II.

Polku alkaa alhaalla kylässä.

Se poikkeaa maantiestä, joka kulkee tomuisena ja harmaana laakson läpi, ja rientää suoraan yli kukkulan laen — kapea uurre ruskeassa maassa. Se pääsee tunturille ja kiiruhtaa ylöspäin, se kiipeää rinteen reippaasti ja kepeästi, kiemurtelee eteenpäin kuusikon ja rytöpuiden, varjoisan nuoren metsän ja katajain ja kallioimarteiden lomitse. Ennen pitkää tulee tunturilta puro, ja polku ja puro menevät ristiin — tässä on porraspuu, jota sanotaan Linan sillaksi ja jonka pitäisi olla Kristoferin rakentama siihen aikaan kuin Lina kävi papin luona lukemassa ja oli tuskin kolmentoista ikäinen. Vähän ylempänä polku ja puro kohtaavat toisensa uudelleen, mutta tällä kertaa ne pysyttelevät yksissä; puro on kaivautunut esiin sorasta ja noudattelee polkua puolisensataa askelta, ennen kuin jälleen lähtee omille teilleen. Tähän on Kristofer pannut kiviä riviin, pieniä saaria poikki puron, niin että voi kulkea sen yli kuivin jaloin — varmaan taas pienen Linan tähden. Rinne kohoaa sitten pystyin seinämin ja sortuvin jyrkäntein — kuin harmaa kiviputous — ja korkealla kaiken yläpuolella on tunturi niin kuin lukittu portti ja salpaa tien jättiläishuipullaan eikä päästä ketään edemmäksi. Mutta polku ei yritäkään sitä, vaan kääntyy tyynesti sivulle, pujahtaa kanervikkoon aivan vuoren juurella ja löytää rotkon, johon kiipeää. Se pääsee yhä ylemmäksi — tosin se paikka paikoin tupertuu alaspäinkin, mutta aloittaa taas uudella vauhdilla ja kiemurtelee edelleen rinnettä ylös, halki mustikanvarsien. Lopulta se matelee alastoman kallion yli, painuu sangen nolona alas ja sukeltaa sitten taas kanervikkoon.

Alussa on metsä mukana. Se saattelee molemmin puolin, kookasvartiset männyt ja kuuset, joukossa jokin tammi ja koivu, joita on taajemmassa ylempänä rinteellä. Sitten tulee lisäksi haapoja ja pihlajia ja joitakin pähkinäpensaita; samaan aikaan havumetsä harvenee, sille käy täällä liian jyrkäksi — ja vihdoin se pysähtyy kokonaan. Vain siellä täällä seisoo joku neuvoton etuvartia pyörällä päin, epätoivoinen uskalikko, joka ei ole tahtonut antautua. Se pudistelee käpyjään tuulessa ja varisuttaa siemeniään kauas ympärilleen; aika neuvon tuo, se kenties arvelee. Ja tuuli ottaa joskus siemenen ja kantaa sen ylemmäksi rinteelle — niin metsä yhtäkaikki nousee. Mutta tammi- ja koivuvesakko luikertelee huolettomasti edelleen; se ei kohtaa mitään vaikeuksia, vaan saavuttaa helposti jyrkänteen reunan.

