XXXIV.

Pitkä talvi, pitkä kevät —

Kristofer on sinä aikana kuljeksinut talossa ja toimitellut kaikenlaisia töitä, auttanut noita kahta vanhusta niin hyvin kuin on voinut, pilkkonut halot ulkona vajassa, ruokkinut hevosen ja lehmät, käynyt aamuisin riihessä puimassa ja vienyt sitten jyvät myllyyn. Talo ei ole aivan pieni, siellä on ollut yhtä ja toista tehtävää, työtä on riittänyt hyvin vielä yhdelle miehelle. Toisinaan hän on myöskin ollut mukana metsässä ja kokeillut hirrenajajana — sekin on käynyt laatuun. Kristofer on selvästi huomannut, että vanhukset ovat olleet tyytyväisiä, häntä on aina silloin tällöin kehaistukin:

— Oikein, Kristofer, on pomo sanonut — sinähän olet semmoinen mies, ettei maan päällä parempaa!

— Ihan niin, on veli lisännyt — olin tyytyväinen, kun sinä lopetit paimentamisen ja tulit sen sijaan Vatneen.

Mutta miten lujasti Kristofer onkin ahkeroinut ja miten hyvä hänen onkin ollut Vatnessa aika on kulunut häneltä matelemalla, päivät ovat olleet tuskallisen pitkiä, viikot toisinaan vallan loputtomia. Tunturi, ajattelee hän aamusta iltaan, povessa herää ikään kuin jano, kirvelevä kaipaus syvällä mielessä, hän antaa kirveen ja varstan vaipua maahan ja muistelee kesää ja vaipuu ajatuksiinsa ja näkee tunturin edessään kaikessa ihmeellisyydessään ja kuulee sen tuhatkielisen houkutuksen.

Kun he ensimmäisen kerran olivat kirkossa ja virsi pauhasi kupulaessa, olisi Kristofer voinut itkeä ääneen. Hän istui katsoen kuoriin päin vielä hiukan hämmentyneenä matkan vaikutelmista — sitten tulivat sävelet ja ottivat häntä kädestä ja ikään kuin nostivat hänet yläpuolelle väkijoukon, yläpuolelle kirkon ja laakson ja kaiken. Helluntaikukkula oli yhtäkkiä hänen edessään, sellaisena kuin hän oli nähnyt sen tuona aamuna — kuin aalloten valoa kohti koko maisema keräytyneenä ympärilleen, aamurusko lepäsi liekkinä harjalla, pajut nuokkuivat alhaalla varjossa, kaislat nukkuivat vedessä. Ja itse hän vaelsi kukkulaa kohti, ylös valoa kohti, oli kuin hänellä olisi ollut pyhä asia, kuin hän olisi ollut matkalla Jumalaa tapaamaan. Sävelet herättivät sen hänessä eloon, sävelet loihtivat sen hänen silmiensä eteen, oli kuin hän vieläkin olisi ollut poikanen ja maannut vuoteessaan ja pudistellut kulkusta — muisto pulppusi lähteen tavoin hänen mieleensä ja virtasi solisten sen läpi. Ruumis istui kyllä kirkon penkillä, mieli vain oli kaukana tunturilla, kanervikon ja soiden parissa, se muistutti häntä olemassaolostaan, se hengitti häntä kohti, se nousi hänen unelmiinsa ja hänen ajatuksiinsa ja veti hänet mukaansa vastustamattomalla voimalla.

Sävelet vaikenivat, yksi ja toinen ryki ja yski, Kristofer suoristi hiukan selkäänsä ja näki kuorin sukeltavan esiin, oli kuin hän olisi jollakin tavoin herännyt. Vierestä kuului samassa huokaus, pomon olkapäät liikahtivat, ja hän risti hiljaa kätensä — oli kuin hänkin olisi herännyt.

Lokakuussa he hakivat paimenrahat, niin kuin tapa oli. He kulkivat jalan talosta taloon ja haalivat palkan vaivalloisesti kokoon, kruunun joka eläimeltä. He viipyivät poissa monta päivää, he kiertelivät polkuja ja ajoteitä, vaelsivat ylös sisämaahan ja alas merelle päin — toisinaan he olivat ihan rannikolla, missä talot vapisivat tuulessa valkeita suolatahroja ruuduissaan ja paksut olkilatomukset seiniensä ulkopuolella. He kävivät Perin luona ja kävivät Paalin luona, he kävivät vanhan Øigaren muorin luona — pomolla oli kaikki päässään, ja hän muisti suorimman tien heidän luokseen, muisti, miten monta lammasta heillä oli, ja saattoi mihinkään kirjaan ja paperiin katsomatta sanoa, paljonko hänellä oli saamista. Ja jos joku pyysi lykkäystä, kun hänellä ei juuri sillä hetkellä ollut rahoja käsillä — hyvä, hän vain nyökkäsi ja painoi senkin mieleensä ja tuli uudestaan paluumatkalla ja muistutti saatavastaan vielä kerran.

