XVIII.

Kevättuuli puhalsi oven edessä, aikuiset saivat kiireitä ulkona, Johannes, vaimo ja ruotimnori — ja niin Kristofer joutui istumaan kotona ja hoitamaan taloa ja lapsia ja katsomaan; etteivät nämä päässeet kaivolle eivätkä purolle, hän oli juuri sopiva siihen toimeen. Se oli ollut ruotimuorin tehtävänä, mutta ruotimnori oli vielä sitkeä ja saattoi vähän ahertaakin; Johannes huomasi pian voittavansa vaihdossa, ja se pantiinkin heti toimeen. Ruotimuori astui nyt pellolla raskaat, multaiset puukengät jalassaan ja taivutteli selkäänsä ja kaivoi sormin kiviä puupyttyynsä, ja Kristofer istui kotona paimentamassa lapsilaumaa, hänellä oli kenties pienin sylissään, ja hän oli yksinkertaisesti lapsenpiikana. Jumala häntä lohduttakoon ja auttakoon!

— Hy-hys, sanoi hän sammaltaen ja häpesi, niin että punastui eikä uskaltanut kohottaa katsettaan lapsesta ja kohdata ärsyttävää hihitystä ympärillään. Ja vanhin poika ja muut sisarukset seisoivat hänen ympärillään hautoen kepposta ja odottaen vain tilaisuutta. Hei, nyt he ottivat hänen sauvansa ja ryntäsivät ovelle kiljuen ja meluten, oli kuin he olisivat kiskaisseet häneltä jalan ja iloinneet hänen avuttomuudestaan.

— Heinäseiväs, he huusivat — ota meidät kiinni nyt!

He saattoivat ärsyttää poikaa niin kauan, että hän siirsi lapsen sylistään ja kompuroi heidän jälkeensä parhaan taitonsa mukaan yrittäen herättää kunnioitusta — teidän pitää olla ki-kilttejä lapsia, te-teidän pitää tulla kotiin, sanon minä. Ei, sitten pienin alkoi huutaa, hänen täytyi mennä nopeasti takaisin, ennen kuin pellolla olevat kuulivat ja tulivat katsomaan, mikä oli hätänä.

— Hy-hys, sanoi hän ja keinutti lasta tottumattomin käsin eikä tiennyt, mitä tehdä. Hänen mielensä kävi lohduttoman surulliseksi, vanhat muistot heräsivät verta vuotavina, pienokaisen mariseva itku sekoittui niihin tuskallisella tavalla — ja kaikesta siitä työntyivät esiin isän kasvot, niin kuin silloin aidan takaa, ja katsoivat häneen turvonnein silmin:

— Tiedätkö, että minun pitää maksaa, että ne ottavat vaikka paidan päältäni, ellen maksa?

Se kirveli hänessä niin kuin myrkky, hän kuuli äänen ja äänensävyn, muisti nuo katkerat sanat. Sittenkin, sittenkin —

Eikö kaikesta katkeruudesta huolimatta ollut kuin isä olisi seisonut siinä rukoillen, seisonut kynityn kerjäläisen kaltaisena pojan edessä ja kerjännyt, sydän ahdistusta täynnä.

— — Minä olin aikonut antaa sinulle kulkusen — Erehtyikö Kristofer? Eikö siinä piillyt hellyyttä, eikö tuokion ajan tuntunut siltä, kuin pienen pieni lapsenkäsi olisi avuttomasti haparoinut hänen kättään?

— Hy-hys, hys, hy-hys —

Vähän sen jälkeen olivat lapset ikkunassa ja varjostivat käsin silmiään ja katsoivat huoneeseen, sormet rummuttivat lasiin, silmät loistivat vahingonilosta:

— Tule hakemaan puujalkaasi!

Kristofer oli Risessä syksyyn asti, sitten hän joutui Vraalstadiin ja sieltä Faretiin — miten ollakaan, ne kuljettivat häntä talosta taloon kahden vuoden ajan, pitivät häntä apulaisenaan ja käyttivät häntä milloin mihinkin työhön. Niin hän kulki kädestä käteen, kärsivällinen ja hiljainen palvelija, joka ei koskaan valittanut eikä koskaan nurkunut, vaan mukautui kaikkeen, mitä hänelle tehtiin, ja ahersi niin hyvin kuin taisi. Totta kyllä, ettei hänestä tullut työmiestä ja että hän oli kenties hiukan kankeakätinen, mutta hän oli altis ja uuttera, hyvänä apuna talossa ja sitäpaitsi ilmaisena apuna. Hän sitoi luutia ja vuoleksi hierimiä, hän oppi lypsämään ja kitki rikkaruohoja, hän oli mukana perunannostossa — mutta kun kaitsija tuli kyselemään pojasta, ei tämä kaikki ollutkaan mitään.

— Ooh, sanoivat he venytellen — kyllähän hän jo vähän tepastelee.

Sillä oli asia selvä, pojasta oli edelleenkin pidettävä huolta, ja niin Kristofer jäi yhä kunnan hoidettavaksi, hänen täytyi edelleenkin olla muille apuna ja palvella heitä niin kuin he hyväksi näkivät.

