XXIX.

Lähtöpäivä lähestyy, lampaita ei enää voida paimentaa ohjaamalla, ne on kotimatkan vuoksi totutettava pysymään koossa, sen vuoksi niitä nyt paimennetaan yhdessä paikassa, kuusi, seitsemän päivää kussakin. Yöt ovat sitäpaitsi käyneet pimeiksi, tunturilla voi olla petoja, ilves tekee laajoja retkiä, kaikenlaisia kulkureita saapuu sinne tuntien, että heidän aikansa on nyt tullut — — parasta, että paimen on eläinten luona ja pitää niitä silmällä niin hyvin kuin voi. Hei, paimenpojat juoksevat sinne ja tänne, ovat liikkeellä päivänkoitosta hämärään asti, heillä on kiireempää kuin koskaan ennen, he nukkuvat vaatteet päällään ja ehtivät tuskin syödä. Ja joka ilta he seisovat suolapussi kädessään ja huhuilevat ja houkuttelevat, tulkaa jo, ilta on, eläimet on kerättävä, ajettava hiljaa kokoon makuupaikalle, ne eivät enää saa nukkua missä hyvänsä. Ja heti kun ne heräävät aamulla, heti kun ne nousevat, on myöskin paimenen oltava paikalla. Hänen on seurattava niitä laitumelle, yhtenä päivänä itään, toisena länteen — — viikon kuluttua on sitten taas vaihdettava paikkaa. Siten paimen siirtää leiriä, niin että lampaat pääsevät aina uudelle laitumelle ja saavat uutta, tuoretta ruohoa ja pysyvät yhtä pyöreinä ja lihavina kuin ennenkin. Sillävälin niiden jäljissä versoo uudelleen — missä hampaat ovat jyrsineet ja repineet, missä sorkat ovat polkeneet ja tallanneet, niin että maa näytti ylt'ympäri jään turmelemalta, siellä vihertää ja versoo ja kasvaa uutta ruohoa. Niinpä paimen voikin käytettyään koko aluetta laitumena aloittaa uudelleen toisesta päästä.

Mutta lammas on nyt tottunut toimimaan oman päänsä mukaan, menemään, minne tahtoi, ja nukkumaan, missä tahtoi, ja nyt tulevat paimen ja paimenpojat ja rehkivät ja raatavat aamusta iltaan ja käännyttävät sen joka puolelta — se vastaa siihen omalla tavallaan, käy vastahakoiseksi ja oikulliseksi ja pyrkii alati piiristä pois. Se on ennen saanut luvan, se ajattelee eikä ymmärrä omaa parastaan, niinpä se nytkin tahtoo saada luvan, se ei tahdo kulkea parvessa, toisten pariin tungettuna, se tahtoo kulkea omin päin, niin kuin itse parhaaksi näkee. Ja yhtäkkiä se poikkeaa syrjään aikoen hiipiä karkuun — vau, vau, silloin on koira siinä, tuo pikkuinen lentävä äkäpussi, josta ei millään pääse, tai sitten ilmestyy paimen paikalle. Ne ovat liikkeellä kaikkina aikoina, ne juoksentelevat edestakaisin, ja tähystelevät ympäröiviltä selänteiltä, juuri kun on kulussa luullen, ettei kukaan huomaa, ja aikoo pyrkiä tuonne vesakkoon ja koettaa olla viattoman näköinen — juuri silloin ilmestyy eteen olento, ihminen, jolla on pää ylinnä ja kaksi heiluvaa jäsentä sivuillaan. Se seisoo siinä korkeana ja katsoo käskevästi, ei auta muu kuin totella — ja niin lammas hiljaa kääntyy ja taivaltaa hitaasti takaisin. Parempi onni ensi kerralla, se ajattelee eikä suinkaan aio antaa perään, aika neuvon tuo, se ajattelee ja haukkaa kimpun ruohoa mäestä, kyllä kai se sentään loppujen lopuksi saa ihmisen narratuksi. Mutta seuraavalla kerralla käy samalla lailla, ihminen on taas tiellä — ja vähitellen lammas rauhoittuu. Onhan silläkin ymmärrystä, painostus vaikuttaa siihen, ikuinen silmälläpito ja ikuinen vastarinta — lopulta se mukautuu varsin hyvin ja käy yhä taipuvaisemmaksi. Senhän on hyvä olla, sillä on ruokaa ja sillä on seuraa, se alkaa tottua toisiin, jopa viihtyä laumassa — ja kun paimenpoika huhuilee illalla ja tiuvukkaat lähtevät liikkeelle, seuraavat kaikki halukkaasti mukana ja kokoontuvat rauhallisesti makuupaikalle, pimeän tihetessä hiljaa tunturilla.

