IX.

Määrättyinä päivinä kulkee joku ohi, rippikoululaiset tunturiylänteiltä; he seuraavat polkua tullen mennen ja kulkevat ihan seinän vieritse, Kristofer kuulee heidän askeleensa ja tietää, että heitä on pitkät rivit. He tulevat kaukaa tunturilta, muutamilla on peninkulman matka, tulevat joistakin köyhistä tunturitaloista, jotka lepäävät hajallaan järvien välissä kullakin pieni raivattu alue ympärillään. Se vie ajatukset ylös tunturille ja kanervikkoon ja soille, polkua pitkin laidunmaille, missä ruoho kasvaa rehevänä ja sievänä. Nils Vatne, missä hän nyt mahtaa liikkua? Ja onko hänellä lehmä ja paimenpoika mukanaan ja yhtä monta lammasta kuin ennen? Ja onkohan tunturilla yhtä kaunista, onkohan ilma yhtä peilikirkasta ja kimaltavaa ja lakeus yhtä laaja, yhtä loputon kuin hänen mielessään? Hän työntää kätensä olkiin ja löytää kulkusen ja hyväilee sitä — kunpa hän uskaltaisi vähän soittaa nyt, juuri nyt, kun kaikki muistuu mieleen, ja koettaa loihtia tuota kaikkea näkyviin, viime kerrasta on jo kovin pitkä aika. Isä ei ole antanut hänelle vapaita hetkiä, isä on tehnyt työtä yhtä mittaa, kunnes on mennyt makuulle, ei ole ollut tilaisuutta, ehkä hän ei enää osaakaan sitä.

Sitten tulee vihdoinkin sunnuntai, ja nyt riippuu kaikki siitä, mitä isä tekee — jääkö hän kotiin vai lähteekö kirkolle tapaamaan tuttuja ja rupattelemaan hiukan. Jos nyt näkyy merkkejä siitä, että isä aikoo lähteä — jos hän pyytää puhdasta paitaa tai pyhävaatteitaan — voi, silloin Kristoferin tekee mieli hyppiä riemusta, hän lämpenee kiitollisuudesta, ristii kätensä peiton alla ja kiittää hiljaa mielessään Jumalaa. Hän on maannut valveilla ja kuunnellut kello kuudesta saakka, huomannut, että ulkona on kaunis ilma, päivänpaistetta, linnunlaulua, kimalaisten surinaa, lämpöä, hän on maannut ja toivonut kiihkeästi uskon ja epäuskon vaiheilla, ja sitten isä todellakin nousee ja varustautuu lähtemään kirkkoon, hyvä Jumala, miten iloiseksi hän tulee, miten sydämestään tyytyväiseksi, nyt hän ja äiti jäävät kahden ja voivat tehdä, mitä haluavat.

Tunnit, jotka nyt tulevat, ovat palsamia koko viikoksi, sen vaivoihin ja vastuksiin, kaikkeen sen kurjuuteen ja kaikkeen sen surkeuteen. Kristofer on kaivanut kulkusen esiin, se kimaltelee hänen kädessään kuin saippuakupla, kil — se sanoo hiljaa keittiössä, kaikki kirkastuu hänen silmissään, hän on kuin puu-ukko majassa, hänen sydämensä laajenee, osaa, osaa, hän osaa sen yhä, paremmin kuin koskaan ennen.

