VI.

Vuotta myöhemmin Kristofer tuli sairaaksi.

Miten vähän me ihmiset tiedämme, miten merkillisen lyhytnäköisiä me olemme! Kristofer löysi eräänä päivänä kulkusen, raskaan, keltaisesta metallista tehdyn pallon, joka loisti hänen kädessään kuin saippuakupla ja oli täynnä helisevää soittoa. Herra ties, mistä se oli tullut, se lojui pensaikossa tien vieressä, mutta joka tapauksessa Kristofer löysi sen ja tuli niin iloiseksi, että nauroi ääneen. Eikä hän aavistanut, että hän piti kädessään omaa kohtaloaan, omaa surullista nuoruuttaan. Jos hän olisi heittänyt sen luotaan — kaikki olisi käynyt toisin, mutta hän ei heittänyt sitä pois, hänhän ei tiennyt, mitä teki ja mitä onnettomuutta kulkusesta koituisi. Hän riensi vain kotiin löytöineen, mäkeä ylös, kivien väliin, missä hän saattoi istua kenenkään häiritsemättä, soittaa tiukua ja iloita siitä kaikessa rauhassa.

Kil —

Mikähän siinä mahtaa niin kauniisti soida?

Jonkinlaisen raon tai halkeaman kautta hän saattoi tirkistää sen sisään, hän näki hiekkajyvästen rosoiseksi raapiman ontelon, missä kaksi pientä piikiveä kieriskeli. Mutta kuitenkin siinä oli eräänlaista elämää — kun hän vain hiukankaan ravisteli sitä, varisivat sävelet ulos näkymättöminä kuin taivaan enkelit, mutta silti todellisina, ja hän istui siinä suloisten sävelten hyväilemänä, pienien kirkkaiden ja helisevien äänipisaroiden, jotka lankesivat loistavana kultasateena mäelle ja muuttivat sen samassa kokonaan. Ne loivat hänetkin uudestaan ja tekivät hänet täysikasvuiseksi ja isoksi ja rohkeaksi, repulla ja kengillä varustetuksi lammaspaimeneksi, joka vallitsee ympärillään olevia eläimiä, lampaita, jotka pureksivat, ja vuonia, jotka määkivät, vilisevää elämää pajujen seassa, pieniä vaeltavia villakuormia kaikkialla. Ja vähän matkan päässä tepastelee lehmä, maitokamari, neljän pylvään varassa, kiiltävin kyljin ja nupopäin, hyvänä kuin itse Neitsyt Maaria, ja kulkunen riemuitsee hänen kädessään, visertää ja laulaa kilpaa laulurastaan kanssa ja on tulvillaan naurua ja laulua. Jos hän sitten pistää sen taskuun, niin se loikoo siellä ja hyräilee vienosti, hyräilee ja nauraa hiljaa itsekseen.

Tarhan ympärille on tullut enemmän vesoja ja enemmän lampaita, kokonainen lauma. Ja joihinkin vesoihin on tullut silmuja ja ne näkyvät kasvavan, ja muutamat lampaat ovat vuonineet — pienen pieniä viattomia vuonia. Sinne on myöskin ilmestynyt pieni koira, joka juoksentelee ylt'ympäri ajaen lampaita ja auttaen paimenta hänen työssään, ja vähän matkan päähän ha'asta on tullut katos paimenta varten, pieni pikkukivistä tehty maja, jossa on sammalta katossa ja lava, missä nukkua. Siinä hän makaa ja uneksii, sillä välin kuin yö kumartuu sisään ovesta ja koko taivas kaartuu ulkopuolella — pitkä- ja hoikkajalkainen puu-ukko, jonka hän on veistänyt puunjuuresta ja jonka oikeastaan pitäisi esittää häntä itseään — siinä hän sitten lepää, ja tähdet tirkistelevät häntä hämmästyneinä ja kutittavat häntä säteillään, ja hiiri ja puupässi seisovat nuuskien hänen vieressään — oi, puu-ukon on sanomattoman hyvä olla! Puu-ukko voi olla täällä aina, puu-ukon ei tarvitse lähteä pois. Puu-ukon ulkomuoto ei tosin ollut erikoisen muhkea, mutta eihän Kristoferkaan sen kauniimpi ollut. Kristoferilla oli liian pieni pää, eikä sen asema ollut ihan oikea, hänellä oli myöskin liian pitkät jalat. Niinhän oli hämähäkilläkin, joka tuossa meni, mutta se ei siitä välittänyt. Eikä Kristoferkaan välittänyt.

