XXVI.

Päivä alkaa ennen auringonnousua.

— Herätkää, miehet, sanoo Nils ja nykäisee itsensä istumaan työntäen jalkansa makuulavalta, hän on säännöllisesti ensimmäinen aamulla, hän ei tosiaankaan nuku kauemmin kuin on päättänyt. Kyllä, sanoo hän toisinaan ääneen aivan kuin joku olisi herättänyt hänet — ehkä hänen enteensä — Tarje on kuullut sen usein, ja hänestä on tuntunut kuin joku vieras olisi heidän joukossaan. Hän on kuullut sen myöskin illalla, kun hän on istunut yksin linnassa ja odottanut Nilsin tuloa, Nils on usein niin kauan tunturilla, Herra ties, mitä hän siellä tekee, on jo kauan ollut hämärää, tähdet tuikkivat taivaalla. No, nyt polulla kuljetaan, reippaita askelia, jotka lähestyvät majaa, korkorauta kilahtaa kiveen — Tarje avaa oven, jotta lyhdyn valo pääsee ulos ja auttaa pomoa löytämään perille. Ei mitään — ei ihmistä eikä eläintä, vain pimeys ja yksinäisyys, vain tuuli, joka kohisee kanervassa, ja lakeus, joka leviää äärettömänä hänen edessään.

Nils, kysyy hän hiljaa ja epävarmasti ja säikähtää omaa ääntään ja kiiruhtaa sulkemaan oven. Se ei ollut pomo, ei Nils, vaan hänen rautakenkäinen enteensä, joka tulee edellä, hänen enteensä, joka tulee ilmoittamaan, että pata on nyt pantava tulelle — Tarjen selkää karmii. Minkähän näköinen se on, hän miettii, mistä se tulee ja minne menee? Ja olisikohan se mahtanut tulla, jos maja olisi ollut tyhjänä tänä iltana? Onko se jokin salaperäinen voima Nilsissä vaiko tarkkakuuloisuutta hänessä itsessään? Ja olisivatko koirat huomanneet mitään, jos ne olisivat olleet kotona? Vahinko, että hän on yksin, hän ajattelee ja ottaa lyhdyn alas koukusta ja niistää kynttilää sormin, mutta Jon lähti tänään kylään ruokaa ostamaan ja koirat ovat Nilsin mukana ulkona. Enne — onko se ehkä ajatus? Voiko ajatus pukeutua jonkinlaiseen aineeseen — — hän panee lyhdyn liedelle ja ryhtyy tekemään tulta, siitä tulee turvallista lämpöä, ja se on samalla seurana. Tuokion kuluttua nurkassa leimahtaa, tuohi kiertyy hitaasti liekissä, siinä kitisee ja räiskähtelee, ja ennen kuin huomaakaan Tarje istuu laulaen tulen ääressä ja unohtaa ikävyyden ja yksinäisyyden, unohtaa enteen ja kaiken ympärillään. Mutta seis, tunturilla käydään taas, ripeitä askelia, jotka tulevat suoraan majaa kohti, korkorauta helähtää kiveen — tällä kertaa siellä on todellakin Nils, Tarje avaa oven toistamiseen, niin että valo virtaa ulos:

— Nils? hän kysyy niin kuin ennenkin, mutta tällä kertaa hänen äänensä on reipas.

— Niin, kuuluu ulkoa.

Hopeanvalkea pää ilmaantuu valoon, kaksi pyöreätä olkapäätä sukeltaa esiin, pomo seisoo ilmielävänä oven edessä, koirat heiluttelevat häntäänsä hänen jalkainsa juuressa — nyt ne hiipivät yksitellen kynnyksen yli ja menevät nurkkaan, missä kulho odottaa, ja särpivät hyvällä ruokahalulla. Majassa tuntuu nyt niin kotoiselta ja turvalliselta, niin kaikin puolin mukavalta, Tarje pyörähtelee sinne tänne ja löytää kulpin ja löytää puulusikan, pomo on luultavasti hänkin nälissään. Nyt hän istuu lieden edessä ja syö, istuu siinä vanhana ja ryppyisenä ja kuluneena ja käyttää lusikkaa hiljaa kulpissa ja pistelee höyryävää juustomaitoa poskeensa. Herra siunatkoon sinua, ajattelee Tarje ja katselee häntä niin kuin uskollinen koira, oi Jumala, miten mielellään hän suo vanhukselle ruoan, suo hänelle kaiken hyvän, mitä maailmassa on — —

— Ylös nyt, pojat, kuulitteko!