Kil — —

Pieni kultainen sävel helisee kulkusesta, lentää hänen kädestään huoneeseen ja muuttaa sen samassa kokonaan. Liesi vajoaa hiljaa maahan, seinät sortuvat äänettömästi, lattia liikkuu hetken... sitten on lakeus hänen edessään, sitten hän on äkkiä kohonnut tunturille, ja myöskin tarha ja maja ja eläimet, sitten vaeltaa puu-ukko polkua myöten, mäkien lomitse, selänteitä pitkin, kulkee eteenpäin ystäviensä keralla, sillä välin kuin aurinko siirtyy hiljaa taivaalla ja täyttää lakeuden valolla. Tunturilla on iltapäivä, iltapäivä ja jälkikesä, ja kanerva hulmuaa hiljaa sineä vasten ja ympäröi häntä kaikkialla, minne hän katsoo. Miten pitkälle hän antaakin katseensa liukua, aina se kohtaa häntä kotoisena, karuna ja lempeänä, sydämellisenä ja terveesti punertavana — viattomasti ja luottavaisesti hymyillen. Kuule, hänen polvissaan rapisee, ikään kuin karkeat kädet sivelisivät häntä, sivelisivät ja päästäisivät ja sivelisivät taas. Se hapuilee hänen jalkojaan, tunnustelee häntä varovasti sormillaan, ikään kuin kysyy, kuka siinä on. Se on seisonut täällä tuulessa ja auringonpaisteessa ja ottanut ravintonsa karusta vuoresta, ollut kitsauden naapurina satoja vuosia ja vielä kauemminkin, mutta on siitä huolimatta itse anteliaisuus. Se on valanut purppuraansa kiville kiitolliseksi vastalahjaksi elämästä, levittänyt tuoksuaan laajalti yli tunturin ja ruokkinut siivekästä maailmaa hunajalla — antanut kivestä yllin kyllin leipää. Mutta ennen kaikkea se on seisonut ja viihtynyt, seisonut ja tuntenut olonsa sanomattoman hyväksi. Se on seisonut täällä sateessa ja myrskyssä, paukkuvassa pakkasessa ja jäässä ja lumessa — seisonut täällä ja viihtynyt kaikissa vaiheissa, mitä hyvänsä tapahtuikin ja tuli sen osaksi. Maan päällä ei ollut mitään niin tyytyväistä, niin lujaa ja nöyrää, niin tervettä jokaiselta kuidultaan. Maan päällä ei ollut mitään niin karaistua, niin vankkaa kaikessa hentoudessaan, niin sitkeätä ja kärsivällistä, niin säikkymätöntä jokaista varpuansa myöten. Eikä mikään ollut vähemmän arkaa ja hemmoiteltua — ja miten ystävällistä kuitenkin, miten kaikkea-syleilevää olemukseltaan, miten vieraanvaraista kaikessa köyhyydessään. Se on jykevää, mutta se ei taitu, se notkistuu pehmeästi jalan alle ja oikaisee itsensä jälleen yhtä joustavasti, se ei ole turhaan imenyt vuoren mehua — oi, kanerva on maailman suloisin kasvi! Kas, sen poikki käy juovia, tuuli sukii sitä suallaan, vihreä murtautuu punaisen lävitse, ja siellä täällä on hopeanharmaita läikkiä — koko kanervikko liikkuu, sen yli kulkee ratsuja, taivaan pilvien vaeltavia varjoja, väriaaltoja, jotka tulevat ja menevät. Ja kaiken keskellä nukkuu kivi, valkea järkäle punaisessa kanervameressä, se on mykkä ja liikkumaton, ja kanerva piirtää vaihtuvan varjonsa sen lakeen — leikkii huolettomasti sen päällä. Se pysyy järkähtämättä paikallaan, puoliksi soran peitossa, auringon vaalentamalla, sateen uurtelemana, iäkkäänä ja vuosista kylläisenä, äärettömyyden vertauskuva — sen kivettynyt aivokoppa, ikivanha kuin aika itse. Ja ihan vieressä loistaa keltano, tulenkeltainen tuohus ohuen varren varassa, joka on tänään ja kuihtuu huomenna — kiitävä tuokio ja iäisyys, jotka ovat hetkeksi kohdanneet toisensa.

