III.

Kristofer tuli maailmaan samalla tavoin kuin ihmiset useimmiten, hän oli vain liian pitkä. Se ei tosin ollut mikään varsinainen vika, ja moni on päässyt maailman läpi pahemminkin puuttein, mutta koska hän jatkoi pitkänä olemistaan, tulivat ihmiset kiinnittäneeksi huomiota häneen jo silloin kuin hän vielä oli pieni lapsi. Ellei hänellä nyt olisi ollut puhevikaa — jos hän olisi voinut laverrella niin kuin muutkin, olisi kaikki kuitenkin saattanut käydä sellaisenaan laatuun. Mutta nyt tuli lisäksi se, että hänellä oli änkyttävä ja vitkasteleva ja hullunkurinen ja kangerteleva puhe ja että hän ikään kuin survoi sanat suussaan pieniksi palasiksi — ja silloin olikin asia vallan hullusti. Nuo kaksi seikkaa tehostivat toisiaan ja tekivät toisensa kaksin verroin huomattaviksi; vika ikään kuin asetettiin näkyville ja tehtiin pahemmaksi kuin olikaan. Aikuiset tosin jättivät pojan rauhaan, mutta nuoret nauroivat ääneen ja syytivät hänen jälkeensä minkä mitäkin. Siten Kristofer oppi ymmärtämään, ettei hän ollutkaan luotu muiden kaltaiseksi, ja hän alkoi hävetä itseään. Jo varhain saattoi hänestä huomata, että hän arasteli pituuttaan ja kulki niska kyhärässä ja polvet velttoina parantaakseen siten asiaa. Niin hän alkoi kymmenvuotiaana muistuttaa vanhaa miestä, kyyryselkäistä ukkoa — se oli uusi naurettavuus, joka teki kaiken entistäkin pahemmaksi.

— Päivää, ruotivaari, sanoivat nuoret — liikuttako te puujalkoinanne ulkosalla hengittääksenne hiukan raitista ilmaa?

Pahimpaan pulaan hän joutui koulussa.

Tapahtui, että pojat piirittivät hänet, että he saivat hänet seinää vasten tai ahdistivat hänet johonkin nurkkaan. Haikara, he sanoivat, haravanvarsi, he sanoivat ja ulvoivat ja nauroivat ja taputtivat käsiään; ja nokkelimmat levittivät sormensa ja olivat mittaavinaan, miten pitkä hän oli. Neljä kyynärää ja seitsemän tuumaa; mene kotiin ja pysy siellä, mokomakin kummitus!

Kristofer seisoi sillä aikaa seinää vasten katsoen heidän päittensä yli, seisoi siinä pysyen vaiti ja kuunnellen ja antaen rajuilman mennä ohi. Hän tiesi hyvin olevansa liian pitkä, hänen mielestään pojat olivat oikeassa, ja täyttä totta oli, mitä he sanoivat. Ja kun jokin sana oli erityisen osuva ja sai heidät ulvomaan ihastuksesta, niin hänkin koetti hämillään hymyillä. Totisesti, siinä he osuivat keskelle maalia, Jumala siunatkoon heitä kaikkia, juuri siltä hänestä tuntui. Heidän ei tosiaankaan tullut luulla, ettei hän olisi ollut samaa mieltä kuin he, heidän tuli vain antaa anteeksi hänelle. Ei hän ollut lempeä heitä ärsyttääkseen, eikä hän omasta tahdostaan ollut sen näköinen, mutta hän ei voinut mitään sille. Hän ei vain sanonut mitään, sillä hän tiesi liian hyvin, että asia kävisi monin verroin pahemmaksi, jos hän avaisi suunsa. Niinpä hän seisoi siinä kuin rauhallinen eläin ihmisparven keskellä, kestäen lempeällä, sävyisällä tavallaan sen pistot ja kidutukset.