Täältä aukeaa sisämaahan päin laakea tasanne — ei suurtunturin sammalikkojen ja valkoisen, hohtavan lumen peittämä laki, vaan sen esikartano punaisine kanervaharjanteineen, joiden lomassa on kapeita metsäjuovia — kaksi porrasaskelmaa meren yläpuolella. Se ulottuu peninkulmamääriä joka suuntaan, tyyni, juhlallinen maisema, joka lepää ikään kuin ovet selkosellaan, niin että valo ja ilma pääsee kaikkialle. Se lepää ojennetuin jäsenin taivasalla pitkine, surumielisine ääriviivoineen ja uinuu itsensä unohtavassa rauhassa. Matalat kanervatöyräät ympärillä, suot vesihautoineen ja mättäineen, joilla kasvaa ryhmä koivuja toisiinsa takertuneina, ja alastomat kalliot, jotka pyöristyvät hitaasti ylös notkojen keskeltä — kaikki on ikään kuin vaipunut äänettömään tutkisteluun hiljaisen mielihyvän vallassa. Se lepää siinä niin sopusointuisena, niin syvästi tuntevana, uhoten alkuperän ihmettä, ylevänä kuin aikojen aamussa, jolloin luojan varjo vaelsi maan yli ja ruoho versoi hänen jäljissään. On kuin se olisi säilyttänyt vaikutelman, kuin se vielä eläisi muistossa — keskeytymättömässä seurustelussa ihmeen itsensä kanssa. Ja tuuli kiitää sen yli, pudistaa puita ja pyörittelee lehtiä ja teutaroi kanervikossa vallattomasti kuin jänis. Tuuli kiitää sen yli, se tunkeutuu notkoihin ja alastomille kallioille, joita musta jäkälä ja vyörykivet peittävät. Se kulkee sinne tänne mäkien lomitse, rientää uupumatta yli soiden ja yli lampien, jotka vilkkuvat kaislakiehkurain keskeltä, eikä löydä vakinaista olosijaa. Ja äkkiä se paiskautuu lampeen, niin että se käpristyy väristen kokoon ja käy kananlihalle...

Mutta polku luikertaa tunturia kohti, yhä kauemmas, yhä eteenpäin. Nyt, tasaiselle päästyään, se tuntuu parantavan vauhtia. Toisinaan se tanssii eteenpäin katajikon läpi, hypähdellen riehakkaasti vallattomaan tapaansa — ota kiinni, se ikään kuin sanoo ja pujahtaa tiehensä pehmein kaarroksin. Ja toisinaan se hiipii varpaillaan yli soiden, missä pursu seisoo ruosteenpunaisten vesihautojen välissä ja maustaa ilmaa laajalti — hiipii vaivaiskoivujen lomitse, painaa varvut allensa ja käyttää kaikkia keinoja hyväkseen. Sitten se hyppää pelastuneena maihin mättäälle ja jatkaa edelleen uudella vauhdilla. Ota kiinni, ota kiinni, se sanoo taas ja pakenee Kovelandin ylärinnettä pitkin kiitäen kanervikossa vikkelästi kuin käärme.

Ja tasanko lepää tyynenä, ovet selkosellaan ja kantaa sitä yhä kauemmas sisämaahan.

Mutta mistä nämä haavat, jotka seuraavat polkua, mistä nämä raidat ja pienet pajut?

Kansa tietää kertoa, että Kristofer piti mukanaan vesaa, missä ikinä liikkuikin, vihreätä raidanvarpua, ja jos hän löysi sopivan paikan, pisti hän mielellään vesan maahan, ja se jäi siihen ja kasvoi puuksi.

Vesa-Kristofer, sanoivat ihmiset, missä hän vain kulkee, siellä versoo vesoja hänen jäljissään!

Sitten tunturi käy jyrkemmäksi, kanervikko loppuu —

Ja polku, joka haparoi tunturinkuvetta pitkin, keikahtaa alas kohden sinertävää kiilaa, joka pistää syvälle notkoon ja ikään kuin leikkaa maiseman kahtia. Siinä on Staalvatnet suhisevine kaisloineen, vaeltavine aaltoineen ja upottavine liejuineen. Siinä on Staalvatnet, missä Kristofer kävi paimenessa, missä hän suoritti hiljaista tehtäväänsä — se läikkyy tunturin sylissä niin kuin nukkuva valo.

Sen takana kohoaa vedestä hitaasti ja tyynesti mahtava kanervatöyräs. Kun polku laskeutuu sitä kohti, on kuin töyräs tulisi vyöryen vastaan — kivimaininki maan alkuajoilta matkalla tunturin yli ryskyen ja jymisten. Ei, sitten se on lannistettu parhaassa vauhdissaan, voimakkaamman sormi on sen pysäyttänyt, lamauttanut sen kesken kulkuaan. Nyt se lepää hiljaa tuossa tunturin sydämessä — jähmettynyt aalto, rauhallinen kanervavuori, jonka ympärille koko maisema keräytyy. Kerran koko vuori oli vihreä, kerran se oli pelkkää nurmea, rehevää, sormen pituista silkkiruohoa, jota lammas söi. Sitten lammas ei enää tullut, ja kanerva alkoi pyrkiä ylös ja täplitti vuoren ruskeaksi ja punaiseksi, kunnes oli muuttanut sitä tarpeeksi. Mutta se on siinä siltä yhtä järkkymättömänä ja kohottautuu vapaasti auringonpaisteeseen nähden kauas kaikkiin suuntiin ja viettäen hitaasti joka puolelle. Punainen kanervikko ja sininen taivas kohtaavat toisensa ylinnä harjanteella, joka piirtää sineen pitkän kaaren —

