IV.

Pilkka ja häväistys on kehnoa ravintoa, ja kaikkein vähimmin se soveltuu lapsen ravinnoksi. Mutta Kristofer ei ollut parempaan tottunut; halveksunta ja kaikenlaiset pilkkasanat sekoittuivat jo aikaisin hänen jokapäiväiseen leipäänsä ja tulivat luonnolliseksi osaksi hänen ravinnostaan. Ei hän kotonakaan siltä säästynyt —

Äiti oli kyllä kiltti ja saattoi hemmoitellakin häntä, kun oli hyvällä päällä, mutta isän laita oli pahemmin. Hän oli kovaluontoisempi, kulki silmälasit nenällä, tirkki ja tähysteli joka taholle ja kyynäröi kaikkea näkemäänsä. Hm, hän sanoi korvallistaan kynsien ja ollen alinomaa tyytymätön ja löytäen hetikohta vian. Se ikään kuin ratkaisi asian, kaikki suorastaan riippui siitä. Mikään ei ollut moitteetonta, mikään ei ollut niin kuin piti olla, vaan siellä täällä oli puutteita. Hm, sanoi hän Kristoferia mittaillen ja ollen tyytymätön häneenkin; poikakaan ei ollut oikein muodostunut, vaan täynnä hävettäviä virheitä ja vikoja. Kas, pää oli hullusti asettunut olkapäille — ja sitäpaitsi se oli liian pieni. Hartiatkaan eivät olleet kunnolliset, ne antoivat käsivarsien liiaksi riippua, päästivät ne ikään kuin liian alas, niin että koko ihmismuoto meni pilalle. Kaula oli myöskin hullunkurinen samoin kuin selkä liian lyhyt. Ja kukapa olisi nähnyt mokomia koipia noin pienen ruhon alla? Kaikki oli aivan suhteetonta, katsoipa mihin hyvänsä. Hm, sanoi hän ja syytti poikaa antaen tämän selvästi ymmärtää, että tämä oli tehnyt hänelle häpeällistä vääryyttä. Kun ihmisen kerran piti tulla maailmaan, niin oliko mitään järkeä siinä, että hän tuli tuon näköisenä?

Ei, ei, Kristofer oli samaa mieltä, hän oli vain sydämestään pahoillaan siitä, ettei ollut syntynyt mitan mukaiseksi, ja ymmärsi tehneensä pahoin isäänsä kohtaan. Niinpä hän pysyttelikin mahdollisimman paljon tieltä poissa — istui pitkät ajat mäenrinteessä talon takana, sillä aikaa kuin isä höyläsi ja liimasi vajassa, hääräillen risujen ja männynkäpyjen kimpussa ja ollen olevinaan vuoripaimenena ja tuovinaan lampaita tarhaan. Kunpa hän vain kerran tulisi aikuiseksi, kunpa hän vain tulisi kyllin isoksi! Ah, hän tiesi kyllä, mitä tahtoi, mutta toistaiseksi hän pysytteli täällä ja odotti sitä ja harjoitteli sitä varten ja iloitsi kirkkaita ilojaan, hänkin. Ei saanut olla kovin kauan poissa, isähän saattoi tahtoa häneltä jotakin; häneltä puuttui ehkä nauloja, ja hän tarvitsi heti paikalla pikalähettiä — jouduppas ja juokse, Kristofer ukkoseni. Sen tähden oli parasta olla saapuvilla, ennen kuin salama iski alas tupaan tuottaen kaikenlaista turmiota — parasta jättää lampaat omiin oloihinsa, panna pitkät jalkansa liikkeelle ja kipaista pohjatuulena kotiin. Näyttipä siltä, että nuo jalat olivat joskus hyvät olemassa! Tai isä oli itse menossa kylään ja tarvitsi Kristoferia avuksi kantamaan, ja sillä oli yhtä kiire silläkin.

