XLII.

Pitkä talvi on taas mennyt lannistavine pimeineen ja kahleineen —

Ja jälleen Kristofer kulkee polkua pitkin, joka eroaa maantiestä ja kapuaa sitä pikku mökkiä kohti, joka kerran oli hänen kotinsa ja joka on tullut hänen kodikseen vielä kerran. Se seisoo yhä yhtä järkkymättömänä ylhäällä rinteellä ja katsoo alas laaksoon ja kylään, se ei liioin ole ränsistynyt, siinä on koko ajan asunut ihmisiä, kunnon ihmisiä, ahkeria ihmisiä. He tahtoivat vain päästä Amerikkaan, niin että myivät oikein mielellään, Kristofer tuli oikealla hetkellä ja sai mökin ensi sanalla — ja nyt hän on juuri muuttanut sinne.

On vielä alkukevättä, lehvät mätänevät maassa, kaikkialla lirisee ja tippuu vettä, ja puro, joka tulee tunturilta ja kulkee polun poikki talon yläpuolella, on niin paisunut, että sen yli on vaikea päästä; ei, paimenaikaan on vielä pitkä matka — siitä huolimatta Kristofer on tunturilla pari kertaa viikossa tai useamminkin. Hän ei jaksa istua kotosalla, hänen täytyy käydä järjestämässä majaa ja katsomassa, ettei se ole kaatunut nurinniskoin, hänen täytyy käydä korjaamassa kattoa, tukea sitä ehkä seipäällä ja paikata ja tiivistää sitä turpeella. Hänen täytyy saada, tarha valmiiksi, vyöryttää kiviä yhteen ja aidata lampaille tilava haka, hänen täytyy polttaa kaskea — seisoa Helluntaikukkulan harjalla ja katsoa Toftelandin ylänteelle päin ja ikään kuin tiedoittaa savulla, että on tullut takaisin. Kukapa tietää, Lina voisi tarvita jotakin, uuden hameen, uudet kengät. Niinpä hän kulkee sinne ja tallustaa polkua pitkillä hämähäkinjaloillaan, vaeltaa mäen yli ja rinnettä ylös tunturille ja on illan tullen perillä. Hänellä on kirves tai kuokka kädessään, ja ehkä Lina tarvitsee ruokaa, kukapa tietää, hän on niin pieni ja hento ja hoikka, niinpä hänellä on myös ruokapussi repussaan, paksu ruokapussi, josta riittää moneksi ateriaksi. Ja polku ryömii sorassa, polku kiemurtelee kanervikossa ja vie hänet perille ja tuo hänet takaisin, johdattaa häntä iloisesti, minne hän meneekin...

* * * * *

Mäellä kasvaa pieni pensaikko, haapoja ja pihlajia ihan sekaisin ja siellä täällä jokin raita, ne seisovat siinä ja astuvat toistensa varpaille oksat irroittamattomasti toisiinsa kietoutuneina ja taistelevat paikasta ja valosta ja ilmasta ja ovat taistelleet jo pitkät ajat. Kristofer tuntee ne hyvin, ne ovat kuin jonkinlainen ihme hänen lapsuusvuosiltaan, hän ei voi kulkea välinpitämättömästi niiden ohi, tavallisesti hän pysähtyy ja vaipuu ajatuksiinsa ja muistaa, että ne oli aiottu aidaksi, että ne kerran olivat ohuita pikku vesoja, vihreitä tikkuja, jotka hän istutti maahan ja jotka juurtuivat siihen. Vahinko, että ne ovat noin tiheässä, hän ajattelee ja mittaa hoikkia runkoja katseellaan, kunpa hän vain olisi tiennyt — on kuin hänen pitäisi hyvittää pieni vääryys niiltä ajoilta, jolloin hän oli lapsi. Ja eräänä aamuna kulkiessaan siitä ohi hän leikkaa vesan veitsellään ja vie sen mukanaan tunturille — — eikä hän huomaakaan, kun jo on pistänyt sen maahan katsoakseen, osaako hän niin kuin ennen.

Nyt on juuri oikea aika.

Laaksossa lapset tekevät pillejä, he kostuttavat vesan hyvin suussaan ja panevat sen sitten polvelleen ja koputtavat kuoreen veitsen kahvalla ja vääntävät sen pois vihreänä putkena. Nykäys veitsellä, tulppa päähän — sitten sen ääni vierii pitkiä matkoja. Kristofer kuulee sen mäellään, on kuin kevät soittaisi hänen korvaansa, hartaus herää hänen mielessään, lapsuusaika tulee niin lähelle häntä kaikkine unelmineen ja kaikkine iloineen, jonkinlainen hellyys puhkeaa hänen sisimmässään, hän elää sen kaiken uudelleen ja on taas poika niin kuin ennen. Ja sitten hänen täytyy heti hioa veitsensä ja koetella terää ja yrittää sillä heti, hänen sormensa ihan syyhyvät — ja siinä hän taas kulkee vesa kädessä ja tekee niin kuin poikavuosinaan ja koettaa, versooko vesa.