Kristofer nousee unenpöpperössä ja panee jalkansa lattialle — kyllä, kyllä, vastataan hänen takaansa, kaikki he haukottelevat ja oikovat jäseniään, ai, miten kankeita ne ovat, kunpa saisi nukkua vielä tunnin. Mutta pomo on tunnollinen ja pomolla on kiire, hän tietää, että päivä on lyhyt, ja lyö käsiään yhteen ja hoputtaa heitä. Nyt he kompuroivat ulos hämärään kantaen pyttyjä ja isoja sankkoja, Kristofer on välistä niin väsynyt, että tuskin pysyy pystyssä ja hoipertelee kuin juopunut. Heidän pitää ensin lypsää lehmät, Nilsillä on mukana neljä kappaletta, Dagros, Kranselin, Huldra ja Drople —sitten heiltä ei ainakaan puutu maitoa. Ja sen jälkeen on käytävä reuna ja otettava selko lampaista ja katsottava, että ne ovat sisäpuolella — mentävä selänteitä pitkin, seurattava rajaa, mies kumpaakin puolta, kuljettava puolitoista peninkulmaa, kunnes he kohtaavat toisensa Rokkenissa ja voivat heittäytyä lepäämään vähäksi aikaa. Semmoista paimentamista nimitetään _ohjaamiseksi_, se on nyt yleisin tapa, mutta siihen aikaan oli toisin, siihen aikaan enimmäkseen pidettiin eläimiä koossa, tunturilla kun usein oli petoja. Nils oli edellisenä vuonna vähitellen muuttanut tapaa, sillä lammas menestyy paljon paremmin, kun se saa kulkea ja toimia oman päänsä mukaan, ohjaamisella oli vain se paha puoli, että saattoi menettää monta eläintä. Niinpä niitä olikin vartioitava sitä paremmin, ja niinpä paimenten täytyi käyttää koipiaan — Mydanin linnasta Rokkeniin ja Rokkenista taas takaisin. Siitä saattoi koitua raskas matka monin ylimääräisin toimin, sillä lammas on usein kovin levoton — varsinkin ensi aluksi tunturille tultuaan — se voi kuljeksia mustalaisen lailla sinne tänne ja tuottaa paimenille paljon mieliharmia. Eikä työtä suinkaan helpottanut se, että iltapäivällä oli käytävä reuna vielä toiseen kertaan.

— Minä tiedän, että se on ankaraa työtä, sanoo Nils — mutta sellaista on olla minulla paimenena ja niin minä sen tahdon, jotta tiedätte!

Hän ei säästä paimenpoikiaan, ja vielä vähemmän hän säästää itseään. Mutta hänelläpä onkin oikea aarre vartioitavanaan, yksitoistatuhatta eläintä, ja kaikki on saatava takaisin, kaikkien on palattava tunturilta siihen taloon, mistä ovat tulleet, Gletneen ja Grobohun, Viknesiin ja Eedeen, Spikkaan ja Søilandiin ja Kvinlaugiin ja Vaageen. Siinä on niin vanhoja eläimiä kuin nuoriakin, siinä on numrnilampaita ja typyhäntälampaita ja sheviotteja, siinä on pässejä ja emälampaita ja vuonia, mustia ja valkoisia, isoja ja pieniä — ja joka-ainoa on uskottu Nilsin huostaan, joka-ainoa annettu hänen säilytettäväkseen. Pomo pitää huolta kaikista ja tietää tarkalleen, montako hänellä on, jokaisella on villassaan merkki ja kaulassaan kaulain, jossa on omistajan nimi. Ola saa olla rauhassa omiensa suhteen ja Jakob ja Simen ja Rars ja Theodor — kaikki järjestään vanhaan Øigaren muoriin asti, jolla on vain yksi lammas, josta hän eroaa vesissä silmin ja sydän särkymäisillään surusta. Kaikki, kaikki voivat olla huoleti, lampaat ovat hyvissä käsissä ja tulevat takaisin niin pyöreinä ja pulskina, että on mahdotonta tuntea niitä.

— Väitätkö sinä, että nuo ovat minun?

Kyllä, nimi on selvästi kaulaimessa, talon ja omistajan, ole hyvä.

— Voi, voi, miten kauniita eläimiä, niin, niin, ilmankos sanotaan, ettei kukaan osaa paimentaa niin kuin sinä.