— Tulkaa jo, ilta on!

Äänet kajahtelevat ympärillä, pomon voimakas, hiukan särähtävä toitotus, Tarjen kirkas, täyteläinen houkutus, joka kuuluu illassa valoisalta laululta ja jolla on asiansa ihmisillekin, ja silloin tällöin Jonin taidokas joiku kiemuroineen ja koukeroineen. Myöskin Kristofer koettaa ja panee parhaansa ja venyttää äänen mahdollisimman pitkäksi:

— Tulkaa jo, ilta on!

Nyt tulevat koiratkin mukaan, ne seisovat etujalat lujasti maahan painettuina ja haukkuvat niin kuin pienet, paksut mörssärit, lampaiden on ymmärrettävä, että tämä tarkoittaa totta, tulkaa heti, muuten käy hullusti. Ja joka taholta yhtyy kaiku leikkiin, se vastaa hilpeästi kukkuloilta ja vuorenseinämistä, syntyy äänekäs melu, joka liikkuu edestakaisin, tunturilla — sitten kuuluu taas pomon ääni:

— Hiljaa!

Hälinä lakkaa, koirat vaikenevat, on kuin itse pimeäkin pidättäisi hengitystään, mykkä tarkkakuuloisuus vallitsee kaikkialla. Sitten huhuaa Tarje vielä kerran, hänen kirkas äänensä kohoaa hiljaisuuteen ja täyttää sen sointuaalloilla ja herättää mielihyvää sekä ihmisissä että eläimissä. Ja hys — nyt kapisee joka taholla, nyt kuljetaan polulla, nyt tallustellaan mäellä, tuolla soi vieno tiuku, sen ääni kuuluu kirkkaana ja puhtaana ilman halki, se on Kristoferin vanha kulkunen — sitten kapisee ja kupisee taas niin kuin ennenkin. Kuuluu vilisemällä pieniä ääniä, ja vilinä kasvaa ja äänet vahvistuvat, hoikat sääret tömisevät rinnettä alas, sorkat kalahtelevat kallioon — tuolla pyyhältää pari lammasta suon poikki, ja risut ritisevät niiden jalkojen alla. Ne muistuttavat pimeässä villaisia varjoja, ne tulevat pitkinä, vaeltavina jonoina, tulevat juosten toinen toisensa perässä, kil, kil, kilisevin tiuvuin, ne keräytyvät hiljaa makuupaikalle, missä suola-annos odottaa. Silloin tällöin jokin vuona ynisee — se päästää iltaan valittavan äänen, se on eksynyt emostaan ja tuntee olevansa yksinäinen ja hyljätty, ympärillä on pelkkiä vieraita, sitä töykitään ja puristetaan — silloin se avaa peloissaan suunsa ja ynisee pientä, avutonta yninäänsä. Emo tuntee sen heti ja vastaa korkealla, kutsuvalla äänellä — täällä, täällä, se ikään kuin huutaa, ja sen ääni värisee vuonan vuoksi, ja vuona valittaa ja vaikeroi uudelleen. Toisia emoja puuttuu puheeseen, ne ymmärtävät heti, mistä on kysymys, ja niissä herää äidinvaisto ja myötätunto, nyt ne rupeavat joka taholla määkimään ja houkuttelevat ja kutsuvat ja valittavat kuorossa. Ja koko ajan kipisee ja kapisee, koko ajan tömisee tunturi askelista, koko ajan vaeltavat varjot pysähtymättä eteenpäin...

