VIII.

Aika rientää, ja Kristofer makaa, on mennyt kuukausia, kokonainen vuosi.

Hän on yhä yhtä raihnainen, tosin enää ei tee niin kipeätä, mutta selkä on jatkuvasti yhtä heikko, yhtä kuihtunut ja voimaton kuin ennen. Ja jalat ovat käyneet vielä hoikemmiksi, vielä kurjemmiksi, vielä laihemmiksi, liha on vähitellen hävinnyt, niin että koko luu tulee näkyviin, ja polvenlumpio törröttää suurena kuin nyrkkiin puristettu käsi. Ja höylä toruu edelleen tuvassa, ja liima kiehuu liedellä levittäen äitelää hajuaan ympärille.

Muuten on kaikki siedettävän hyvin, kun vain äiti on kotona, äiti on todella kiltti. Hän antaa Kristoferille ruokaa, kun hänen on nälkä, ja hänellä on aina jokin sana häntä varten, ja hän auttaa häntä monella tavalla, poikaa pitää toki auttaa, hänellä ei ole liikuntakykyä niin kuin toisilla ihmisillä, eikä hän sen vuoksi tule toimeen omin neuvoin. Kenties äiti on hiukan kärsimätön ja helposti kiivastuva, mutta hänellä on työtä käsien täydeltä, ja hän tekee sitä aamusta iltaan, hoitaa heidän taloutensa ja leipoo ja pesee vielä toisille, sitäpaitsi hän leppyy pian. Oh, kyllä käy laatuun, kun äiti on kotona, hän hoitaa häntä, kun hänellä vain on aikaa, tarkastaa hänen makuuhaavansa, jopa peseekin niitä rievulla. Iho ei tahdo kestää, se hieraantuu pois muutamin paikoin, ja siihen tulee visvaisia haavoja, niin että alushursti liimautuu kiinni. Eihän se tietenkään ole hauskaa, varsinkaan jos hän koettaa liikkua, siirtää hiukan jäseniään, kun ei jaksa alati maata samassa asennossa, mutta ei se kuitenkaan mitään merkitse. Vasta silloin hänen tuskansa todella alkavat, kun äiti on poissa ja hän jää yksin isän kanssa, silloin hänen olonsa tosiaan on tukala.

Äiti nousee tavallisesti aikaisin, kun hänen on mentävä jonnekin pois, ja panee kaiken kuntoon molempia toisia varten — kahvin, päivällisen ja illallisenkin. Siten isä pääsee niistä huolista, hänen tarvitsee vain sytyttää tuli ja nostaa pata tai kattila liedelle. Perunat ovat sopassa, selittää äiti, neljä viisi kappaletta kummallekin, ja lisäksi viipale suolaista silavaa, tarvitsee vain keittää sitä vähän, ja tässä on juustoa illalliseksi ja heravoita, jos se maistuu paremmalta. Hm, vastaa isä vuoteenlaidalta, hän vetää sukkia jalkaansa ja on kaikkein tylyimmällä tuulellaan, koko olemukseltaan tuima ja pureva, niin että sen kuulee suoraan seinän läpi, ja nyt Kristofer tietää ehdottoman varmasti, että hänellä on edessään vaikea päivä.

Kenties äiti vaistoaa sen kulkiessaan tuossa edestakaisin ja järjestellessään hiukan ennen lähtöään, sillä hän koettaa vähän puhella, sanoa jotakin huvittaakseen isää ja saattaakseen hänet hieman paremmalle tuulelle. Kunpa hän jättäisi sen tekemättä, ajattelee Kristofer keittiön penkillä, hän on siinä maatessaan tullut vanhaksi ja viisaaksi ja on tehnyt pieniä huomioitaan ja tietää, että isä tahtoo olla rauhassa eikä siedä tuollaista lähentelyä; on kuin hänellä olisi kaunaa äitiä kohtaan, mikä siihen sitten lieneekään syynä, vanhaa vihaa, joka kaivertaa mieltä ja tekee hänet vastahakoiseksi ja pilkalliseksi ja töykeäksi. Ja välistä sitten tulee:

— Ei, sinun olisi pitänyt ottaa hänet, tiedäthän!

— Hänetkö, vastaa äiti ja käy vielä puheliaammaksi, hän ei käsitä, että hänen pitäisi vaieta, hän tarkoittaa kyllä hyvää, hän on saanut sellaisen mielijohteen, että hänen pitää rupatella, ja seuraa sitä tarkemmin ajattelematta, hänellä ei ole aikaa ajatella ensin. Hän on jollakin tavoin hätäinen, hän ei edes istu syödessään, hän seisoo koko ajan ja pitää samalla huolta muistakin asioista. Istu nyt kerrankin, sanoo isä, ja Kristofer kuulee äänestä, että hän on kovin ärtyisä tänään. Äiti istuutuu, viipyy tuokion rahilla, mutta sitten taas nousee:

— Tulitikut, minne mahdoin panna rasian, tiedätkö?

