan, jos aiomme ehtiä kiertää ennen yön tuloa, emmeköhän ole puhelleet jo tarpeeksi kauan. Sinä saat oppia »käymään reunan», sen me teemme ainakin kaksi kertaa päivässä, minä olin juuri lähdössä, kun huomasin sinut tuolla mäellä. Sinä etenit niin hitaasti, luulin ensin näkeväni varkaan. Vai koirako sinut ensin huomasi — — miten on, sinä olet ehkä nälissäsi?

— Oh, kylläpähän tässä kerkeää.

— Täytyykin keretä, meillä ei ole aikaa syödä nyt, sinä saat ruokaa, kun päästään perille. Minä asun näet herroiksi, minulla on talo ja keittiö ja keittiömestari ja kokki ja kaikki — erinomaisen komea talo, kuninkaalla ei ole hienompaa kuin minulla, Mydanin linnaksi me sitä nimitämme. Niin, tosiaan, sinusta tuntuu varmaan oudolta, kun joudut muuttamaan tuommoisista laakson pikku mökeistä oikeaan linnaan, sinun käy niin kuin Tuhkimuksen, pääset ylhäisiin oloihin!

Nils oli merkillisen veitikkamaisen näköinen.

— Nimesi, minä en enää muista —

— Kristofer.

— Kristoferhan se oli, tule nyt, me lähdemme heti, pysy nyt minun perässäni ja näyttäydy niin vähän kuin mahdollista äläkä koskaan ole näkevinäsi lampaita, niitä ei pidä häiritä, jos ne vain pysyvät siellä, missä tulee. Ja sitten olet ehkä huomannut, että Meidän Herramme on luonut meidät sellaisiksi, että silmät ovat kallossa, ne eivät ole mahassa eivätkä myöskään polvissa. Koeta sen vuoksi katsoa vain päälläsi ja laita, että kaikki muu on kätkössä — — —

Nils napsautti sormillaan ja lähti menemään katsomatta taakseen. Koirakin ponnahti samassa pystyyn ja seurasi valppaana ja viisaana hänen kintereillään, ja Kristofer tuli onnellisena perässä pää pyörryksissä ja kivistävin jaloin. Hänessä humisi, hän kulki kuin huumeessa — — —

* * * * *

Hämärän tultua Nils pysähtyi ja osoitti kädellään:

— Tuolla näet linnani, poika!

Heidän edessään näkyy pimeässä lohjennut kallioseinämä ja rotkossa pieni maja, kiviröykkiötä muistuttava laitos, jossa on katto ja jonkinlainen ovi tai luukku, se on ikään kuin itsestään syntynyt. Kristofer tuijottaa, ja se näyttää hänestä tutulta — maja, hän ajattelee ja muistaa puu-ukon ja hänen asumuksensa, sydän lyö muutaman kerran kiivaasti. Jumala on opastanut häntä, Jumala on ollut hänen kanssaan, nyt hän itse seisoo oven ulkopuolella, unelma on onnellisesti täyttynyt, leikki muuttunut todeksi.

— Miten hieno se on, sanoo hän hiljaa.

Jokin koira murisee majassa, sitten kuuluu muutamia haukahduksia.

Nils odottaa hetken.

— Taitavat jo nukkua, hän sanoo ja kolkuttaa hiljaa luukkuun — ylös nyt, miehet!

Sisältä kuuluu unista mutinaa, sitten luukku avataan.

Nils hiipii varpaisillaan majaan, Kristofer taivuttaa päätään ja seuraa varovasti perässä.