Sillä välin hän oli päässyt ripille.

Hän oli vanhin kirkon permannolla ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin; pappi oli ilmeisesti tyytyväinen häneen, kaikki saattoivat nähdä, että hänellä oli kirkas ymmärrys ja että hän oli harvinaisen valpas poika. Mutta niinpä hän olikin lukenut ahkerasti, varsinkin raamatunhistoriaa, joka vaikutti häneen merkillisen väkevästi ja täytti hänen mielensä kaipauksella ja haaveilla. Olihan hän lukenut sitä ennenkin ja tunsi sen suureksi osaksi kouluajoilta — siitä huolimatta se nyt oli uutta, kaikki oli toisenlaista, rikkaampaa ja kauniimpaa, ja näyttäytyi hänelle mahtavampana kuin ennen. Kirjan lehdiltä kohosi näkyjä, ja nuo näyt, palasivat ulkona luonnossa ja loivat hohdetta kiviin ja kantoihin ja värittivät arkipäivän, joka häntä ympäröi, värittivät hänen oman surkean elämänsä. Kaipaus oli kyntänyt hänen mielensä kamaran ja tehnyt sen hedelmälliseksi, nälkäinen ruokamulta syvällä hänen sielussaan levisi nyt peltona ja odotti sadetta. Hänet valtasi ihmeellisen kotoinen tunnelma, äänet, jotka puhuivat kirjasta, ihmiset, jotka, tulivat siitä häntä vastaan — ne olivat ikään kuin vanhoja tuttuja, luuta hänen luustaan, niin kuin kirjoitettu oli. Noille ihmisille hän oli sukua, hän tunsi niin kuin nuo ihmiset, ne olivat samaa lajia kuin hän itse. Noin hänkin ajatteli, noin hänkin tunsi.

Kirja puhui hänelle jatkuvasti, jatkuvasti se askarrutti hänen mieltään ja ajatuksiaan. Se irroitti tunnelman hänen sydämessään ja löysi ilmaisumuodon hänen sisimmälle olemukselleen ja antoi hänen hämärimmille tunnoilleen sanoja. Tuo pieni sinikantinen kirja ikään kuin kohotti hänet tomusta ylös valoon ja valon rauhaan. Hän omaksui sen hengen, hän omaksui sen äänet, sen viisas yksinkertaisuus hurmasi hänet ja siirsi hänet kaukaiseen muinaisuuteen Jumalan itsensä kasvojen eteen —

* * * * *

Hän saattoi joutua paimentamaan talon lehmiä — silloin hän pani kirjan liivien alle, ennen kuin lähti kotoa. Hänellä oli mukanaan eväspussi, leipää ja piimää, ja hän tuli takaisin vasta illalla; koko päivän hän vaelsi yksinään karjalaumansa kanssa. Se oli hänelle sopivaa työtä, pitkät ajat hän saattoi välillä istua ja lepuuttaa selkäänsä, eläimet olivat hitaita ja kömpelöitä eivätkä levittäytyneet kovin suurelle alalle. Ja kun päivä kävi lämpimäksi, asettuivat ne unisina maahan ja jäivät usein makaamaan tuntikausiksi.

Niiden tuntien aikana valui kultainen virta Kristoferin ihmettelevään mieleen.

Hän ryömi tavallisesti pensaikkoon, mistä hän saattoi katsoa ympärilleen lehvien lomitse, siellä hän istui kirja sylissä ja selaili sitä hellin käsin. Hiljainen juhlatunnelma valtasi hänet, se kohosi kirjan lehdiltä ja täytti hänen sydämensä kunnioituksella, hänen päänsä päällä ikään kuin humisi, nykyhetki kävi kaukaiseksi ja epätodelliseksi, ajan virta kääntyi ja juoksi takaisin itseensä, ja unet alkoivat versoa, näyt nousivat hänen sisimmästään ja ottivat häntä kädestä ja veivät hänet mukanaan. Uusia seutuja levisi hänen eteensä, vihreitä kenttiä, erämaita, virtoja, Egypti ja Niili ja Niilin lieju. Outoja kenttiä vaelsi ohi, ihmiskunnan isät tulivat häntä vastaan, Set, Eenok, Metusalem — oli kuin hän olisi selaillut maailman alkuaikaa ja nähnyt menneiden tulevan ja menevän. Kuva seurasi toista — Nooa nousi arkkiinsa, joka oli kolmesataa kyynärää pitkä, ja hänellä oli mukanaan suuri eläinpaljous, kuhiseva saattue, jossa oli eläviä olentoja jättiläisestä kääpiöön, elefantista matoseen asti, kaksi jokaista lajia, joka ei voinut elää vedessä. Ja rankkasade tuli ja meri nousi, kaikki taivaan sulut olivat ammollaan, kunnes koko maa oli veden peitossa ja kaikki eläväinen hävitetty.

