XXVIII.

Syksy alkaa, päivät käyvät lyhyemmiksi, paimenelle jää vähemmän aikaa, ja hänen täytyy pitää kiirettä, jos aikoo saada työnsä tehdyksi iltaan mennessä — reuna vain on yhtä pitkä kuin ennenkin. Ja lammas, joka viime aikoina on ollut veltto, rupeaa taas liikkumaan ja tulee levottomaksi ja kuljeksii ylt'ympäri.

Se on liikkeellä varhaisesta aamusta, sen täytyy olla tarkkana ajasta, jos aikoo päästä kylläiseksi, ennen kuin yö saapuu — aikaisemmin se toisinaan oli ajettava, ylös, kun se nukkui aivan liian kauan, nyt se itse lähtee makuupaikastaan, jopa ennen kuin tähdet ovat sammuneet taivaalta, kun vielä on melko pimeätä. Yö on käynyt kovin pitkäksi, joskus ihan loputtomaksi, kovin raa'aksi ja kylmäksi, se vaikuttaa kokonaan toisin kuin ennen, se laihduttaa, lammas ei kai sitä täysin käsitä, se tuntee vain heti aamulla herätessään olevansa nälkäinen ja lähtee viipymättä liikkeelle. Yöllä on saattanut pakastaa, lähtiessään laitumelle lammas huomaa maassa valkeata kuuraa, joka sulaa hitaasti ja kylmänä turvan kosketuksesta ja jää riippumaan huuliin kirkkaina helmillä. Lammas kohottaa hämmästyneenä päätään, semmoista ei eilen ollut, mikä ruohon mahtaa olla, se seisoo ja yrittää ajatella — sitten se nuuskii vielä kerran. Mutta sille käy taas samalla tavalla, kaikkialla sama seikka, kuura peittää valkeana mäkeä, suota, vaaraa, sammalta, jäkälää. Itse kanervakin on valkoisena kuurasta, kanerva seisoo tuossa valkein päin aivan kuin se kukkisi toista kertaa, kukat ovat vain valkeita kuin hopea. Lammas astuu muutaman askeleen, sen sorkkien alla natisee — koivuvesakon takana rasahtaa polulla hauras jääruutu rikki, lammas pysähtyy taas nuuskimaan. Jääsirut tiellä — sen se on kokenut ennenkin, jonkinlainen muisto sukeltaa esiin, se alkaa perehtyä asioihin, vähän ajan kuluttua se etsii ravintoa kuurasta tottuneesti kuin jänis, yhtä tyytyväisenä ja karaistuna.

Kunpa ei olisikaan muuta kuin kuura — kuura, joka säilyy maassa muutaman tunnin ja kimaltelee ja narskuu ja maistuu aamulta ja katoaa, kun aurinko nousee — mutta toisinaan on ankaria rajuilmoja, sadekuuroja ja tuulta ja taas sadekuuroja. Notkoissa on runsaasti vettä, sammal ja jäkälä turpoavat kallioilla, suot paisuvat kuin imusienet —niistä ennen pääsi kulkemaan kuivin jaloin, siellä on nyt hyllyviä mättäitä ja ammottavia vesihautoja, joihin mies vajoaa kaulaa myöten tai vielä enemmän. Paimenen täytyy kulkea kiertoteitä, kaartaa oikealle ja kaartaa vasemmalle, ja niin käy reuna pitemmäksi. Sitä enemmän hänen täytyy ponnistella, jos aikoo ehtiä ajoissa perille, parantaa vauhtiaan ja jouduttaa askeliaan, hyvä että hän on nyt kestävä ja harjaantunut tehtävässään — jalat, jotka alussa kävivät kovin kipeiksi ja tulivat täyteen rakkuloita ja pahoja hankautumia, ne ovat nyt saaneet jonkinlaisen sarveiskuoren ja kannattavat häntä uupumatta. Satakoon ja tuulkoon, paimen tekee tavanomaisen kierroksensa antamatta minkään estää itseään, kulkee kenties aamusta iltaan nuttu läpimärkänä ja saappaat lotisten ja saa ruokaa vasta kotiin tullessaan.