Ilta on tullut, melu lakannut, lauma lepää makuupaikassa, nyt on vihdoinkin paimenen aika. Kirveeniskuja kajahtelee kumeasti pölkkyyn, sankko kalisee jossakin pimeässä — tuolla tulevat paimenpojat maitoa tuoden, nyt rupeaa saamaan ruokaa. He ovat muuttaneet Mydanin linnasta ja asustavat nyt ison paaden alla idässä, Kjetevatnetin laitumen kohdalla, kahden päivän kuluttua heidän on taas muutettava ja asuttava pienen pienessä majassa etelässä — — Kuoreenkoloksi he sitä sanovat. Muuten on paasi kyllä hyvä, katto on tiivis, olkoonpa sää millainen hyvänsä, ja he ovat muuranneet seinän itäpuolelle ja tiivistäneet sen tarkasti turpeella ja sammalella. Paasi on vain niin pieni — varsinkin nyt, kun Kristofer on tullut lisäksi, sen alla on juuri sen verran tilaa, että he pääsevät kääntymään, juuri sen verran, että he saavat sinne mahtumaan itsensä ja irtaimistonsa, talousastiat ja sankot ja padat ja nahkasäkin, kaikki tarvitsee oman paikkansa.

Tulisija on taivasalla, neljä puolipyöreätä siirtolohkaretta, jotka on vyörytetty yhteen, niin että pata joutuu jonkinlaiseen kuoppaan tai koloon — tuli kohoaa sieltä iloisena ilmoille räiskähdellen ja kipinöitä syytäen. He polttavat kanervaa ja katajia ja vaivaiskoivuja, työntävät ne huolellisesti kivien lomaan ja katsovat, miten liekki käy ahnaasti käsiksi, miten varvut saavat eloa ja vääntelehtivät tulessa, miten ne hulmuavat suhisevin lehdin — sinisin ja sinipunaisin lehdin, joita puhkeaa joka kohdasta ja jotka liehuvat ja lepattelevat ja vaihtavat väriä ja vaihtavat muotoa. Hehkuvia sanajalkoja tulee näkyviin, punaisia heinäsirkkoja hyppii ilmaan, kultaisia hyttysiä lentelee savussa ja laskeutuu kädelle ja pistää kipeästi. Toisinaan tuli on kuin suhiseva pensas, joka värisee ja kasvaa mäellä ja muuttuu olennoksi, jolla on elävät jäsenet, se hapuilee ympärilleen, se hengittää ja lähettää ilmaan sinisiä puuskahduksia, se mutisee ja murisee ja puhuu ääneen...

Jon ja Tarje liikkuvat edestakaisin ja hoitavat tulta tottunein käsin, he ovat repineet kasoittain kanervaa ja vaivaiskoivuja ja koonneet ne yhteen, Kristofer on kokkina ja pitää huolta ruoasta. Se ei vaadi kovin suurta taitoa, heillä on vielä vähän juustojuoksutinta tiiviissä rakossa, Kristofer hellittää nuoraa ja ottaa lusikallisen ja pudottaa sen pataan ja sitoo taas rakon kiinni seuraavaksi kerraksi — sitten maito juoksee, heti kun kiehuu, ja keräytyy isoiksi kokkareiksi, hauraiksi ja paksuiksi juustomöykyiksi, jotka painavat kauhassa ja tuoksuvat voilta. Se on juustomaitoa, jota paimen rakastaa ja jota ilman hän ei voi olla — joka on ravinnut häntä ja ollut hänen ruokanaan ammoisista ajoista saakka ja antanut hänelle voimia ja antanut hänelle terveyttä kestämään kovaa elämäänsä. Jäännös on heraa ja kelpaa juotavaksi, se sammuttaa janon ja vilvoittaa veren — senpä tähden paimen ei sitäkään hyljeksi.

Maito on keitetty, he istuvat tulen ympärillä kullakin höyryävä kulppi käsissään ja puhaltelevat juustomaitoon. Liekki lepattaa sinne tänne, se luo keltaisen kajastuksen ympärilleen, kasvot tulevat pois varjosta, Tarjen uneksivine ilmeineen, Jonin hyvät pojankasvot veitikkamaisine hymyineen — vähän edempänä pomon pää, harmaahapsisena ja valkeana pimeää vasten, syvin rypyin ja lujin piirtein. Hän istuu hiljaa kiveen nojaten ja liikuttaa lusikkaa vanhasta tottumuksesta, istuu ja tuijottaa tuleen ja mietiskelee, mieli on vielä ulkona tunturilla, vain ruumis istuu heidän parissaan, mykkänä ja painavana kuin tammihirsi. No, nyt hän huokaa ja kohottaa päätään ja katsoo ympärilleen — hohhoh, hän sanoo ja ikään kuin palaa elämään ja muuttaa takaisin ruumiiseensa ja ottaa sen uudelleen haltuunsa.