Tietysti voi sattua, että toisinaan puuttuu joitakin lampaita, on helppo taittaa jalkansa rinteellä tai syöksyä jyrkänteestä alas, jotkut eläimet saattavat myös villiintyä ja jäädä yksin tunturille, kun paimen lähtee pois. Hän ei sitä ehkä heti tiedä, mutta hän koettaa laskea niitä matkalla — mieluummin jonkin porraspuun kohdalla, minkä yli lampaita voi mennä korkeintaan kaksi kerrallaan — hän lukee ja laskee yhteen ja kynsii korvallistaan ja lukee uudestaan. Ei, luvut eivät sovi yhteen, hän saa säännöllisesti liian pienen summan. Ja vihdoin tulee jakopäivä — silloin paimen pääsee vihdoin asiasta perille ja näkee, montako eläintä hän on kadottanut, ja sitten hänen taas täytyy lähteä takaisin. Hänen pitää vielä kerran mennä tunturille, vaeltaa monta peninkulmaa löytääkseen lampaansa. Kenties lammas on mennyt reunan yli ja joutunut toiseen laumaan — ja vihdoin viimein tulee sana, että eläin on siellä ja siellä. Ja sitten on maksettava lunnaat, ja vaikkei se kysykään suuria rahoja, ovat ne kuitenkin harmillisia rahoja, katkeria suorittaa. Mutta pahemminkin voi sattua — lammas on poissa, eikä sitä enää löydy, tunturilla on saattanut olla lammasvarkaita, Herra ties, mitä on tapahtunut. Silloin Nils on maksanut omistajalle tinkimättä äyriäkään.

— Tehkööt muut mitä tahansa, mutta näin on minun tapani, hän on sanonut tahtomatta tietää mistään vastaväitteistä — saatte taipua minun tahtooni.

Mutta sittenpä Nils onkin paimen, joka on hiukan enemmän kuin toiset. On vain raskasta olla hänen palveluksessaan, sillä lammasta on vartioitava kuin silmäterää, lammas ei saa päästä karkuteille, lammasta ei saa hyljätä. Lampaiden vuoksihan täällä tunturilla ollaan — ja ensin parvi, sitten paimen, sanoo Nils. Sillä ihmisellä on järki, ja hän voi vähän odottaakin, mutta lammas paralla on vain villansa, ja se on kuin Eeva paratiisissa ja voi syöstä itsensä turmioon, ellei sitä pidetä tarkasti silmällä, vaan jätetään oman onnensa nojaan. Ja niin paimenpoikain täytyy juosta reunaa, olkootpa lampaat miten hiljaisia ja rauhallisia tahansa — sillä jos he _tahtovat_ paimentaa, niin heidän _pitää_ paimentaa, tunturilla voi sattua kaikenlaista, eikä koskaan voi olla varma, sanoo Nils. Eikä hän itseäänkään säästä, käy reunan joka ainoa päivä, olkoon sää millainen hyvänsä. Ilves liikuskelee silloin tällöin lakeudella, karhukin saattaa jonakin vuonna ilmaantua, eikä kumpikaan hyljeksi herkullista lammasta. Mutta pahin vihollinen on ahma, kavalin eläin maan päällä — yksikin ahma liikkeellä, ja tunturilla on turvatonta peninkulmamäärin. Itse paholainen riivaa ahmaa, syödäkseen yhden lampaan sisälmykset, juodakseen verta janonsa sammuksiin se tappaa huolettomasti joukoittain eläimiä, se raivoaa laumassa ja murhaa murhaamistaan kuohuvassa, mielettömässä verenhimossaan. Siinä on jotakin, mikä muistuttaa ihmistä — niin kuin ihminen ei koskaan saa tarpeekseen, niin kuin ihminen tahtoo hävittää ja koota itselleen kymmenen kertaa enemmän kuin tarvitsee — niin ahmakin tahtoo mässätä toisten hengillä ja repiä ja tuhota. Se tassuttelee ylt'ympäri karvaisin käpälin, julmuus eläimen haahmossa, ahneus ja kyltymättömyys, joka tuntee vain yhden lain — murhata kaikki, jotka ovat sitä itseään heikompia. Ja silloin on rauha tunturilla lopussa, silloin on koottava eläimet ja pidettävä niitä koossa ja siirryttävä sitten hitaasti paikasta toiseen. Ja silloin tulee vielä enemmän työtä, vielä kiireempää, vielä tiukempaa, sillä lampaat tahtovat kulkea oman päänsä mukaan niin kuin ennenkin eivätkä ymmärrä omaa parastaan.