Helluntaivuoreksi sanoivat ihmiset sitä ennen, Hægelandin ylänteeksi sanovat he sitä nyt; tunturi on muuttunut, moni asia on saanut toisen nimen. Mutta vähän syrjempänä on tunturissa portaat; ne on hakattu huolellisesti alatusten, niin että voi turvallisesti laskea jalkansa niille. Kristofer tahtoi kaikille hyvää; eihän ollut varmaa, että kaikki pääsivät alas yhtä helposti kuin hän. Ja alempana rinteellä on hänen asumuksensa, pienen pieni kivimaja avoimine oviaukkoineen, ihan kuin jonkin otuksen pesä — tuskin neljän askelen pituinen. Se nojaa mustaan kivilohkareeseen, joka samalla on sen seinänä; siltä puolelta se siis ainakin on tiivis. Entä mitä muuta se tarjoaa nähtäväksi? Kivisen makuulavan suoraan maapermannon poikki, sen päällä sylyksen kanervia, niissä nukkua, tulisijan nurkassa kyykyllään — — Hyvä Jumala, miten ihminen on voinut asua täällä! Nyt tulee tänne joskus pitäjän ihmisiä kalastamaan; he nukkuvat täällä ja kestävät pari yötä ja luulevat sitten tehneensä suurenkin urotyön. Nyt täällä liikkuu kärppä, joka pitää tätä mukavana asuinpaikkana ja arvelee, että se on tehty juuri sitä varten. Ja kuitenkin on ihminen elänyt täällä viihtyen kilpaa kanervan ja koivun kanssa ja tuntien olonsa sanomattoman miellyttäväksi! Ihminen on istunut noissa raunioissa ajatellen pieniä ihmisajatuksiaan ja ihmetellen kaikkea näkemäänsä, huomaamatta yksinäisyyttä olemassaolon riemulta. Siitä on kauan — ei sentään, ihmisikä vain, ja se ei ole mitään täällä tunturilla, missä sata vuotta on kuin yksi päivä.

Vähän kauempana on jätteitä lammastarhasta, missä elukat toisinaan nukkuivat: pitkulainen kiviaitaus. Veräjä on käytetty kahvipuiksi, ja muuri on luhistunut pahasti, paikoin maan tasalle, mutta sittenkin — tarha ei ole milloinkaan ollut kauniimpi kuin nyt. Tunturi on ikään kuin aidannut paikan uudelleen, verhonnut sen jälleen ystävällisissä muisteloissa, hoitanut sitä yksinkertaisella tavallaan. Ensin ryömi kanerva varovasti aitaukseen, siinähän ei enää ollut mitään vaikeutta, nyt kun se oli niin monelle taholle avoin; sitten seurasi orjantappura. Sen jälkeen tuli yhä uusia. Kataja seisoi kauan ulkopuolella — ei, sitten sekin rohkaisi mielensä ja meni orjantappuran perässä. Vihdoin koivukin hiipi sinne. Täällä oli sen mielestä suojassa tuulelta, täällä oli lämmintä ja multaa kivien välissä, tämä oli siunattu paikka. Missä lampaat ennen makasivat tähtiyössä toisiaan lämmittäen ja rauhallisesti märehtien, siinä kasvaa nyt kokonainen lehto.

Vesa-Kristoferin jäljissä versoo —

On kuin vesa yhä vieläkin olisi kevättuore ja vihreä ja työntäisi yhä uusia virpiä ja hän olisi vain jättänyt sen aitaukseen lähtiessään täältä viimeisen kerran.