— Annahan vielä vähän juustomaitoa, Kristofer, se maistui niin siunatun hyvältä tänä iltana.

Kristofer antaa hänelle täyden kauhallisen, Jon puhaltaa tuleen ja panee hiilille paksun kanervakimpun, räiskyvä kipinäsade kohoaa ilmoihin — sitten vyöryy punainen liekki perässä ja nuoleksii ilmaa ja sähisee ja leikkii, varjojen häilyessä levottomasti ympärillä. He istuvat ihan nuotion ääressä, pomo, Kristofer, Tarje ja Jon ja tuntevat viihtyvänsä maan päällä — heillä on ruokaa ja juomaa yllin kyllin. He istuvat rauhallisesti yhdessä ja lepäävät kiireisen päivän jälkeen ja lämmittelevät vähän, ennen kuin menevät nukkumaan. He ovat ihmisiä, luomakunnan herroja — heidän ympärillään on tunturi ja yksinäisyys, on pimeys ja yö ja tuhat arvoitusta, suuri, salaperäinen luonto. Niin he istuvat siinä puhellen keskenään, pieni tuttavallinen ystäväryhmä, joukko paimenia korvessa, niin kuin paimenet ennen heitä tuhansien vuosien aikana, he istuvat siinä taivas päänsä päällä ja maa jalkainsa alla, äärettömyys ympäröi heitä, iankaikkisuus suhisee heidän korvissaan ja valaa mieleen unta ja rauhaa.

Vähän matkan päässä makaavat heidän eläimensä, ne makaavat ääneti ja liikkumatta hajanaisissa ryhmissä ja lämmittävät toisiaan, lähekkäin, kylki kylkeä, villa villaa vasten. Vielä on jokin lammas valveilla ja liikuttaa leukojaan edestakaisin ja märehtii hiljaa yössä, se ei kai ajattele eikä pohdiskele, se tuntee vain velttoa mielihyvää, kylläistä tyytyväisyyttä ja rauhaa. Sen on hyvä olla, se ei palele, se ei kaipaa mitään, ympärillä lepää sen sukulaisia ja ystäviä, se makaa hyvässä seurassa ja tuntee olevansa turvassa. Kenties se säpsähtää jotakin ääntä, punaista, räiskyvää valoa, joka luo siihen hohdettaan mäeltä, ja kohottaa päätään ja katsoo — paimen istuu siellä tulen ääressä, tuo pitkä, tarkkasilmäinen ihminen, joka on niin usein sulkenut siltä tien. Eikö muuta, se ehkä ajattelee, sitten se painaa päänsä jälleen alas, tuulenhenki sivelee lempeästi sen selkää — tuokion kuluttua se taas nukahtaa.

Kristofer istuu ihan hiljaa, on kuin koko hänen mielensä olisi avoimena ja syleilisi kaikkea vienossa kaipauksessa — kuin olevainen paljastaisi itsensä hänelle ja täyttäisi hänet onnen aallolla, ylimaallisella ja nimittämättömällä riemulla. Hänen sielunsa polvistuu nöyränä ja hartaana, Jumala voisi nyt tulla, hän ajattelee, ja istuutua hiljaa heidän joukkoonsa ja tarttua ruokaan hyvin käsin ja syödä juustomaitoa ja juoda heraa ja katsoa heihin siunaavalla katseellaan. Hän on ehkä jo matkalla, hän erottaa tulen ja vaeltaa sitä kohti, vaeltaa paljain jaloin kanervan halki, kuule, risut rapisevat suloisesti, varvut taipuvat nöyrästi jalan alla ja ojentuvat jälleen ihmetellen pystyyn. Kuka minun päälleni astui, ne miettivät — —

— Nyt on ollut kaunis kesä, sanoo pomo puolittain itsekseen.