Sadeilmalla ei ole hauskaa, mutta vielä pahempi on tuulisella säällä. Sillä lammas tekee silloin laajoja retkiä ja on täynnä oikkuja ja päähänpistoja ja katoaa toisinaan kokonaan. Koettaako se paeta tuulta, vai saattaako tuuli sen jollakin tavoin rauhattomaksi — joka tapauksessa se liikuskelee levottomasti eikä pysy kauan samassa paikassa. On kuin jokin vetäisi ja tempoisi sitä, niin ettei se mitenkään voi jäädä siihen, missä on. Lammas siirtyy kappaleen matkaa ja koettelee vähän aikaa uutta paikkaa, se ottaa suuntäyden ruohoa ja pureksii sitä — ja vielä toisen ja kolmannen, mutta juuri kun se mutustelee, sitä taas vetää, ja se siirtyy uudelleen.

Niin ne hajaantuvat laajalle alalle ja menevät usein kauas reunan yli käyden paimenelle äärimmäisen hankaliksi ja tehden hänen matkansa kaksin verroin pitemmäksi. Tavan takaa hänen on käännytettävä lampaita, laidun, joka aikaisemmin oli enemmän kuin tarpeeksi suuri ja johon vielä olisi mahtunut satoja toisia — laidun on äkkiä käynyt liian pieneksi, liian kapeaksi ja kaikkiin suuntiin liian ahtaaksi. Paimenilla ja koirilla on kaksin verroin työtä, lampaasta on tullut oikea kulkuri, jonkinlainen tunturin vaeltava mustalainen, ja se on omaksunut mustalaisen säännöttömän elintavan. Kristofer toisinaan ihan ui hiessä, hän kiipeilee mäkiä ja kahlaa soita, ja koira seuraa hänen kintereillään märkänä ja korviin asti liejusta ruskeana.

Enkö minä saa, se ikään kuin sanoo, minä kyllä toimitan ne tiehensä!

Blommelin vaaran harjalla Kristofer pysähtyy ja kuuntelee hetkisen — aivan oikein, tuolla mäellä laulaa kulkunen sulavalla ja vienolla äänellä, jonka hän tuntisi tuhansien joukosta...

Päivä kuluu kaikenlaisissa vaivoissa ja vastuksissa ja on vain ihan liian lyhyt. Kristoferilla on asiaa itään ja länteen, ja hän juoksee melkein jalkansa poikki, se on kuin kuninkaan jänisten paimentamista, lampaat ovat varmaan päättäneet kiusata häntä tänään kelpo lailla. Vasta hämärissä hän tulee kotiin, polvet heikkoina ja ruumis velttona, onttona kurkusta kenkiin ja märkänä ihoon asti ja vielä syvemmälle. Mutta liedellä höyryää juustomaito, ja siellä on heraa ja kylmää taimenta — hei poika, siinä hän nyt istuu ja syö, istuu kivellä tulen edessä, vesi valuu hänen vaatteistaan ja muodostaa lattialle lammikon, ja hän syö, syö niin kuin ei koskaan ennen. Ah, se oli hyvää, hän sanoo ja työntää lusikkansa pataan ja ammentaa kulppiinsa vielä kerran, on kuin hän ei voisikaan tulla kylläiseksi, hän nielee ja puree ja nielee taas, mutta siitä ei ole apua, se ei täytä, hyvä että on tarpeeksi, mitä ottaa, että padat ja muut astiat ovat täynnä ruokaa. Hän katsoo anteeksipyytävästi pomoon, tänään oli niin kovasti työtä, lampaat eivät olleet entisellään, ne näyttivät olevan ihan hulluina, hänen täytyi juosta itsensä uuvuksiin! Syö sinä vain, vastaa pomo, muuten et jaksa mitään huomenna, meillä on täällä neljä lehmää, niin että ei meillä juuri ruoasta ole puutetta. Kristofer hymyilee ja syö ja käy käsiksi uudella innolla — no, nyt se alkaa vaikuttaa, polvet eivät enää vapise, näläntunto rinnassa katoaa vähitellen, uutta voimaa virtaa ruumiiseen. Tuokion kuluttua hän riisuu vaatteensa ja vääntää ne yksitellen tulen edessä ja ripustaa kaikki kuivamaan, sitten hän kaataa suoveden saappaistaan ja täyttää ne kanervilla vartta myöten ja lämmittelee vielä tulen ääressä, ennen kuin kapuaa makuulavalle ja kaivautuu sinne mukavaan asentoon.

