XXV.

Kuluu viikko ja toinenkin —

Kristofer on ehtinyt perehtyä seutuun ja käy reunan nyt yksinään, hän on tosin nuorin paimenista, mutta Nils on pomo eikä tee eroa, mitä toiset paimenet osaavat, se pitää Kristoferinkin osata. Ei auta muu kuin totella paikalla, ottaa hyvä tahto avukseen ja käyttää sekä korvaa että silmää ja yrittää niin hyvin kuin voi.

Siellä on Kristoferin lisäksi kaksi paimenpoikaa — Jon Ekra ja Tarje Time, molemmat tyyniä ja maltillisia miehiä, jotka ovat paimentaneet lampaita jo monta vuotta. Kumpikaan ei ole luonteeltaan erikoisen puhelias, jos heillä on vapaahetki, niin he tavallisesti vain istuvat ja tuijottavat ilmaan vaieten, vaieten kuin kivet heidän ympärillään. Mitä sitten ajattelevatkin, he puhuvat siitä ylen säästeliäästi, kieli käy täällä tunturilla hitaaksi, vikkelyys siirtyy käsiin ja jalkoihin. Mutta he ovat kumpikin hyväntahtoista väkeä, kun Kristofer puhuttelee heitä, on heidän tapanaan hymyillä ennen kuin vastaavat, ystävällistä hymyä, valloittavaa hymyä. Ja varsinkin Jon Ekra hymyilee kauniisti, hän on pieni pisamainen pallero, tukka vaaleanpunainen ja pörröinen, ikää hänellä on noin kaksikymmentäkaksi vuotta. Kasvot ovat reippaat ja hilpeät, veitikkamaiset ja ylen eloisat — siitä huolimatta Jon Ekra on hiljainen. Hän näyttää aika veijarilta — luulisi hänen alati hautovan kaikenlaisia kujeita ja kepposia ja riemuitsevan niistä mielessään. Jon on peräti poikamaisen näköinen, hänellä on pinnallinen luonne, on ihmisten tapana sanoa nähdessään hänet, Jonin ei auta väittää vastaan. Eikä Jon väitäkään, Jon tekee vain työnsä ja antaa jokaisen pitää luulonsa. Ja mitä kujeita hän sitten hautoneekin, mistä kepposista riemuinneekin — ei niistä ainakaan mitään tule, sellainen Jon on. Tarje on sulkeutuneempi, umpimielisempi ja arempi, hänestä on vaikeampi saada otetta. Hän on tumma ja melko pitkä, hiukan nuorempi kuin Jon, mutta paljon vanhemman näköinen. Kasvonpiirteet ovat terävät ja hienot ja hyvin vakavat, ajattelee Kristofer ja aprikoi, mitä hänessä mahtaa piillä. Tarje on melkein kokonaan mykkä, hän sanoo vain sen vähän, mikä on välttämätöntä sanoa. Se ei juuri ilmaise häntä, ei paljasta hänen ajatuksiaan, ei kerro, kuka hän on. Hän muistuttaa viulua, miettii Kristofer tietämättä oikein itsekään minkä tähden, mutta hän käsittää, että Tarje on paimen koko olemukseltaan niin kuin hän itsekin. Ja hän näyttää viihtyvän parhaiten, kun saa kuljeksia yksinään, silloin hän laulaa kuin laulurastas kirkkaalla, syvällä äänellään, se voi kuulua pitkien matkojen päähän tuulen mukana. Mutta jos hän huomaa jonkun kuuntelevan, tietää, että ihmisiä on lähellä — heti laulurastas säikkyy ja vaikenee, vain paimen on jäljellä, nuorukainen, joka kuljeksii sinne tänne toivoen, ettei kukaan näkisi eikä kuulisi. —

Ja sitten Nils, pomo, kuten he sanovat, ylämaan ja lampaiden kuulu herra. Hän on kyllä vanha ja harmaa, hiukan kurtistunut, hiukan taipunut polvista, mutta merkillisen reipas ja jäntevä, uskomattoman kestävä, ihmeellisen sitkeä. Onpa jo hyvä mies, joka kykenee seuraamaan hänen kintereillään, ja vielä parempi, joka pystyy kävelemään hänet uuvuksiin. Lisäksi hän on hillitty ja rauhallinen, hiljainen toimissaan, mutta siitä huolimatta häntä kunnioitetaan tavattomasti. Kun Nils avaa majan oven, on kuin pappi itse astuisi sisään, paimenpojat väistyvät paikoiltaan, heistä tuntuu äkkiä siltä kuin olisivat tiellä — odota vähän, niin pääset peremmälle. Ja kukin harkitsee nopeasti mielessään, onko unohtanut jotakin sinä päivänä, se on niin konstikasta, päivä on täynnä tehtäviä, voihan sattua, että jotain on jäänyt suorittamatta.

— Tahdotko sinä juustomaitoa, vai keitämmekö me vähän puuroa?

Vie tavallisesti aikaa, ennen kuin Nils vastaa, on kuin hän vieläkin olisi ulkona kankaalla, vain ruumis on tullut sisään. Hän istuu mykkänä ja liikahtamatta rahilla, pää kallellaan ja katsoen katsomistaan seinään — hän katsoo ikään kuin kiven läpi, miettiväisenä, hajamielisenä, kokonaan omissa ajatuksissaan. Mutta hän on kuullut kysymyksen eikä unohda sitä, siitä saa olla varma. Kun hän on ajatellut ajatuksensa loppuun, kohottaa hän hiukan päätään ja siirtää katseensa heihin:

— Jahaa, saattaa hän sanoa — voitte keittää vähän puuroa tänä iltana, mutta älkää tehkö siitä liian paksua.

Nilsiä kunnioitetaan hirveästi. Hänen olemuksensa on niin varma ja voimakas, niin vaikuttava kaikessa vaatimattomuudessaan ja rauhallisuudessaan. Mutta eniten se kai on katseen ansiota — noiden ihmeellisen väkevien, läpitunkevien silmien, jotka ovat vaaleansiniset kuin pienen lapsen. Kun Nils katsoo, on parasta, ettei ole mitään salattavaa, joka tapauksessa on selvintä sanoa asiat suoraan —