Niin hän taas eräänä päivänä loikoi kiviensä välissä, loikoi koko sen ajan kuin oli mäellä, tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena majaan, missä puu-ukon oli tapana nukkua yönsä, ja kadehti häntä sisimmässään ja kaipasi väkevästi hänen onneaan. Väliin hän kosketti hiljaa kulkusta, ja kulkunen hyräili ja lauloi hänen kädessään kirkkaalla ja lempeällä äänellään. Eläimet olivat matkalla kotiin, puu-ukko rämpi etunenässä pitkillä hämähäkinjaloillaan, nyt ne katosivat majalle päin, Kristofer avasi juuri tarhan veräjän —

Silloin on kuin mäki ryskyisi ja vapisisi, kuin taivas halkeilisi ja maa katoaisi. Huuto vihloo hänen korviaan, ilmassa suhisee kaikenlaista tavaraa, turvetta ja sammalkokkareita satelee ympärille. Hän saa kourallisen multaa kasvoihinsa ja istuu ällistyneenä räpytellen silmiään, joita hiekkajyväset pistelevät, ja kuihtuu ja kutistuu sisäisesti ja muuttuu jälleen vain Kristoferiksi, tuhkimukseksi, jolle kaikki nauravat — seuraavassa hetkessä on joukkio hänen kimpussaan, kääpiö ja kaikki hänen apurinsa. Kulkunen on hänet ilmaissut, kulkunen on juorunnut ja huutanut julki hänen pakopaikkansa, he ovat löytäneet perille kulkusen kilinän avulla, hiipineet kuin käärmeet mäkeä ylös puronkohinan turvissa, joka on kokonaan salannut heidän tulonsa. Kristofer ehtii töin tuskin kätkeä kulkusen taskuunsa, sitten kaikki ryntäävät hänen salaiseen valtakuntaansa, ja ennen kuin hän ymmärtää, mitä he oikeastaan tahtovat, ovat he vääntäneet hänet seljälleen ja tehneet hänestä jonkinlaisen reen. Kääpiö istuutuu kahdareisin hänen rinnalleen ja tarrautuu kiinni hennoilla käsillään — hyp, hän huutaa heinäsirkanäänellään, pari muuta pitää kiinni sääristä kuin ne olisivat aisoja, ja laahaa häntä rinnettä alas, niin että pikkukivet kirkuvat kilpaa. Paimenen asumus tulee vastaan, se pieni kivimaja, missä puu-ukko nukkuu — majakin kirkuu. Kristofer avaa hetkeksi silmänsä, hän ei ole uskoa niitä, siinä on hänen työnsä pirstaleina maassa, hänen hiljainen ilonsa päivästä päivään. Kuinka he voivatkin tehdä sellaista, hän ajattelee, kuinka he voivatkin olla niin julmia, että voivat hävittää sen! Eivätkö he sitten nähneet, miten kaunis se oli, miten viattomana se lepäsi sammalessa, pieni maja makuulavoineen, eivätkö he sitten nähneet mitään, kerrassaan mitään?