Nuo matkat alas kylään —

Isä riensi vähän edellä tuumamitta takataskusta törröttäen ja pieni, rutistunut huopahattu haivenillaan. Ja Kristofer tulla tepasteli perässä ohuilla, jäykillä jaloillaan, tuijottaen isänsä selkään ja varoen menemästä liian lähelle. Hän käsitti, ettei ollut luvallista uskaltautua hänen viereensä, että isä selvästi häpesi hänen tähtensä ja olisi mieluummin ollut ottamatta häntä mukaansa. Niin hän asteli pahoilla mielin ja tuijotti tuijottamistaan tuumamittaan. Ja sen hela näytti muuttuvan silmäksi, joka kyräili häneen tyytymättömin katsein. Jospa olisi jälleen kotona, ajatteli Kristofer tuntien, miten kurjalta hän näytti, ja painaen päänsä pelkästä häpeästä.

Isä saattoi kohdata jonkun tuttavan, joka pysähtyi hiukan pakinoimaan. Ja kun he olivat hiukan pakinoineet, käänsi tuttava tavallisesti päätään ikään kuin ottaakseen hänestä nopeasti mitan:

— Mutta eikös se ole Kristofer?

Toden totta, tuttava oli oikeassa, Kristofer siinä tosiaankin seisoi, sitä hän ei voinut kieltää, vaikka painautuikin säleaitaa vasten koettaen hävitä seipäiden väliin — ja sitten, sitten hänen täytyi tulla tielle ja näyttäytyä koko pituudessaan ja kuulla sama tuhannesti kuultu:

— Sinähän kasvat vallan julmasti, poika!

Isä seisoi sillä aikaa tiellä, vaihtoi jalkaa, kynsi korvallistaan ja näytti olevan hämillään — hm, niin, hän sanoi kakistellen ja mittaillen häntä puusepänmitoillaan ja ollen olevinaan maailman teräväsilmäisin mies ja pudistellen pois höylänlastujaan. Heidän ei toki pitänyt luulla, ettei hän nähnyt pojan vikoja; jos kohta tämä olikin hänen jälkeläisensä, näki hän silti, mitä pojalta puuttui, ja enemmänkin. Ei vika ollut ainoastaan jalkojen, vaan myöskin käsivarsien ja ruhon — katsokaa, miten lyhyt hänen selkänsä oli. Ei, hänelle oli jo kauan sitten valjennut, mistä poika oli vikansa perinyt; hän ei totta puhuen näyttänyt oikeiden ihmisten mukaan valetulta...

Isä puhui puhumistaan.

Ihmisellä oli tässä maailmassa koettelemuksensa, hän sanoi, sallimuksensa, joka heidän tuli kärsivällisesti kantaa. Ei se ollut aina niinkään helppoa, hän puolestaan — — hän pysähtyi ikään kuin rauhoittuakseen; se oli hänestä tavattoman ikävää. Ei ollut sääli poikaa, vaan sitä onnetonta, joka aivan ansiottaan ja viattomasti oli osunut tulemaan hänen isäkseen.

Kristofer oli jälleen samaa mieltä; se oli hänenkin mielestään syvästi valitettavaa, ja hän tunsi rusentuvansa oman kurjuutensa painosta eikä tietänyt, mihin katsoa. Hän ei vain voinut käsittää, että hänessä oikeastaan oli mitään syytä — paitsi se, että hän oli olemassa. Se oli luonnollisesti hullua, mutta mitä hän sille mahtoi —

Sillä tavoin Kristofer joutui harjaantumaan kärsivällisyyteen, aina nyrkin kokoisesta saakka. Ja hänen itsensä sitä ymmärtämättä kääntyivät hänen tuskansa hyväksi ja kantoivat hedelmää syvällä hänen mielessään. Kaikki tämä itsekuri ja itsensävoittaminen vaikutti hiljaisuudessa siunauksellisesti sisäänpäin, antaen hänelle tahdonlujuutta ja kasvua. Kristofer oppi jo lapsena suurimman, mitä ihminen voi oppia — kestämään vääryyttä.

Siten hän kylvi jo varhain itseensä sen siemenen, josta oli tuleva hänen perusrunkonsa ja joka kaikessa oli pitävä häntä pystyssä.