Kenties hän nukkuu heti, mutta saattaapa hän myöskin maata vielä jonkun aikaa valveilla katsellen ympärilleen avoimin silmin ja huvittelee hiukan, ennen kuin vaipuu uneen. Liekki lepattaa hiljaa liedessä, on kuin nurkassa istuisi orrellaan loistava lintu, punainen kukko, joka viuhtoo siivillään. Ja joka kerta kuin se kohottaa siipensä, hohtaa koko tupa, kulpit ja kulhot sukeltavat varjosta esiin ja katoavat jälleen kauhojen ja pyttyjen lomaan, valo kiertää emaljiastioita ja sammuu ja syttyy ja sammuu taas. Maitohylly tulee näkyviin, viilipytyt seisovat rivissä sievin, kuoritusta pajusta tehdyin vantein, välistä näyttää jokin keltainen hierin ohuita hampaitaan. Kristofer antaa katseensa liukua ylt'ympäri, varjot häilyvät hiljaa seinällä, on kuin seinä itse olisi levoton, kivet heilahtelevat muurissa, katoavat ja tulevat takaisin entiselle paikalleen. Ja kaiken yläpuolella nuokkuu katossa kaurajauhoja sisältävä nahkasäkki niin kuin jättiläismäinen ampiaispesä, se on ripustettu siihen koukkuunsa, jotta tunturihiiri ei pääsisi sen kimppuun. Kyllähän se raukka kovin tarpeessa on, se ei suinkaan elä ylellisyydessä, mutta se likaa jauhot — ei siis ole muuta neuvoa kuin kätkeä ne mahdollisimman hyvin. Niin mielellään kuin sille soisikin ruokansa, täytyy täällä paaduttaa sydämensä ja ajatella ensi sijassa itseään. Ja niin pannaan nahkasäkki korkealle kattoon, missä hiiren on vaarallista liikkua, vieläpä sidotaan lujasti kiinni ja ripustetaan nuoraan, ai, ai.

Kristofer tuntee sen jo hyvin ja on nähnyt sen monta kertaa. Kun hän vain makaa hiljaa lavalla, kun vain majassa on rauhallista, tulee tunturihiiri esille kolostaan. Se sipsuttelee vähän aikaa lattialla, se on tottunut löytämään joitakin rippeitä, murusen ohkoleipää tai kalanruodon, se ei suinkaan ole nirso, vaan syö hyvällä ruokahalulla kaiken, mitä löytää. Tuokion kuluttua se on maitohyllyllä, se kiipeää koivupylvästä myöten saaden tuohesta jalansijaa — eiköhän se täältä löytäisi jotakin? Se etsii kaikkialta, nousee takajaloilleen viilipyttyä vasten ja nuuskii kauhoja ja astioita, siellä tuoksuu hienolta ruo'alta, ah, lähellä on varmaan jotakin herkullista. Mutta kaikki on suljettu, kaikki ruoka on peitetty kannella, puulevyillä ja siteillä lautasilla, tai sitten se on pantu sellaiseen paikkaan, että sinne on mahdotonta päästä. Se nuoleskelee hiukan erästä kulppia, jonka reunan yli on valahtanut maitoa, se on kovin makeankipeä, se himoitsee hillittömästi herkkuja, juustomaitokimpaletta tai jotakin muuta. Kristofer näkee sen vilaukselta, kun valo lankeaa hetkeksi hyllyyn, näkee, miten se sipsuttelee sinne tänne ja pitää kiirettä ja koettaa hankkia jokapäiväistä leipäänsä ja pitkittää elämäänsä niin kauan kuin mahdollista. Elämä on sille suunnattoman tärkeä, niin köyhä kuin se onkin, niin kurjaa ja ankaraa kuin sen olo onkin — se koettaa sittenkin elää, pitkittää surkeata olemassaoloaan, pysyä tunturihiirenä ja syödä petäjäistä koko talven ja nähdä nälkää ja palella ja kärsiä kaikenlaista kurjuutta. Nyt se nousee pystyyn seinää vasten ja tirkistää ylös nahkasäkkiin — kannattaisikohan yrittää, se miettii ja tuntee jauhonhajun ja nuuskii kuonollaan. Hetken kuluttua se on matkalla nahkasäkkiä kohti, se risteilee sinne tänne kivien lomitse, se osoittautuu viisaaksi ja kokeneeksi, nyt se on tukilla, missä säkki riippuu, ja hiipii hiljaa jauhoja kohti. Se on ihan kuin pieni ihminen, uskaltaa elämän elämän vuoksi, panee sen alttiiksi yhden ainoan jauhoaterian tähden. Kunpa se nyt vain pääsisi koukkuun asti, sitten se voisi pudottautua kuin kivi säkin päälle. Ei, se ei pääsekään pitemmälle, eteen tulee ruostunut sahanterä — piste ja sadun loppu. Hiiri seisoo vähän aikaa paikoillaan, se painaa päänsä kallelleen ja vilkuilee säkkiin, koettaisiko hypätä, se ajattelee, heittäytyä vinosti tukilta ja päästä sittenkin säkille?

