XII.

Köyhäinhoidon täytyi lopulta puuttua asiaan.

Se oli epäröinyt mahdollisimman kauan, antanut isälle välistä varoituksen ja toivonut, että asia paranisi sillä, isähän ei ollut semmoinen mies, jonka kanssa mielellään riitaannuttiin — lyhyesti sanoen, viivytellyt ratkaisua, lykännyt sitä viikosta viikkoon ja pysytellyt syrjässä, mikäli voi. Mutta kun varoituksista ei ollut apua, oli sen vihdoin pakko toimia, varsinkin kun ihmiset alkoivat valitella ja puhuivat ääneen laiminlyönnistä. Eräänä päivänä se liikahti, kaitsija tuli arvokkaasti astellen mukanaan kaksi isoa miestä, he saapuivat juhlallisesti naapuriston läpi, virkaintoisina, valppaina ja tärkeän näköisinä, vakuuttautuakseen omin silmin siitä, että asiaan oli puututtava. Heillä oli onni mukanaan; isä ei ollut kotona, kun he tulivat. Kristofer makasi aivan yksinään, ja ovi oli nytkin lukossa. Mutta niin kuin usein käy, kun hidas pyörä alkaa pyöriä — se ei ole kovinkaan helposti pysähdytettävissä. Kaitsija haetti nimismiehen ja murtautui kaikkivoivasti taloon.

Kaitsijalla oli taaskin onnea, hän tapasi Kristoferin hengissä, mutta äärimmäisen heikkona ja voimattomana, kaikin tavoin laiminlyötynä, nälän perinpohjin riuduttamana. Hän makasi siinä likaisessa vuoteessaan, niin kuin oli maannut jo kauan, kynnet pitkinä ja tukka tavattoman takkuisena pieni tungoksessa unohtunut veli, jolle hoitokunnan olisi pitänyt olla sallimuksena ja joka sen olisi pitänyt jo aikoja sitten pelastaa huonosta hoidosta. Siinä he nyt seisoivat kynnyksellä neljään mieheen ja tuijottivat ja vaikenivat, aivan kuin olisivat sisimmässään olleet syvästi hämillään, kuin olisivat hävenneet tuon surkeuden edessä, joka katsoi heihin puhumatta ainoatakaan katkeraa sanaa — ja heillä olikin syytä hävetä, kun itse olivat täysin terveitä. Kristofer makasi hiljaa ja harmaana penkillä ja katseli heitä sumein silmin; melu oli herättänyt hänet, huulet liikkuivat hiukan.

Kaitsija koetti puhutella häntä.

— Millaista on olosi täällä, Kristofer?

Kristofer liikutti jälleen huuliaan, kuului vain joitakin epäselviä ääniä, kieli oli ikään kuin lamaantunut, ääni kuivunut nälästä ja janosta.

Kaitsija käänsi päätään ja tutki nopeasti huoneen.

— Meidän täytyy siirtää hänet heti.

Vielä saman tunnin kuluessa Kristofer siirrettiin alas laaksoon. Kaitsija ja hänen seurueensa kantoivat, he kulkivat penkki keskellään ja puhelivat hiljaa ja innokkaasti, Kristofer oli valveilla ja kuuli joka sanan:

— Täytyy kai antaa hänet Tønnes Vraalstadille —

— Miksei, mutta se on niin kehno paikka, eiköhän Aanassa Torvaldin luona olisi parempi?

— Torvaldin, virkkoi eräs ja ikään kuin maisteli jotain ja oli sen näköinen kuin se olisi maistunut pahalta.

— Tai Johannes Risen?

He puhuivat asiasta puoleen ja toiseen eivätkä voineet päästä yksimielisiksi, sitten kaitsija sanoi:

— Emmekö lepää vähän?

Miehet laskivat penkin maahan ja jäivät rinteelle neuvottelemaan, vähitellen keräytyi ympärille joukko lapsia.

— Pannaan hänet kiertämään, arveli nimismies — se on hänelle parasta, hän saa silloin vähän vaihtelua, eihän joka paikassa ole yhtä kehnoa —

Mutta kaitsija tunsi lain.

— Se ei ole oikeastaan luvallista muuta kuin terveisiin nähden.

— Ei, ei, tiedän sen kyllä, mutta parhaat paikat ovat varatut, olisi parempi muutella hiukan, silloin se ei hänestäkään tuntuisi niin vaikealta,

— Jos luulet, että voimme uskaltaa sitä —

Kristofer sattui aivastamaan, miehet tarttuivat taas penkkiin ja kantoivat edelleen rinnettä alas, lapset seurasivat uteliaina perässä.

— Mutta mitä me hänelle ensi hätään teemme?

Kaitsija tiesi neuvon.

— Panemme hänet Svingeniin Petran luo, missä hän saa olla siksi, kunnes olen puhunut kunnanvaltuuston kanssa, minä kyllä järjestän asian.

— Entä isä, kysyi joku — onkohan hänellä mitään, mistä ottaa?

Kaitsija tiesi taaskin neuvon:

— Ellei ole, niin tulee olemaan, me olemme selviytyneet pahemmistakin miehistä kuin hän.

Vähän ajan kuluttua eräs virkahti:

— Miten sinun perunasi kasvaa?

Kristoferin kohtalo oli ratkaistu, köyhäinhoito oli tehnyt velvollisuutensa.