Käpy läjähtää hänen otsaansa, tuolla seisoo muudan poika kädet täynnä niitä ja luikkaa ja ulvoo vahingonilosta. Lampaat, välähtää hänen mielessään, pikku pässi, ei, ei, ei —

— Hyp, huutaa kääpiö samassa, ja nuo kaksi muuta, jotka pitävät jaloista, ravaavat eteenpäin minkä jaksavat. Sillä tavoin he laskettavat mäkeä alas, ja Kristofer tarttuu kiviin ja koettaa pitää vastaan. Mutta ote heltiää kerran toisensa jälkeen, hän raapii vain kätensä verille, raastaa nahan sormenpäistä ja repii kyntensä riekaleiksi. Sitten osuu hänen alleen kivi, se viiltää liivit ja paidan halki, hän tuntee ankaraa kipua seljässä, kuin veitsenpiston lihaan ja luuhun. On kuin jotakin katkeaisi hänessä, hänen suustaan tunkeutuu huuto, niin äänekäs, että mäki kajahtaa — havujen kätkössä istuva orava pudottaa käpynsä ja kaikkoaa nopein loikkauksin. Pojat päästävät otteensa jaloista, kääpiö nousee peljästyneenä pystyyn, he käsittävät, että jotakin on hullusti; Kristofer on käynyt niin kalpeaksi kasvoiltaan, niin veltoksi ja raskaaksi heidän käsissään — nyt retkahtaa pää maahan.

— Kristofer!

He huutavat hiljaa ja vaativasti hänelle, seisovat hänen ympärillään silmät pyöreinä ja vaihtaen jonkin peljästyneen katseen; hänen pitää toki vastata heille, he ajattelevat, hän ei saa jäädä makaamaan noin —

— Kristofer!

Kääpiö ravistaa häntä olkapäistä, varovasti kuin sylilasta, synnintunto kasvaa hänessä, hänen äänensä on käynyt aivan araksi, hän kaivaa taskustaan veitsen ja pitää sitä houkuttelevasti Kristoferin silmien edessä — katsoppas tätä, sinä saat sen!

Mutta Kristofer ei avaa silmiään, Kristofer makaa vain mistään välittämättä, mykkänä ja hiljaisena ja valkeana heidän keskellään eikä kuule eikä tajua mitään, hän on ikään kuin tullut ihmeellisen kaukaiseksi. He katselevat häntä pelokkaasti, ja kaikki huomaavat äkkiä, etteivät he oikeastaan ole tienneet Kristoferia tuon näköiseksi. Hän oli kyllä pitkäkoipinen ja hento ja omituinen, ja pää oli merkillisen pieni ja pyöreä, mutta kasvot olivat niin ilmeikkäät, ne näyttivät niin kehittyneiltä tuskallisine suineen, niin sanomattoman loukatuilta ja hyljätyiltä. Hyvä Jumala, hän makasi siinä seljällään niin kuin paleltunut peipponen, joka ei voinut lentää heidän luotaan eikä piiloutua minnekään. Hän makasi siinä arkana ja häpeilevänä, avuttomana, ikään kuin paljaaksi riisuttuna heidän silmiensä edessä eikä voinut kätkeytyä heiltä, ei paeta heidän pilkkaansa. Ja mitä hänessä oli pilkattavaa, kun he tarkemmin katsoivat, mitä hänessä oli sellaista, jota piti nauraa ja johon piti ampua nuoliaan joka hetki? Heidän keskellään makasi lapsi, väkivalloin voitettuna ja lannistettuna ja katsoi heihin suljetuin silmin, huulillaan mykkä syytös.

— Hengittääkö hän?

He pidättävät henkeään ja kumartuvat hänen puoleensa, katumuksen säilän pistellessä ja pelon karmiessa selkäpiitä.

Hengittää, hän hengittää, he huokaavat kaikki helpotuksesta, ja kääpiö pistää veitsen takaisin taskuunsa ja vilkuttaa rotansilmillään ja sanoo ovelaan tapaansa:

— Juoskaa tuvalle ja varoittakaa vain, sanokaa, että Kristofer on kaatunut ja satuttanut itsensä ja heidän on heti tultava.