XVII.

Kaitsija oli kierroksellaan, hän kävi taloissa, sai runsaasti ruokaa ja juomaa ja nyökkäsi armollisesti, että kaikki oli hyvin. Eräänä päivänä hän tuli Aanaankin ja sai lämpimiä vohveleita — niin oli sielläkin kaikki hyvin.

— Hm, sanoi hän hyväntuulisena yrittäen laskea leikkiä vaimon kanssa — sinun pitäisi mennä uusiin naimisiin!

Kristofer meni hänen luokseen, kun hän lähti, hän tulla kompuroi navetan takaa, missä siihen asti oli oleksinut:

— Saisinko pu-puhua vähän sinun kanssasi?

Kaitsija löi häntä olalle.

— Tietysti saat, tietysti saat.

— Enkö voisi päästä kotiin!

— Onko sinulla jotakin valittamista? Eikö sinun ole hyvä täällä?

— On, mutta isältä otetaan kaikki pois, isä ei voi maksaa tätä, isällä ei todellakaan ole varoja!

Mutta kaitsija oli kylläinen vohveleista, huolet eivät hänestä nyt maistuneet.

— Älä sinä siitä ole huolissasi, Kristofer, se asia kyllä järjestyy — — —

Kristofer oli Aariassa talven yli, hän oli jo jättänyt pois toisen kepin ja puuhaili oksapuiden kimpussa vajassa ja auttoi toisinaan lehmän lypsyssä. Niin kului määräaika umpeen, ja eräänä aamuna tuli Johannes Rise hakemaan häntä puoleksi vuodeksi.

— Millainen hän on, kysyi Johannes kahvin ääressä keittiössä — voiko hän tehdä mitään?

— Hän on sukkela, vastasi Torvaldin vaimo — muuta en voi sanoa.

— Kas vain, tuumi Johannes tyytyväisenä — ehkäpä minä saankin täyden miehen!

Oli kuin nuo sanat olisivat kiusanneet vaimoa, ilme kävi tylyksi ja jäykäksi.

— Sitä minä epäilen, sanoi hän tuimasti.

— Mutta sinähän sanoit —

— Minä sanoin, että poika on sukkela, minä en puhunut mitään miehestä!

— Et, et, Johannes kumartui kahviaan juomaan.

Vaimo kulki edestakaisin lattialla ja järjesteli lieden yläpuolella olevaa hyllyä.

— Sinun pitää olla hyvä hänelle, sanoi hän äkkiä.

— Muuta en ole aikonutkaan.

— Sinä puhuit äsken miehestä!

— Niin teinkin, minä ajattelin myllyä, että voisin käyttää häntä siellä, helpompaa työtä hän ei voi saada —

Vaimo kuohahti:

— Tahdotko sinä ihan tappaa hänet?

— Tappaa hänet, mitä puhetta se on?

— Oh, etkö usko minun tuntevan sinua ja tietävän, millainen sinä olet?

— Jos sinä tunnet minut, niin tunnen minäkin sinut, etpä sinäkään liikoja perusta.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

Johannes pani kupin syrjään.

— Oletko sinä ehkä paljonkin parempi? Sanovat, että sinä annoit pojan maata tuossa ja _unohdit_ pestä hänet, kunnes tohtori käski. Ja sitten sinä tahdot tulla puhumaan minulle —

— Johannes, se ei ollut tarkoitukseni, usko minua, minä sanon tämän vain pojan vuoksi, minä tulin kovin pahoilleni, kun sinä mainitsit myllystä — oletko nähnyt häntä koskaan?

— Ei, en ole.

— Siinä tapauksessa sinun pitää tarkata häntä, Johannes, katsella häntä vähän, ennen kuin päästän hänet menemään.

Vaimo tuli mukaan pihalle ja jäi katsomaan rattaiden jälkeen, kunnes ne katosivat mutkan taa.

Niin Kristofer oli jälleen muuttoretkellä, hän istui rattailla ja katsoi ulos kevääseen monenlaisten ajatusten painamana ja kiduttamana ja teki havaintoja puista tien varrella ja oli huolissaan siitä, miten perille tultaessa kävisi. Hän käsitti, että Johannes oli pahalla tuulella, ja aavisti olevansa siihen syypää, eikä se suinkaan tehnyt muuttoa hänelle helpommaksi eikä johtanut häntä valoisampiin mietteisiin. Kunpa olisi ollut terve, kunpa olisi ollut iso ja vahva! Hän katsoi ylös tunturille, ajatukset vaelsivat selännettä pitkin —

Vähän ajan kuluttua hän havahtui.

Risen eteläpuolella olevassa metsikössä nousi muudan mies tien vierestä, aivan kuin olisi istunut siinä odottamassa, ja kulki hitaasti rattaiden ohi. Hetkeksi hän kohotti päätään ja loi Kristoferiin lyhyen katseen likaisten silmälasiensa läpi — sitten hän taivutti niskansa ja tallusteli edelleen, pienenä, käpristyneenä ja kehnosti puettuna, oli kuin hän olisi hiukan horjunut.

Kristofer tuijotti hänen jälkeensä; joka paikassa pisteli.

— Hyvä Jumala, eikö siinä ollut isä?

— Oli varmasti, vastattiin edestä.

— Miksikähän hän meni ohi?

Johannes vastasi vaivautuneena:

— Oletko varma siitä, että hän tunsi sinut?

Kristofer ei vastannut heti, eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä, mutta hän harkitsi hetken.

— Ti-tiesikö isä, että minä muutan tänään?

— Siihen en osaa vastata.

— Ju-juoko hän vieläkin?

Se tuli kuin hiljainen huokaus.

— Hm, niin sanotaan, Johannes maiskutti hevoselle ja kysyi, aivan kuin se vasta nyt olisi juolahtanut hänen mieleensä — mitä minun pitikään sanoa, oliko sinun muuten hyvä olla Aanassa?

— Oli, oikein hyvä.

— Sanotaan, että vaimo on ankara?

— Minä en voi sitä sanoa.

— Ei, ei — minä vain kysyn.

Talonväki oli järjestynyt pihalle ottamaan heitä vastaan, vanha, koukkuselkäinen ruotimuori, vaimo, joka piti pienintä sylissään, vanhin poika ja hänen veljensä ja sisarensa — resuinen, riehakkaan näköinen parvi, joka loi pitkiä, salavihkaisia silmäyksiä.

— Sinä viivyit kauan, sanottiin.

Johannes astui alas rattailta ja katsahti taakseen olkapäänsä yli, oli kuin hän olisi tahtonut, vakuuttautua siitä, että oli onnellisesti silmän kantamattomissa, että Aanan emäntä ei voinut nähdä häntä.

— Äh, sanoi hän vain rykäisten.

Kristofer seurasi hämillään hänen perässään, hän laski pitkät jalkansa maahan ja nousi jäykästi ja kömpelösti pystyyn. Siinä hän nyt seisoi Torvaldin vaatteissa epämuodostuneine yläruumiilleen, jonka sairaus oli kyyristänyt kokoon ja tehnyt entistäkin lyhyemmäksi, seisoi askeleen päässä rattaista ja katsoi arasti eteensä.

Nyt se tulee, hän ajatteli.

Kuului hiljaista hihitystä — sitten lapset purskahtivat äänekkääseen nauruun ja ryntäsivät portaita sisään paiskaten oven perässään kiinni.