XXXVIII.

Se syksy oli Kristoferille kiireinen syksy.

Ensin täytyi hänen ja Jonin lähteä tunturille — kokonaan takaisin Mydanin ylänteelle — etsimään joitakin lampaita, jotka olivat kadonneet heiltä. Ja sitten hänen täytyi lähteä myymään, ajaa satakunta eläintä kylään ja puhua kokeneesti markkinoista ja hinnoista ja osoittaa olevansa myöskin kauppias. Ja kun lokakuu tuli ja paimenrahat oli haettava, täytyi hänen taas lähteä matkaan; hän vaelsi pomon reppu olallaan ja aukaisi toisinaan pienen vihkon ja kirjoitti siihen lyijykynällä jonkin luvun ja piti kirjaa joka-ainoasta äyristä.

— Sinä tulet yksin, sanoivat ihmiset tuntien hänet ennakolta — ei kai Nils ole sairastunut?

Ja saatuaan vastauksen he panivat pöytään ruokaa ja juomaa ja pakottivat hänet istumaan vähän aikaa.

— Odota vähän, he väliin sanoivat ja toivoivat hyvää puhekumppania — sinäkö se tarjosit karhulle kahvia?

— Oh, ei se ollut mitään.

— Kyllä vain, kerrohan meille nyt —

Ei, Kristoferilla ei ollut aikaa:

— Minä lu-luulen, että se saa jäädä toiseen kertaan, Nils py-pyysi minua toimimaan nopeasti.

Syksy puhalsi hänen ylitseen, Kristofer kulki tuulessa eteenpäin kallistuneena ja näki maiseman ympärillään madaltuvan, kunnes kaikki oli yhtä tasankoa. Mäet ja kummut laskeutuivat vähitellen, lopulta hän oli ihan meren rannalla, missä talot vapisivat tuulessa ja olivat paksujen olkiturkkien peitossa. Hän tuli Viknesiin, hän tuli Grobohun — ja ellei hän muistanut jokaista taloa niin kuin pomo, olivat ne hänellä kuitenkin vihkossaan, ja hänen tarvitsi vain katsoa siitä. Gletne, Langeland, Spikka ja Fede — ne olivat kaikki yhdessä rivissä, ja lampaat ja saatavat ja omistajat myöskin. Ja kun joku oli maksanut, piirsi Kristofer kirjaan viivan ja löi sen kiinni ja sanoi:

— Ja si-sitten minun piti kertoa terveisiä Nilsiltä ja sanoa, että hän lopettaa nyt paimentamisen.

Tupa kävi silloin tavallisesti ihan hiljaiseksi.

— Sinun piti kertoa terveisiä Nilsiltä —

He kysyivät moneen kertaan, eivät voineet uskoa kuulleensa oikein.

— Kuka nyt sitten tulee paimeneksi?

Kristofer pudisti päätään.

— Minä en tiedä.

Mutta kotona Vatnessa istuivat pomo ja veli ja katsoivat ulos syksyyn, joka lankesi talon ylitse, ja keskustelivat hiljaa asioistaan ja kohtasivat välistä toistensa katseen ja koettivat nähdä toistensa mieleen.

— Sinä luulet nyt voivasi asettua kotiin, Nils?

— Voin toki, voin toki.

— Sillä sinähän tiedät, ellet voi —

— Älä ajattele sitä asiaa, olenhan sanonut.

— Ei, ei, mutta jos se on sinulle vaikeata —

— Oh, sinä tiedät, että minäkin olen jo vanha, minä voin tarvita lepoa, poika.

— Niin niin, niin niin.

Veli huokasi hiukan.

— Mitä minun pitikään sanoa, älä huoli myydä taloa — kun minä olen mennyt pois, tarkoitan.

Silmät tutkivat jälleen toisiaan, hellinä, lempeinä ja sinisinä.

— Älä sinä puhu semmoisia, sinä elät vielä kauan.

— Minä en elä kesään, Nils, ja sen tähden tahtoisin mielelläni tietää — minun olisi silloin niin hyvä olla, jos tietäisin, että sinä ottaisit talon, minä en tahtoisi valittaa mistään.