Niin Kristofer alkoi istuttaa, niin hän rupesi siirtämään vesojaan tunturille, ylös valoon ja ilmaan, ikään kuin hyvittääkseen tehdyn vääryyden. Ja nyt hän istuttaa joka päivä, kunnes vesoissa silmut puhkeavat, nyt hän pistää istukasoksia kaikkialle tunturille, haapoja, raitoja ja pajuja ja pihlajia. Hän kulkee siellä istuttaen eikä mielestään saa tehdyksi sitä tarpeeksi hyvin, hän kulkee pienet vihreät puikot kädessään ja pistelee niitä huolellisesti maahan pitkin polun vartta, eikä niistä tiedä kukaan muu kuin hän. Ja joka päivä tulee uusia, joka päivä hän pääsee pitemmälle, joka kahdennellakymmenennellä askelella tai niillä main hän pistää uuden puikon maahan, missä sen on määrä seisoa ja kasvaa puuksi. Joidenkin vuosien kuluttua, hän ajattelee, tulee niistä suhiseva aita halki tunturin, vihreä rivi niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Linan on lähdettävä viemään marjoja laaksoon — — — Kristofer kumartuu katsomaan, juurtuvatko vesat, hän vaeltaa polkua rakkauden kaipuussaan ja purkaa rakastamisen kykyään ja herättää vesat rakkaudellaan elämään. Hänen vanha leikkinsä lapsuuden päiviltä on saanut syvemmän sisällön ja loiston...

Niin hän taas eräänä aamuna seisoo pensaikon kohdalla aikoen leikata siitä joitakin vesoja ja ottaa ne taas mukaansa — silloin hän kuulee mäeltä puhetta, naisen äänen, joka soimaa ja parjaa, niin että vuori kaikuu, ja käy yhä selvemmäksi.

— Mitä sinä teet, se huutaa — eikö sinulla ole silmiä päässäsi, kunnoton, tahdotko sinä, että minun pitäisi kantaa sinua, vai mitä sinä oikeastaan ajattelet? Minä tässä raadan ja koetan pukea sinut säädyllisesti, niin että voit näyttäytyä ihmisten joukossa, ja sitten sinä menet selvällä päivänvalolla putoamaan puroon ja kastat itsesi läpimäräksi!

Pieni vapiseva tytönsuu vastaa:

— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä, minä en voinut hypätä niin kauas —

Kaksi ihmistä tuli näkyviin polulla, vanhanpuoleinen nainen ja nuori tyttö. Kristofer tunsi heidät heti, mutta hän ei tahtonut näyttäytyä, ei tahtonut saattaa Linaa häpeämään, ei millään ehdolla tahtonut nöyryyttää häntä. Hän jäi seisomaan tiheikön taakse ja kuuli äidin taas soimaavan:

— Olenko minä sanonut, että sinun piti hypätä, olenko minä sanallakaan käskenyt sinua?

Ääni värisee kiihtymyksestä:

— Sinun olisi pitänyt riisua jalastasi ja kahlata, sinä aasi, ja teekin se nyt heti.

Lina tottelee viipymättä, hän istuutuu kanervikkoon ja vetää kengät ja sukat jalastaan. Sitten hän katsoo äitiin silmät kyynelissä:

— En kai minä voi mennä paljain jaloin papin luo?

Äiti riistää sukat käteensä ja vääntää niitä keskellä polkua:

— Olisitko sinä ehkä liian hyvä siihen?

Hänet valtaa raivokas viha, hän heilauttaa sukkia ilmassa ja läimäyttää Kinaa vasten kasvoja:

— Se olisi häpeä, sanon minä — niin kuin sinua ei olisi jo ennen tarpeeksi häväisty, sinä kurja äpärä!