Miksi hän tekeekin niin, ajattelee Kristofer, ja hänen kätensä käyvät kosteiksi hiestä, miksei hän voi olla hiukan varuillaan.

Äiti intoutuu jälleen:

— Haluatko lisää kahvia, isä?

— En, vastaa isä kiivaasti, on kuin hän löisi pöytään, vaikka hän ei ole liikuttanut sormeakaan.

Kutakuinkin samalla tavoin käy aina, joka päivä. Ja kun äiti tarttuu salpaan ja on juuri menemässä ulos, muistaa hän tavallisesti erään seikan:

— Älä nyt unohda Kristoferia, tiedäthän, ettei hän tule toimeen omin neuvoin!

Tuvasta mutistaan:

— Puhukoon asiansa, minä en voi ruveta häntä paimentamaan, poika voi itse sanoa, mitä tarvitsee.

Ja kun ovi on painunut kiinni, menee isä kattilalle, vaikkei halunnut lisää ja täyttää kuppinsa jälleen kahvilla.

Mutta asiansa puhuminen, sepä juuri onkin se vaikeus, joka usein tekee Kristoferin olon niin tukalaksi, johon hän epäröi ryhtyä ja jota hän karttaa mahdollisimman kauan. Mikään ei ole niin ikävää, isä käy aina niin ärtyisäksi, niin kärsimättömäksi, niin pahantuuliseksi — nyt häntä tietysti piti häiritä! Koettaapa Kristofer miten hyvänsä, aina se sattuu sopimattomaan aikaan, aina on isällä jotakin hommaa, joka ei siedä minuutinkaan keskeytystä. Nyt hän paraikaa kiilloittaa, tai hän liittää, tai hän liimaa eikä voi vähään aikaan poistua työnsä äärestä. Kristofer saa odottaa vähän, ei kai sillä ole semmoista kiirettä, kohtuus kaikessa!

Päivä tuntuu loputtoman pitkältä —

Kristofer koettaa nukkua hiukan, uinahtaa hetkisen aikaa tappaakseen. Mutta sitten hänen haavojaan kirveltää, kirveltää ja kutkuttaa yhtaikaa, aivan kuin hän makaisi pahassa asennossa. Ja sisällä tuvassa puuhaa isä pitäen hirveätä melua työkaluineen, paiskellen lautoja ja palkkeja luotaan, niin että läjähtää, ja metelöiden vasaralla, ja taltalla ja viilalla. Hm, sanoo hän vanhaan, umpimieliseen tapaansa, hän ei tänään ole erikoisen armollisella tuulella. Paras maata hiljaa ja sulkea silmänsä ja olla nukkuvinaan, isä voi tulla keittiöön milloin hyvänsä, eikä ole helppo arvata, mitä hän taas keksii. Hän ojentaa Kristoferille usein laudanpään, kun hyväksi näkee, ja pyytää Kristoferia pitämään vastaan, vaikka se on hänelle mahdotonta, pitämään kiinni sillä aikaa kuin hän merkitsee sen. Ja kun merkintä epäonnistuu senvuoksi, että Kristofer on liian heikko, saattaa isä töytäistä häntä laudalla ja temmata sen sitten pois ja mennä menojaan äkäisesti murahtaen.

Ja Kristoferin täytyy maata siinä ja tehdä havaintoja isän työtavasta, jokaisesta äänestä, jonka kuulee tuvasta, ja keksiä, mitä hänellä on odotettavanaan, ja koettaa sopeutua siihen. Saakohan hän ruokaa tänään, hän miettii, usein on käynyt niin, että isä on tehnyt työtä yhtä päätä iltaan asti panematta mitään suuhunsa. Mutta sekin vielä menee mukiin, se ei sittenkään ole pahinta, siihen voi aina mukautua. Pahempaa on maata ja miettiä, mitä tänään mahtaa tapahtua, maata ja päätellä isän mielentilaa työnteon vauhdista ja määrästä, tajuta äreys ja katkeruus ja olla hänen kiukkunsa kohteena. Pahempi on maata ja tuntea, ettei isä välitä hänestä, vaan mieluummin soisi, ettei häntä olisi. Pahempi on maata ja ajatella, että hän makaa tässä ilman omaa syytä. Pahempi on maata ja pohtia, mahtaako hän milloinkaan päästä jalkeille...