Mutta juuri kun se siinä miettii, romahtaa punainen kukko orreltaan suoraan alla olevaan kekälekasaan. Tuli tarttuu heti, se leimahtaa säihkyväksi liekiksi, niin että maja käy äkkiä kirkkaan valoisaksi, räiskyvä kipinäsade kohoaa liedestä — sitten kekälekasa sähisten luhistuu. Säikähdyksissään hiiri tipahtaa tukilta — kupsis, kuuluu hiljaa lattialta, siinä se juoksee koloonsa semmoista vauhtia, että repii nahan kolvistaan ja tuntee sen vielä kahdeksan päivää myöhemmin...

* * * * *

Majassa on pilkkosen pimeätä.

Ehkä ulkona sataa, Kristofer kuulee tippumista, katto on kaikkea muuta kuin tarpeeksi tiivis, vesi tunkeutuu turpeen läpi ja lankeaa yksitoikkoisessa tahdissa maahan pienin, pehmein läjähdyksin. Hän kuuntelee vähän aikaa pisaroiden tuloa ja miettii, missä vuoto oikeastaan on, ehkä oven luona, tuolla nurkassa, sitten hän muistaa lampaat, jotka makaavat ulkona tällaisella säällä — paljaalla maalla rankkasateessa ja ilman minkäänlaista suojaa. Lammas parka ei voi pitää itsestään huolta, ei millään tavoin hankkia itselleen suojaa, se kulkee ehkä hiukan edestakaisin niskaansa ravistaen ja pää riipuksissa, mutta se ei viihdy, se seisoo ja tirkistelee sateeseen ja tuntee itsensä tottumattomaksi ja avuttomaksi —lopulta se paneutuu pitkäkseen. Ja sade valuu sen päälle tiheänä ja harmaana lohduttomalta taivaalta, lirisee ja lorisee tuntikausia. On märkää yllä ja märkää alla, kosteus kuiskii sen ympärillä pimeydessä, se koskettaa turpaa, se kutittaa silmiä — hrrr, nyt se hiukan ravistaa päätään, tiuku kilisee hiljaa mäellä, kilisee ja helisee ja mykistyy jälleen.

Kristofer näkee kuvan selvästi edessään ja kääntyy levottomana seinään päin, hän tuntee katkeraa tuskaa lampaiden vuoksi, täällä hän makaa itse, ja hänen on mukava olla, lavalla on kuivaa ja lämmintä, ja hiilet hehkuvat uunissa, mutta lampaitten täytyy viettää yönsä taivasalla tuulessa ja sateessa ja tulla toimeen niin hyvin kuin voivat. On kuin hän olisi jättänyt ne pulaan ja pelastanut vain itsensä, hän tavallaan häpeää, hänestä tuntuu kuin hänen pitäisi olla lampaiden luona, viettää yönsä samanlaisissa oloissa kuin eläimet, joita hänet on asetettu hoitamaan ja vartioimaan, joiden herra hän on, joiden palvelija hän on —