He kantoivat rahoja repussa — kun ihmiset suurelta osalta maksoivat pikkurahassa, kävi se päivä päivältä raskaammaksi, kuparia ja hopeaa oli kasoittain pohjalla, ja se kilisi ja kalisi joka askelella. Niin he kulkivat hikoillen auringonpaisteessa ja katsoivat päivää, joka loisti heidän ympärillään, ja kantoivat reppua vuorotellen ja ponnistelivat kumpikin aikansa. Ja välillä he hiukan lepäsivät, pudottivat repun tienoheen, niin että rahat jysähtivät, ja asettuivat itse nurmikolle viereen. Syksy oli sinä vuonna hyvin kaunis, meri oli räiskyvän sininen, ilma kirkas ja lempeä ja hiljainen, peruna oli juuri nostettu, ylt'ympäri tuoksui tuoreelta mullalta. Ylempänä kohosi metsä kultaiselta alustalta, ja pilvet vaelsivat sen yllä niin kuin valkoiset purjeet.

Kun he eräänä tuollaisena päivänä taas kulkea laahustivat, virkahti pomo yhtäkkiä:

— Tänään on tunturilla kaunista, poika!

Kristofer havahtui.

— Minäkin ajattelin juuri tunturia.

— Orrebronin ylänne, Kristofer, ja Kjetevatnet ja Mydanin linna, antaisin vaikka mitä saadakseni tänään olla siellä ylhäällä.

Ääni värisi liikutuksesta.

— Mikään ei ole niin kuin tunturi, poika, kun kerran olet oppinut sen tuntemaan, et pääse siitä enää irti. Sinä et voi elää muualla, et voi kestää toisissa paikoissa, et voi olla ilman sitä. Kun tulet niin vanhaksi kuin minä — — minä ikävöin, ikävöin, ikävöin, Kristofer, niin että olen toisin ajoin ihan sairas enkä voi edes niellä ruokaani.

Pomo kallistui sivulle päin ja kohotti peukalolla hihnaa säästääkseen hiukan olkapäätänsä.

— Mammona ja mammonan orja, sanoi hän hiljaa.

Äkkiä hän pysähtyi keskelle tietä.

— Minä olisin tyytyväinen, minä kantaisin mieluummin täysikasvuista pässiä tunturilla kuin tätä taakkaa, jota nyt kannan!

He palasivat Simonpäiväksi, veli tuli tapansa mukaan ja hääri sukkasillaan heidän ympärillään ja koetti auttaa heitä. Kasvot olivat kovin pienet, kovin kuihtuneet, ruho kovin laiha ja kuiva ja hento, hyvät silmät katsoivat heihin huolestuneina, ikään kuin kysyen:

Jäätte kai te nyt kotiin joksikin aikaa?

Niin, Kristofer oli jälleen Vatnessa, niin hän taas liikkui vanhusten parissa ja ruokki hevosen ja lehmät ja pilkkoi halkoja vajassa ja auttoi piikaa lypsyssä ja muussa sellaisessa. Ja sitten hän istui naskali ja pikilanka kourassaan ja opetteli korjaamaan kenkiä — sitäkin täytyi paimenen osata, sekin taito oli tarpeen tunturilla — istui yksinään pienessä kamarissa ja pisteli sormiinsa ja katseli ulos mäelle, missä kaksi saarnivanhusta seisoi huokaillen ja kevättä ikävöiden. Ja sisällä tuvassa istuivat pomo ja veli ja sytyttivät tulen uuniin ja huokailivat hekin, niin, sisällä tuvassa istuivat molemmat vanhukset ja kohtasivat väliin toistensa katseen ja lukivat toistensa kaipauksen ja olivat kuin kaksi saarnivanhusta hekin. Ja talvi tuli, loputon talvi pitkine iltoineen ja äänettömine pimeineen, se ikään kuin syöksyi ulos taivaasta ja täytti avaruuden maailman ääriin asti ja sammutti valon ikuisiksi ajoiksi.

Silloin Kristoferin sydän vavahteli, silloin hänet valtasi levottomuus, kaipaus, joka painoi mielen polvilleen, se kivisti, se kalvoi hänen povessaan — silloin hän tiesi, että tunturi kutsui, että hänen laitansa oli niin kuin pomonkin, ettei hän enää koskaan pääsisi siitä irti.