Tarje kohottaa katseensa tulesta.

— Niin, semmoista ei ollut viime vuonna. Me kahlasimme silloin lumessa, ja sää oli kurjaa kuin marraskuussa.

Kristoferin mielenkiinto herää.

— Mutta lampaat, miten niiden kävi? Eivätkö ne palelleet pahasti?

— Siitä saat olla varma, mutta pahempi oli sittenkin ruoan laita, ne eivät näet löytäneet ruohoa, ne kulkivat etsiskellen lumessa ja työntelivät päätään siihen, sitten ne ikävystyivät niin, että seisoivat vain yhdessä rykelmässä ikään kuin olisivat luopuneet kaikista yrityksistä.

— Ja se saattoi käydä päinsä.

— Sen oli pakko käydä.

Kristofer katsoi pomoon.

— Eikö ollut mitään keinoa auttaa niitä?

— Ei ollut, Kristofer, ylänne oli kauttaaltaan valkeana lumesta, täytyi vain odottaa ja toivoa, että pian tulisi muutos.

— Ja lampaat selviytyivät siitä?

— Kyllä, ne selviytyivät siitä, mutta tiedätkö, vaikea niiden oli. Ja varsinkin vuonien, ne huusivat toisin ajoin niin haikeasti, että tuntui oikein kurjalta. Mutta mitäpä me mahdoimme? Ei auttanut muu kuin paaduttaa itsensä —

He ovat kaikki vähän aikaa vaiti, sitten nostaa Jon katseensa:

— En voi sille mitään, mutta minusta ei ole oikein, että eläinten täytyy kärsiä.

Kristofer katsoo taas pomoon, mitähän pomo siitä ajattelee?

Pomo tuijottaa tuijottamistaan nuotioon.

— Niin minustakin, minä vain en ole niin varma siitä, että se on tarkoitus, näen kyllä, että ne kärsivät, mutta _täytyykö_ niiden kärsiä — He istuvat tuokion miettien vastausta, eivät oikein ymmärrä sitä, mitä hän tarkoittaa?

Pomo selittää.

— Tarkoitan vain, että jos jokin asia on niin tai näin, ei silti vielä ole varmaa, että se on alun perin aiottu sellaiseksi.

— Ei, niinhän se on, sanoo Jon epäröiden — mutta sittenkin.

— Se on hullua, käännettiinpä sitä miten päin hyvänsä, tahdot sanoa, minä ymmärrän sinut kyllä. Mutta jos luulet, että minä voin kääntää sen oikealle tolalle, niin usko vain minun puolestani!

Jon punastuu korviaan myöten, hymy katoaa hetkeksi, hänen terveet, pisamaiset pojankasvonsa saavat yhtäkkiä aikuisen ja raskaan ilmeen.

— Minä en vain voi käsittää, minkä tähden Jumalan on tarvinnut tehdä niin. Minun on kovin sääli eläimiä, ne ovat minusta niin turvattomia — katsokaa nyt noita lampaita, minä muistan hyvin, miten viime vuonna oli —

Hän kumartuu hämillään tulen puoleen ja kaivelee sitä kepillä. Tarje tulee hänelle avuksi:

— Minäkin muistan, miten viime vuonna oli, enkä myöskään käsitä, miksi Jumalan piti tehdä niin, eikö hän olisi voinut lykätä lumentuloa siksi, kunnes lampaat olisivat ennättäneet alas laaksoon? Niidenhän oli pakko olla täällä ylhäällä, ne olivat toki aivan syyttömiä. Ja sitten ne saavat niskaansa semmoisen sään — niin, sinähän tiedät, millaista se oli, muistathan sen vuonan, jonka löysimme. Mutta sanoppas minulle eräs seikka — minkä tähden lampaiden piti kärsiä? Eihän siitä voinut mitään hyötyä olla, että ne kulkivat täällä palellen ja nähden nälkää, lammas ei voi tulla kääntymykseen niin kuin syntinen ihminen, eikä liioin olisi ollut kenellekään vahingoksi, jos se olisi säästetty lumelta. Minä olisin säästänyt sen, jos minä olisin ollut kaikkivaltias — — ei, en minä ymmärrä sellaista, en ymmärrä!