Nils katsoi ulos ikkunasta.

— Hyvä on, minä en myy taloa.

— Kiitos.

Veli huoahti taas.

— Entä Kristofer, mitä hänelle teemme?

— Oh, kyllä siihen neuvo keksitään.

— Etkö luule, että hän suostuisi jäämään tänne taloon?

— Minä en ole puhunut hänen kanssaan, mutta enpä uskoisi sitä.

— Ei, ei, niin kai se on — — mutta jospa hän haluaisi paimentaa?

— Ajattelin auttaa häntä, jos niin olisi.

— Niin niin, niin niin.

Tuokiota myöhemmin Nils käänsi päätään:

— Sinä saatat olla väsynyt, sinun pitäisi panna maata.

— Ellei aika sitten käy sinulle pitkäksi?

— Ei toki, minä voin istua hetkeksi lukemaan.

Kristofer tuli takaisin, pomo luki rahat ja silmäili hiukan tuota pikku vihkosta, sitten hän sulki kaikki erääseen lippaaseen.

— Erinomaisesti suoritettu, Kristofer, minä en olisi itsekään voinut tehdä sitä paremmin.

Pari päivää myöhemmin Kristofer istui yksin kamarissa, missä hänen tapansa oli suutaroida, paikkaillen hiukan saappaitaan — silloin tarttui joku hiljaa säppiin, pomo tuli huoneeseen ja sulki oven perässään ja istuutui rahille.

— Minulla olisi vähän puhuttavaa sinulle, ja veljeni nukkuu paraikaa tuvassa, niin että saatoin yhtä hyvin lähteä sinun luoksesi.

Kristoferin kasvoja kuumotti.

— O-ole hyvä, hän sanoi nousten seisomaan.

— Sinähän olet ymmärtänyt, Kristofer, että minulta on nyt työ lopussa. Minä en voi lähteä enää, veljeni on käynyt vanhaksi ja heikoksi — niin, olet kai nähnyt, miten hänen laitansa on. Mutta samalla minä tunnen olevani vastuussa sinusta enkä kai myöskään voi päästää sinua menemään. Sinä olet tullut minun luokseni, ja minä olen luvannut opettaa sinut, sitäpaitsi minä tunsin sinun äitisi — no niin, tahtoisin nyt kysyä: etkö ole muuttanut mieltäsi, tahdotko edelleenkin olla paimenena?

— Minä en ole mu-muuta ajatellut.

— Hyvä, nyt olemme siis selvillä siitä asiasta. No, sinä olet ollut minun palveluksessani neljä kesää, ellen väärin muista, ja käyttäytynyt kaikin puolin hyvin. Sinä veit lampaat kylään, sinä hait paimenrahat, ja kummankin sinä suoritit yksin, ja kummankin sinä suoritit erinomaisesti — — mitä sanot, etkö aloittaisi nyt omaan laskuusi?

Kristoferin sydän hytkähti, hän ei ollut odottanut kysymystä ja jäi seisomaan lattialle puolipökerryksissä.

— Se e-ei toki käy, minä o-olen liian nuori.

Pomo kumartui rahillaan eteenpäin.

— Minä en ollut sinua vanhempi, kun ryhdyin paimentamaan omaan laskuuni, mutta minä aloitin tietysti pienestä, minä aloitin sadalla lampaalla —

Kristofer katsoi häneen hämmästyneenä:

— Sadalla lampaalla, niinkö sanoit?

— Niin, ja minä olin ihan yksin koiran kanssa.

— Ja se kä-kävi?

— Se kävi oikein hyvin. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin minulla oli viisisataa lammasta, ja minä olin suurin paimen tunturilla ja tarvitsin paimenpojan avukseni.

Kamarissa oli hetken aikaa hiljaista.

— Entä le-lehmä, oliko sinulla se?