Tip, tip, pisarat putoavat, irtaantuvat ja putoavat hiljaa läiskähtäen. Kristofer koettaa vähän aikaa lukea niitä ja päästä siten ajattelemasta lampaita — ei, sitten hän lukeekin lampaita, ne lepäävät tuolla mäellä, typyhäntälampaita ja sheviotteja sekaisin ja siellä täällä paksu mustanaama. Ne makaavat niin kärsivällisinä sateessa ja painautuvat yhteen ja lämmittävät toisiaan, ja kaikilla on silmät auki, ja ne katsovat eteensä kostein silmin. Mutta tuo katse on syvästi murheellinen — kaikki, mitä ne nyt tuntevat ja ajattelevat, keräytyy siihen ja luo siihen ilmettä ja luo siihen sielua, se käy ihmeellisen kipeäksi ja rukoilevaksi, niiden pieniin, tyhmiin kasvoihin syntyy inhimillisiä piirteitä, jotka kuvastavat surua. Nyt pari niistä kohottaa päätään ja katsoo häneen sateen läpi, niin että hän tuntee sen syvällä sydämessään — Gunhild ja Emma, hän ajattelee ja muistaa äkkiä nuo kaksi vähämielistä sisarusta ja näkee heidät samassa edessään. Kaksi muuta kohottaa päätään — siinä on taas Gunhild ja Emma. Kaikki ne ovat Gunhildeja ja Emmoja, niillä on heidän surullinen ilmeensä, heidän hennot, köyhät kasvonsa ja heidän veltto, surkastunut järkensä. Hänen sydämensä käy kovin raskaaksi ja mielensä murheelliseksi, hänestä tuntuu kovin katkeralta, ja hän kääntyy vielä kerran vuoteessaan.

— No, mies, kuuluu pimeästä — etkö saa unta tänä yönä?

Se on pomon ääni, ei vihainen, vaan ystävällinen ja hyvä.

— En, vastaa Kristofer — minä ajattelen lampaita.

— Vai niin on laita.

Kristofer odottaa vähän.

— Luuletko, että niiden on kovin paha olla.

— No, eihän niillä kovin hyväkään olo ole, mutta tiedäthän, että ne kestävät jonkun verran, niillä on lämmin puku nyt.

— Etkö luule, että ne palelevat?

— Ei niin paljon, että se merkitsisi mitään.

— Mutta saavatko ne sitten nukutuksi?

— Oh, kyllä ne aina välillä nukkuvat.

Kristofer makaa siinä epäillen, mutta hän ei uskalla kysellä enää. Sitten hän taas kuulee pomon äänen:

— Se on varma, Kristofer, sinun ei tarvitse epäillä sitä. Minä tiedän sen, näetkös, minä makasin kerran lampaiden luona, siitä on nyt monta vuotta, minä olin hyvin huimapäinen siihen aikaan enkä peljännyt sairastuvani, niinpä lähdin eräänä yönä sateeseen ja painauduin tiheimpään joukkoon. Ne olivat tarhassa, siitä on nyt noin kolmekymmentä vuotta, minulla oli vain sata kappaletta ja paimensin niitä Kvitaan tunturilla, jos olet kuullut puhuttavan siitä. Ja kyllä ne todellakin nukkuivat, Kristofer, vaikka sinä yönä satoi lujasti. Tietenkään ne eivät nukkuneet hyvin, vaan heräsivät usein ja liikahtelivat ja tunsivat olonsa epämukavaksi, mutta ne nukkuivat joka tapauksessa ja ne nukkuivat paljon paremmin kuin minä. Siellä oli näet kovin kuuma maata, eläimet olivat painautuneet tiukkaan toisiaan vasten, niiden villa oikein höyrysi, huh, poika, miten ahdasta siinä oli!

Kristofer uskaltaa vielä yhden kysymyksen:

— Mutta minkä tähden sinä siellä nukuit, eikö sinulla ollut majapaikkaa?

— Minä olin kovin nuori siihen aikaan, näetkös, minä ajattelin jokseenkin samaan tapaan kuin sinä ja tahdoin katsoa, oliko lampaiden kovin paha olla.

Molemmat vaikenevat.

Tip, tip, kuuluu pimeästä, pisarat putoilevat tahdissa maapermannolle, irtaantuvat ja putoavat loppumattomana sarjana ja läjähtävät hiljaa ja pehmeästi maahan hajotessaan...