Saattoi myös tapahtua, että he saivat hänet käsiinsä keskellä kylää; Kristofer oli asialla, hän käveli maantietä pitkillä, ohuilla jaloillaan, pieni pää pystyssä ja silmillään kauas eteenpäin tähystäen — mahtoiko kukaan nähdä häntä tänään? Astellessaan siinä sankko kädessään hän muistutti suurta kahlaajalintua; hän ei voinut juuri näyttäytyä ihmisten parissa herättämättä huomiota. Mutta siinäpä olivatkin pojat pitkääpalloa pelaamassa — hei, silloin syntyi suuri meteli, ja ennen kuin hän ennätti pakoon, oli koko joukko hänen ympärillään. Pojat tuuppivat häntä, he tempoivat ja raastoivat ja tahtoivat kaataa hänet nurin — ja heidän keskellään seisoi Kristofer sankkoaan varjellen, jottei sille olisi tapahtunut mitään vahinkoa.

— Va-va-varokaa, sanoi hän ja oli unohtanut änkyttävänsä — sa-sa-sankkoani!

Niin olivat pojat päässeet tarkoituksensa perille, ja heillä oli hauskaa, ja he matkivat ja nauroivat.

Pahin kaikista oli räätälin kyttyräselkäinen poika, pieni, kerkeäkielinen kääpiö, joka oli ikään kuin säkki täynnä ilkeyttä ja sappea eikä voinut koskaan jättää Kristoferia rauhaan. Tuolla pienellä muodottomalla ihmishyönteisellä täytyi olla myrkkyä suuret varastot, se pisti pistämistään eikä tyhjentynyt milloinkaan, se hyökkäsi alituisesti ilman aihetta ja pisti piikillään, jos voi, ja riemuitsi omista pistoistaan. Kääpiön ulkomuoto olisi tosin saattanut houkutella kenen tahansa hymyilemään, mutta hän osasi kääntää huomion pois itsestään ja kohdistaa sen Kristoferiin. Ja pojat osoittivat hänelle suosiotaan eivätkä olleet kuulleet elämässään sen veroista. Se kannusti kääpiötä uusiin keksintöihin, uusiin juoniin vuoden läpeensä. Hän täytti heidän rohkeimmatkin toiveensa, hän surisi ja pärisi uhrinsa ympärillä nauttien tämän neuvottomuudesta ja tuskasta eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta käydä hänen kimppuunsa ja huomauttaa hänen vajavaisuuksistaan. Ja Kristoferin kieli oli sidottu, Kristofer seisoi vain nieleskellen, väänteli pitkää ruumistaan ja painoi päänsä alas olkapäiden väliin salatakseen häpeänsä.

Kenties kääpiö ymmärsi —

Kenties hänen tuntoaan toisinaan pisti ajatus, että Kristofer oli enemmän hereillä kuin he luulivatkaan. Se ei riisunut hänen aseitaan, hän vain vältti kohtaamasta hänen silmiään, tuota viipyvää, syvää katsetta, joka oli usein ilmeellään saattanut hänet hämmennyksiin, mutta joka myöskin herätti hänessä kiukkua. Poika ehkä tunsi, että Kristoferin silmät näkivät hänen omiensa sisään, hänen salaiseen ahdistukseensa ja tuskaansa saakka — näkivät, kuinka hänen rujoutensa kidutti häntä, niin että hän oikeastaan taisteli salatakseen oman vikansa ja voidakseen paremmin sietää itseään.

Silloin joutui kääpiö joskus kuohuksiinsa. Häpeä ja katkeruus kamppailivat hänessä, hän tunsi olevansa loukattu ja sorrettu, riisuttu alastomaksi toisen silmissä ja oli salaa syvästi häpeissään. Kaikki tämä hurskaus ärsytti häntä, sen piti olla heti paikalla tomussa, hän tahtoi kostaa kirvelynsä, hänen täytyi tavalla tai toisella kiskoa paha sana esiin toisen huulilta, saada hänetkin häpäisemään itseään.

— Senkin — senkin lammas, sanoi hän lyöden Kristoferia vasten kasvoja.