Kristofer hätkähti, se osui suoraan hänen sydämeensä, vaikka oli tarkoitettu Linalle, niin että hän olisi voinut huutaa ääneen. Mutta hänen täytyi vain seisoa siinä ja tukahduttaa itkunsa ja suuttumuksensa ja antaa vääryyden tehdä tehtävänsä. Hänen täytyi vain seisoa siinä vaieten ja nähdä vääryyden tapahtuvan ja antaa sen tapahtua ikään kuin se ei olisi ollut mitään. Oi, hän olisi voinut juosta esiin ja ottaa Linan syliinsä ja lohduttaa häntä ja taputella häntä, sen sijaan hän seisoi paikoillaan ja puri huultaan ja antoi käsiensä riippua, ja hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt Linan pulaan liikuttamatta sormeakaan hänen avukseen —

Äänet häipyivät rinnettä alas, Kristofer jäi seisomaan veitsi kädessä ja tuijottamaan avuttomana eteensä. Hän seisoi siinä äkkiä ihmeellisen yksinäisenä, kovin tarpeettomana lämpimine sydämineen, hän seisoi siinä ikään kuin kädet täynnä hyväilyjä eikä tiennyt, kenelle ne antaa.

Hänen sydäntään riipaisi, hän näki edessään pienet kärsivät kasvot ja kuuli pienen vapisevan suun sanovan:

— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä, minä en voinut hypätä niin kauas —

Vähän myöhemmin hän heilui mäellä kirves kädessä, hakkasi tammia ja koivuja ja karsi ne ja raahasi pois, välillä saha kitisi ja leikkasi, hänellä oli ilmeisesti kiire, hänhän ei kerta kaikkiaan ollut kätevä, mutta Linan piti joka tapauksessa päästä riisumasta jalastaan puron vuoksi.

Hän odotteli koko aamupäivän, kurkisti aina välillä puiden lomitse alaspäin puuhatessaan siellä rinteellä ja sijoittaessaan kiven tai kaksi polulle siihen kohtaan, mistä puro kulki. Saattoihan sattua, että Lina tulisi yksinään, että hän tulisi edeltäkäsin, kukapa tiesi, silloin hän ehtisi tervehtiä häntä ja kiittää viimeisestä, jos ei muuta. Mutta ei, äiti oli taas mukana, äiti astui vieressä, niinpä hän taas kätkeytyi pensaikon taakse.

Hän näki Linan osoittavan kädellään —

Puroon oli ilmestynyt porras, rivi hohtavia koivunrunkoja, jotka loistivat metsän hämärässä. Ne olivat paksujen tammipölkkyjen varassa, siinä oli pieni silta polun kohdalla, molemmin puolin oli jonkinlainen kaidepuu, kaksi pitkää, pehmeätä pihlajariukua.

Hän näki, että Lina käänsi päätään, että silmät tutkivat metsää uteliaina ja jännittyneinä — että koko pikku kasvoja kirkasti suloinen hymy.

Vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli kadonnut näkyvistä, Kristofer seisoi katsoen siltaa kohti, missä koivun rungot hohtivat, ja hän oli näkevinään jonkinlaista heijastusta ja tunsi sydämessään pienen onnen eikä kyennyt riistäytymään irti —

* * * * *

Viikon kuluttua hän jälleen odotteli rinteellä kumartuneena kiven taakse — — hän tuli kyllä, mutta äiti oli mukana. Vielä kerran hän seisoi kiven takana, ja vielä kerran kävi samoin, sitten tyttö eräänä aamuna tuli yksinään, tuli polkua pitkin silmät loistaen ja reippain pikku askelin ja suu hyräillen.

Kristofer kiiruhti esiin kiven takaa ikään kuin peljäten tulevansa liian myöhään:

— Minä tahdoin va-vain tervehtiä sinua!

— Kiitos vain, sanoi Lina pysähtyen.

Kristofer ojensi kätensä:

— Olipa hauska nähdä sinua taas, minä olen mu-muuten nähnyt sinut aikaisemminkin, minä olen ollut täällä mäellä, mi-minä en vain tahtonut tulla näkyviin.

— Sitä minä ajattelinkin.

— Miten sinä semmoista saatoit ajatella?

— Kas, minä näin sinut vilaukselta, sinä seisoit tuon kiven takana.

Kristoferin henkeä salpasi.

— Entä äitisi, nä-näkikö sinun äitisikin minut?

— Ei, äiti ei nähnyt mitään, äiti ei tiedä mitään.

Nyt hän taas saattoi hengittää vapaasti.

— Sinä käyt rippikoulua, hän kysyi ja koetti olla kuin hänellä ei mitään erikoista asiaa olisikaan.

— Niin käyn.

Silloin hän hyppäsi siihen suoraa päätä:

— Minä odotin sinua tu-tunturilla, menneenä kesänä, tarkoitan, minkä tähden si-sinä et enää tullut?