Ja Jumala muisti Nooaa ja nosti tuulen maan päälle — Uusi kuva sukeltaa esiin, vesi oli laskeutunut takaisin syvyyksiin, liejuinen maa levisi silmien eteen savenharmain töyräin ja kostein metsin, kuohuvin putouksin ja kiitävin virroin. Kaatuneita puita ajelehti virran mukana, kuolleita eläimiä, kuolleita ihmisiä, ruumiita lojui läjittäin maassa, muutamat puoliksi mutaan hautautuneina. Ja usvaisessa ilmassa liiteli lepäämättä kyyhkynen ja etsi vihreätä lehteä.

Kuva muuttui, ihmiset ja eläimet olivat tulleet ulos arkista, ne seisoivat yhdessä rykelmässä uudestisyntyneen maan kamaralla, ja uhrituli suitsusi keskellä ja katsoi ihmetellen taivaalle. Pilvissä kimalsi arvoituksellinen merkki — seitsenvärinen sateenkaari, Jumalan sinetti hänen sopimuksessaan Nooan kanssa, sinetti, joka on vielä tänä päivänä.

Kristofer kääntää lehteä, kuluu tuhat vuotta tai enemmän — Aabraham istuu majansa ovella ja sivelee pitkää partaansa, karjan levätessä nurmikolla niin kuin lehmät tuossa, sitten lankeaa varjo hänen jalkainsa juureen, ja kolme miestä seisoo hänen edessään.

Kristofer näki heidät selvästi edessään, kolme korkeata, kuninkaallista hahmoa syvin silmin ja jaloin otsin, Jumala keskellä ja kaksi enkeliä, heillä oli laajat viitat ja paljaissa jaloissaan ruskeat sandaalit, Aabraham tunsi heidät heti ja kumarsi maahan kunnioituksesta.

Ja Saara otti jauhoja ja leipoi kakun.

Nuo pari sanaa toivat kuvaan elämää, erikoista luonnollisuutta ja suloa, joka liikutti ja hurmasi häntä. Saara leipoi kakun Jumalalle, ja Jumala ei halveksinut sitä, Jumala istuutui ja aterioi, Jumala söi Saaran kakkua ja Aabrahamin lihavaa vasikkaa, hän istui puun alla majan ulkopuolella ja piti hyvänänsä ihmisten tavoin. Ja aurinko paistoi heihin — sama aurinko, joka oli tuolla taivaalla, paistoi puun läpi heihin ja näki heidän istuvan ja puhelevan keskenään, heidän varjojensa liikkuessa nurmella. Nyt oli puu aikoja sitten lahonnut, maja korjattu pois ja kadonnut maan päältä ja Saara ja Aabraham muuttuneet tomuksi — vain Jumala oli edelleen olemassa. Niin saattoi Jumala vieläkin kulkea maan päällä, niin saattoi hän vieläkin ottaa ihmismuodon ja vaeltaa samalla tavoin ja sekoittua ihmislasten joukkoon. Niin saattoi hän vielä jonakin päivänä tulla —

Kristofer unohtui seuraamaan ajatusta.

Hänen lähimmäisensä saattoi olla Jumala, Jumala saattoi olla hänen lähimmäisensä. Hänelle selveni hämärästi, että lähimmäisensä rakastaminen oli Jumalan itsensä rakastamista.

Jokin pieni ääni hänet taisi herättää, putoava pisara tai suriseva kimalainen, hän taivutti oksat varovasti syrjään ja katsoi ihmetellen ulos pensaasta. Hiljainen, sulkeutunut rauha vallitsi kaikkialla. Lehmät makasivat maassa sorkat allaan, ne makasivat puoliunessa, matustavin leuoin ja hienonsivat aikaisemmin syömäänsä ruokaa. Päivänkorento lensi niiden yli, välistä se pysähtyi hetkeksi ilmassa, pieni soihtu, joka tuli ja katosi, katinkultasiipien leikki, joka kahisi auringossa ja surisi ohitse. Ja takana seisoi metsä hikoillen pihkaa, oravan ja tiaisen puuhaillessa havujen lomassa — — kaikki tuo tavoitti hänet hiljaisena kohinana ja lisäsi lempeätä huminaa hänen mielessään. Hän kuuli Jumalan äänen, Jumala saattoi olla tulossa hänen luokseen, Jumala oli yhtä väkevänä olemassa tänään kuin tuhat vuotta sitten. Piti vain tuntea hänet, peljätä häntä sisimmässään... oi, hänessä humisi humisemistaan, hän ei olisi voinut sitä sanoin selittää, se oli hänessä, ja hän tunsi sen kokonaan ja tiesi ehdottomasti, millainen se oli.

Suuri tunne valtasi hänet, oli kuin joku henki olisi asettunut asumaan häneen ja kuiskannut sanomattomia asioita hänen sydämeensä ja siirtänyt rajat peninkulmien taa. Saattoiko hän selittää lintujen viserryksen, tuulen hiljaisen suhinan lehvissä? Ei kielellä, ei sanoin, siitä huolimatta hän ymmärsi kummankin ja tajusi ne täydeltä olemukseltaan, koko sielunsa hartaudella.