XXXVII.

Ja sitten sekin kesä meni, ja sitten oli jako ja lammaskauppa — jäännökset vietiin kylään ja ansaittiin silläkin tavoin muutama lantti. Ja sitten oli kestettävä talvi, täytyi istua sisällä kahden vanhuksen seurassa, jotka kumpikin elivät omissa ajatuksissaan, ja palauttaa muistiinsa kesän elämä alusta loppuun ja hillitä kaipauksensa niin hyvin kuin se kävi laatuun. Ja sitten tuli kevät ja keräyspäivä, ja niin he taas lähtivät tunturille — joka vuosi kävi samalla tavalla.

Ja joka vuosi kulki muudan sininen emälammas ylpeänä Mydanin ylänteellä kantaen kaulassaan kilisevää kulkusta ja johtaen erästä lammasryhmää. Ja joka vuosi muudan paimenpoika irroitti kulkusen jakopäivänä ja pisti sen taskuunsa sydän raskaana, säilyttääkseen sen seuraavaksi kerraksi.

Ja joka kevät, heidän lähtiessään, seisoi Vatnessa valkeatukkainen äijärähjä silmissään orpo ilme ja tuijottaen avuttomana heidän jälkeensä.

Ja joka syksy, heidän palatessaan tunturilta, nuo silmät jälleen olivat siellä ovella ja katsoivat heihin huolestuneina:

Minä olen niin vanha nyt, ne ikään kuin sanoivat, ette kai enää mene sinne ylös.

* * * * *

Kun he eräänä tuollaisena syksynä palasivat tunturilta, seisoi pomo kauan veljeensä katsoen, sitten hän laski kätensä hänen olkapäälleen, niin kuin tapansa oli, ja sanoi hellästi hymyillen:

— Tämä oli viimeinen kerta. Minä jään nyt kotiin sinun luoksesi, poika.