— Minä en voinut tulla, minä leikkasin jalkani viikatteeseen.

Silloin hänen taas täytyi tehdä niin kuin Nils:

— Pikku raukka, hän sanoi ja taputti tyttöä varovasti olalle — enpä ole kuullut niin hullua!

Vähän myöhemmin hän osoitti taloa:

— Minä asun tuolla nyt, se on i-isän talo, minä ostin sen viime talvena.

— Niin, me olemme kuulleet siitä.

Äkkiä hän tarttui tyttöä käsivarteen.

— Lina, sano minulle eräs asia, sinun äitisi ei kai ole hy-hyvä sinulle?

— On kyllä, sanoi Lina urhoollisesti ja koetti hymyillä.

— Ei, si-sillä minä olin täällä silloin ja kuulin, minä seisoin tuon pensaikon takana, minusta tuntui, e-etten voinut tulla esiin —

Silloin tytön silmät kävivät pelokkaiksi, pikku kasvot muuttuivat ihan valkoisiksi.

— Ei, ei, sinä et saanut! Älä ole tietävinäsi siitä mitään!

— Se on selvä, vastasi Kristofer niin rauhallisesti kuin saattoi — sinun ei tarvitse peljätä, minä en ma-mainitse siitä koskaan sanaakaan!

— Muuten hän voisi taas ottaa viikatteen!

— Viikatteen, mitä sinä sanot — eihän sinun ä-äitisi toki —

— Kristofer, älä sano mitään!

— En, en, se-senhän tiedät, mutta minä en ymmärrä, minä luulin, että sinä itse haavoitit itseäsi —

— Ei hän kai sitä tarkoittanut, mutta hän on toisinaan ihan hullu!

— Ja se-semmoista voi tapahtua?

Kun hän näki, että tyttö taisteli itkua vastaan, lisäsi hän muutaman sanan:

— Ellet sinä olisi ollut tyttö, tytön kanssa on niin vaikea, jos sinä vain o-olisit ollut poika, olisin minä voinut ottaa sinut paimenpojaksi, sitten olisit päässyt pois äitisi luota, sitten me olisimme vo-voineet olla alati yhdessä. Me olisimme asuneet kesällä majassa ja paimentaneet lampaita ja kalastaneet järvellä, ja me-meidän olisi ollut niin hyvä olla, ettet uskokaan! Me olisimme voineet siirtää toista se-seinää, niin että olisi ehkä tullut vähän enemmän tilaa, minä olisin my-myös voinut tehdä muutaman ra-rahin, niin että olisimme voineet istua ja lämmitellä iltaisin ja keittää maitoa tai puuroa padassa, ja meidän olisi ollut yhtä hyvä olla kuin itse ke-keisarin.

— Oi niin, se olisi ollut mainiota, Kristofer!

Kristofer katsoi häneen neuvottomana.

— Kunpa voisin auttaa sinua, Lina, kunpa vain tietäisin ne-neuvon, sillä näin ei saa käydä. Etkö sinä ole ajatellut mitään itse?

Tyttö näytti hiukan viivyttelevän vastausta.

— Kun minä vain pääsisin Amerikkaan.

Kristofer yritti hymyillä, vaikka hänen jalkansa pyrkivät pettämään.

— Amerikkaan, niinkö sinä sanoit? Minä kun lu-luulin, että sinä tulisit minulle paimenpojaksi.

Kaksi kosteata silmää katsoi häneen.

— Minähän olen vain tyttö riepu, sinä tiedät, millaista se on, jos minä vain olisin ollut poika —

— Sinä olisit silloin tullut, sanoi Kristofer lempeästi.

— Minä olisin tullut heti.

Syntyi hetken vaitiolo,

— Lina, sanoi Kristofer ja katsoi häneen ja muisteli, miten Nils oli sanonut, hänestä tuntui kuin hän olisi leikannut valtimoaan — sinä pä-pääset Amerikkaan. Minä ta-tahdon toki nukkua yöllä, minua ei huvita maata valveilla —

Ei, siihen se häneltä loppui.

— Minä autan sinua, minä vain ta-tarkoitan, minulla on rahaa, Lina, sen pu-puolesta ei ole hätää. Puhutaan siitä joskus toiste, sinä saat tulla tapaamaan kesällä tunturilla — — niin, minä lu-luulen, että sinun nyt pitää lähteä, jotta et tule liian myöhään.

Lina tahtoi sanoa jotakin, mutta Kristofer viittasi vain kädellään ja meni takaisin mäkeä ylös, hän tahtoi olla vähän aikaa yksin.