Mutta tunturin poikki, taivasta kohti vaeltaa puu-ukko ja iloitsee — — ei, hän itse vaeltaa siellä kulkunen kädessään ravistaen ääniä ulos auringonpaisteeseen, missä ne hyrisevät niin kuin kultaiset mehiläiset ja täyttävät ilman hiljaisilla ja suloisilla sävelillä. Ja kanervatöyhdöt taipuvat hänen jalkansa alla, varvut paneutuvat pitkäkseen maahan ja nousevat jälleen hiljaa hänen takanaan ja kurkistavat hänen jälkeensä, minne hän menee. On kuin hän vaeltaisi jonkinlaisessa kotikutoisessa kankaassa, karkeassa nukassa, joka takertuu jalkoihin ja jää riippumaan hänen vaatteisiinsa. Hän kulkee hiljaisesti iloiten laitumelta laitumelle ja kuulee välistä koiran haukkuvan, lepää ja kulkee kehässä taivaan alla, sillä välin kuin hoikat jalat tömistävät maata halkinaisilla sorkillaan, sillä välin kuin eläimet kokoontuvat hänen ympärilleen ja seuraavat häntä huolettomasti viikosta viikkoon ja mässäilevät ruoholla päivät päästään. Se on kuin elävien mättäiden vaellusta, ne astelevat koiran ajamina hänen perässään tunturia pitkin, kulkunen on herättänyt ne, kulkunen on koonnut ne — kaikki kankaan ja suon mättäät, ne ovat nousseet kuullessaan kulkusen äänen ja noudattaneet sen kutsua iloisin mielin. Nyt ne tulevat vilisten pajujen välistä, töykkivät ja tungeksivat ikuisesti rauhattomina, ruohoa, ne ajattelevat, enemmän ruohoa, enemmän hyvää, mustat ja valkeat vaihtavat paikkaa keskenään, seljät kohoavat esiin kanervikosta, katoavat ja kohoavat jälleen esiin...

Kristofer elää sen kaiken, hän makaa keittiön penkillä ja heiluttaa kulkusta, näkee sen kaiken sisäisellä näkemysvoimalla, tajuaa sen mahtavana tunteena, joka valtaa hänet pauhun tavoin ja saattaa hänet läähättäväksi ja ihan heikoksi. Hän ei voi selittää sitä, hän tietää vain, että se on semmoista ja että se on ollut semmoista niin kauan kuin hän muistaa, että se alkaa hänen sisässään ja täyttää hetkeksi hänen olemuksensa ja ikään kuin kohottaa hänet pois itsestään. Sellaisina hetkinä ovat rajat poissa ja lait toiset kuin ennen, Kristofer ei ole lapsi eikä aikuinen, hän on vain tunteva olento, ihminen, jolla on kaikki aistit avoinna, johon iankaikkisuus laskeutuu ja jota se hellällä kädellä koskettaa. Hän makaa siinä tarkkakuuloisena ja selvänäköisenä ja uneksii ja näkee, ja hän tuntee sen kestäessä mielessään melkein tuskallista riemua, rakkautta ympäröivään elämään, taivaan Jumalaan ja kaikkeen, mitä hän on luonut, halua rakastaa ja tehdä hyvää, olla ruohon ja kanervan kaltainen, heittäytyä pitkäkseen siihen, syleillä sitä pienellä ruumiillaan, painaa sitä puoleensa, hävitä siihen ja olla yhtä sen kanssa koko elämänsä ajan.

Ja on kuin syvällä hänen sisimmässään kaksi ohutta, anovaa kättä menisi ristiin ja kuuluisi hiljainen, värisevä rukous:

Oi, antakaa hänen tulla terveeksi, eihän käy laatuun, että hän menehtyy täällä ja hänen mukanaan kaikki tämä nuoruus ja sielun kauneus, antakaa hänen päästä jalkeille ja toimimaan, vapauttamaan se, mikä hänessä elää, antakaa, hänen tulla paimeneksi, antakaa hänen nähdä jälleen tunturi ja kanervikko ja kohdata Jumala ennen kuolemaansa —

Niin Kristofer rakasti elämää, vaikka se oli kohdellut häntä ankarasti. Niin hän ponnisteli ylös polkua — polkua, joka oli syvällä hänen omassa sielussaan, niin hän makasi viikosta viikkoon kokien väliin katkeria pettymyksiä ja ahersi ja toivoi ja taisteli, kunnes sai onnentunteen syntymään ja saattoi taas kestää vähän aikaa.