— Niin, vastaa pomo hiljaa — en minäkään ymmärrä, en osaa selittää sen paremmin kuin sinäkään.

Hän on vähän aikaa vaiti.

— Mutta juuri senvuoksi, etten ymmärrä, en myöskään voi tuomita sitä. Ennen kuin voin tuomita jotakin asiaa, täytyy minun olla siitä perillä ja käsittää se kokonaan ja mieluimmin vielä itsekin osata tehdä sen kaltaista, silloin minä voin lausua mielipiteeni ja moittia asiaa ja löytää virheitä. Mutta tästä minä en käsitä mitään, tässä asiassa en ole viisaampi kuin lammas, joka ei tahdo alistua paimennettavaksi, vaan haluaa alati mennä omia teitään.

Tarje nöyrtyy heti, hänen hienot kasvonsa käyvät pehmeiksi ja lempeiksi.

— Minä tahtoisin vain kovin mielelläni ymmärtää.

— Minäkin tahtoisin, Tarje. Mutta kun minä en voi, kun vaikeus on liian suuri — — minusta on kuin kulkisin polkua ja siinä olisi esteenä kivi, raskas lohkare, joka on vyörynyt rinteeltä. Minä en voi järkähdyttää sitä paikaltaan, minun täytyy Jumalan nimessä antaa sen olla, saan luvan kiertää ulkopuolelta. On parempi minulle, että väistyn syrjään ja kierrän ja pääsen perille, kuin että jäisin tappelemaan kiven kanssa ja antaisin sen siten pidättää minua. On parempi niin minulle itselleni kuin lampaillekin, että annan kiven olla siinä, missä on, ja etsin sen sijaan tunturiruohoa ja asetun sellaiseen paikkaan, että lampaat saavat ruokaa.

Hymy on jälleen ilmestynyt Jonin kasvoille, hän istuu pää kallellaan ja suun vaiheilla veitikkamainen ilme ja on sen näköinen kuin miettisi jotakin kepposta, silmät eivät hetkeksikään väisty pomosta. Tuokion kuluttua hän nousee ja hakee jotakin paaden alta — hatun, joka on reunojaan myöten täynnä muuraimia.

— Olkaa hyvät, jos tahdotte.

Kuu on noussut tunturin yläpuolelle — on kuin pimeys olisi valunut pois, kuin ajan vesi olisi kääntynyt ja virtaisi hiljaa takaisin itseensä. Sen tilalle kohoaa hopea-aalto, valovirta vyöryy tähtiä kohti ja upottaa ne lumenkylmään syliinsä. Rajat kasvavat, ääriviivat häipyvät, rauha ja etäisyys astuvat maan päälle — hiljaisuus vallitsee idästä länteen, taivaankappaleesta taivaankappaleeseen, pimeyden ajattomiin kuiluihin asti. Iankaikkisuus hengittää maahan ja koskettaa sitä salaisuudellaan —

Kristofer istuu, ja hänen on hyvä olla.

Silloin tällöin hän kohottaa katseensa ja katsoo hellästi tovereihinsa: Jon ja Tarje ovat siinä niin nuorina ja silmät toivoa loistaen ja pomo, joka istuu kiveen nojaten, vuosien merkitsemänä, ryppyisenä ja kuluneena — valkohapsinen vanhus, ikään kuin elämän itsensä siunaama. He istuvat ja syövät muuraimia, hattu on maassa, tavan takaa joku heistä ojentaa kätensä ja täyttää sen nuotion valossa — kun hän jälleen vetää sen puoleensa, on kuin se olisi täynnä hehkuvia hiiliä.

Kristoferkin syö.

Suon keltainen, lasimainen hedelmä — jokainen marja sulaa suussa ja täyttää sen hapahkolla mehullaan. Pienen pienessä verhiössään se on kuin rykelmä helmiä, kesä on täyttänyt ne taikavoimallaan, kaikki tunturin ja suon nesteet paisuvat niiden särkyvän kuoren alla.

Tist, kuuluu kanervikosta, kirvinen siellä uneksii matkastaan — se puhuu unissaan ja herättää itsensä.