— Minä tulin toimeen vuohilla, se kävi ihan yhtä hyvin. Ja kuitenkin me olimme kauemmin tunturilla kuin nykyisin ollaan — täyteen neljä kuukautta, Kristofer — me emme vain menneet niin ylös. Sehän ei ollut välttämätöntä, kun meillä oli niin vähän eläimiä, me emme tarvinneet niin isoja laitumia. Ja vuohenmaito on erinomaisen hyvää, kun sinä vain totut sen makuun, siinä ei ole mitään vikaa. Mutta jos sinä tahdot lehmän —

Pomo oli hyvin veitikkamaisen näköinen, — — niin ei siitäkään mikään estä, tarkoitan.

Kristofer hämmentyi ja punastui yhä enemmän.

— Ta-tarkoitatko täyttä totta, Nils?

— Minä tarkoitan, mitä sanon, Kristofer, sinä voisit tehdä sen, minkä minäkin olen tehnyt, ja aloittaa pikkuhiljaa omin neuvoin ja olla tästä lähtien oma herrasi. Sinä saat merkillistä voimaa ja tahtoa, kun tunnet seisovasi omilla jaloillasi ja olet vastuussa siitä, mitä teet, semmoinen kasvattaa sinua. Mutta ellei sinulla ole halua —

Kristofer haroi tukkaansa vapisevin, hikisin käsin.

— Jos sinä luulet, että minä voin uskaltaa.

— Uskaltaa, niinkö sanot? Se, joka meni yksinään karhua vastaan, se uskaltaa kyllä yksinään tunturille, siitä ei epäilystäkään.

Molemmat olivat vähän aikaa vaiti.

— Niin, koiria sinä saisit minulta.

Kristoferin silmät leimahtivat.

— Entä miten monta la-lammasta luulisit minun voivan ottaa?

— Sitä ei ole ihan helppo sanoa, kolme- tai neljäsataa, se riippuu monesta seikasta, siitäkin, missä saakka sinä paimentaisit. Sillä sinun pitäisi ensin lähteä tunturille katsomaan sopivaa laidunmaata —

Samassa Kristoferin mielessä välähti, ettei hänen tarvinnut etsiä, että hän jo aikoja sitten oli löytänyt laitumensa ja muisti sen ensi hetkestä asti:

Helluntaikukkula, hän ajatteli ja näki sen kohoavan silmiensä edessä ja kuuli äänen, joka kutsui yöllä, ja käsitti, että hänen kohtalollaan oli silloin ollut salainen sanoma hänelle. Se kätketty ennakkotietämys syvällä hänen sisimmässään, jota ihmiset nimittävät aavistukseksi, oli salaa säilyttänyt paikan muistissa ja oli tahtonut muistuttaa häntä siitä, kun hän tuli.

Pomo oli noussut rahilta.

— No, sillähän ei ole mitään kiirettä, Kristofer, siitä ei voi tulla mitään ennen kevättä, ajatteleppas tällä välin asiaa, kunnes pääset selvyyteen itsestäsi.

— Minä luulen, että voin vastata heti, se ei siitä mu-muutu, vaikka odottaisinkin vähän aikaa.

Kristofer katsoi pomoa silmiin, ja pomo ajatteli mielessään, että niin kaunista ja syvää katsetta hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

— Jos on niin, että minuun luotetaan, että minä saan kootuksi lampaita, ta-tarkoitan, ja vuokratuksi sen ylänteen, jota ajattelen — niin minä yritän keväällä ja teen niin kuin sinä olet neuvonut.

Pomo tarttui hänen käteensä.

— Sinä saat vuokratuksi, mistä tahdot, Kristofer, sen päivän jälkeen, jolloin tarjosit karhulle kahvia, sen puolesta sinun ei tarvitse peljätä. Mutta sitten sinä et saa odottaa kauan, toiset voisivat näet ehtiä ennen — ota jo huomenna hevonen ja lähde heti tunturille. Nils menee sinusta takuuseen, voit sanoa.

* * * * *

Kävi niin kuin pomo oli sanonut.

Kristoferille luvattiin alue heti, kun kuultiin hänen tahdostaan, hän viipyi kuitenkin vielä tunturilla ja osoitti haluamansa laidunmaan ja sopi rajoista.

Ja kävi myöskin niin kuin veli oli sanonut.

Keväällä, vähän sen jälkeen kuin käki oli tullut, hän paneutui vuoteeseen kuolemaan ja sammui sinne mitään äännähtämättä.