Tänä vuonna ei ole tavattu ahmoja, mutta pohjoisessa on Staale Kvina suunnattomille lammaslaumoineen — sanotaan siinä olevan tuhatneljäsataa eläintä — ja lännessä Per Syrdalen omineen, ja hänelläkin lienee yhtä paljon. Staalen suhteen ei tarvitse olla huolissaan, välillä on kapea järvi, joka muodostaa jonkinlaisen luonnollisen rajan, eläimet eivät mene sen yli, eivät voi sekaantua toisiinsa, mutta pahemmin on länsireunan laita. Staale on sitäpaitsi laatuunkäypä mies, ystävällinen ja hyväntahtoinen, kenties hiukan kerskaileva, hän esiintyy mielellään suurena ja tekeytyy suuremmaksi kuin todellisuudessa on, mutta sen saa häneltä unohtumaan — varsinkin jos osaa kohdella häntä oikealla tavalla. Per Syrdalen sitävastoin — no, Per on ennen kaikkea äkäpussi ja ylen pikkumainen ja kitsas ja itsepäinen, itsepäinen kuin pukki. Mikä on minun, se on minun, sanoo Per Syrdalen, ja sen mukaan hän toimii niin pienissä kuin suurissakin asioissa, ja oikeus kuin oikeus, tuumii hän eikä anna tuumaakaan perään. Niin, niin kyllä, vastaa Nils nyökäten, minä en tietenkään tahdo kieltää sinulta oikeuttasi, mutta emmekö kuitenkin koettaisi sopia tätä parhain päin? Kyllä, jos sinä teet niin kuin minä vaadin ja suoritat minulle lampaista lunnaat, minä olen ottanut ne omalta alueeltani —

Kristofer kuuli eräänä päivänä joka sanan, hän seurasi silloin Nilsiä Perin luo ottamaan selkoa eräistä lampaista.

— Niin kyllä, sanoi Nils hymyillen — sinä otit ne kahdenkymmenen askeleen päässä reunasta, paimenpoikani näki sen töyräältä, etkö olisi voinut käännyttää niitä takaisin, kun tiesit, miten lähellä ne olivat?

— Minulla oli oikeus tehdä, mitä tein, voitko kieltää sitä?

— En ole lainkaan aikonut kieltää sitä, sanon vain, että olisit voinut käännyttää ne, eihän toki ole välttämätöntä kohdella toisiaan niin kuin sudet?

— Sudet? Minä noudatan lakia — —

— Laki, laki, mitä laki merkitsee? Jos me kohtelisimme toisiamme siivosti, emme tarvitsisi mitään lakia. Tässä me oleskelemme vierekkäin, eikä meidän välillämme ole minkäänlaista aitaa, eihän niin ollen voi mitään sille, että lampaat menevät reunan yli — minun laumastani sinun laumaasi ja sinun laumastasi minun laumaani, eivät lampaat sitä käsitä. Mutta tarvitsemmeko me siihen lakia? Laki on mustalaisia ja maankiertäjiä varten, meidän pitäisi toki voida sopia asia kaikessa ystävyydessä niin kuin hyvät naapurukset ainakin, sinä ajaisit minun lampaani minun puolelleni ja minä ajaisin sinun lampaasi sinun puolellesi. Emmekö voisi yhtä hyvin tehdä niin, sen sijaan että jaarittelisimme laista ja oikeudesta ja hätyyttäisimme alati toisiamme ja oikein vaanisimme tilaisuutta, niin kuin kuninkailla ja keisareilla on tapana? Emmehän me ole valtiomiehiä, meillä pitäisi toki olla parempi järki kuin sellaisilla. Se säästäisi meiltä kummaltakin melkoisesti mieliharmia ja paimenpoikamme pääsisivät paremmille päiville, ja meillä olisi rauha sodan asemesta.

Mutta ei, Per piti kiinni laista ja oli riidanhaluinen ja taipumaton. Oikeus kuin oikeus, hän sanoi, ja Nilsin lampaat olivat menneet reunan yli ja tulleet hänen alueelleen, sitä ei voinut kieltää. Ja Nils tiesi, mitä laki sanoi —

Kyllä, Nils tiesi sen:

— Minä olisin voinut ottaa sinulta monta viime kesänä, jos olisin tahtonut, niin että ei sen puolesta —

— Se on sinun asiasi.

Sitten Nils maksoi, rauhallisesti ja sävyisästi niin kuin ei mitään olisi tapahtunut ja lähti takaisin sanomatta pahaa sanaa. Ja Kristofer seurasi hiukan luppakorvaisena perässä, yhtä kokemusta rikkaampana, ja ihmetteli itsekseen. Että pomo, joka oli niin rohkea ja niin mahtava, että pomo todellakin mukautui tuollaiseen!

Silloin pomo kääntyi, oli kuin hän olisi lukenut Kristoferin ajatukset:

— No niin, Kristofer, voihan olla, että minä olisin tehnyt toisin silloin kuin olin nuori. Mutta sanonpa sinulle erään asian: ensiksikin Per oli oikeassa, jos kohta hän ei menetellyt erikoisen kauniisti, ja lisäksi Per on sitä lajia, että jos hän on oikeassa, niin hänen _täytyy_ saada oikeutta, hän ei millään ehdolla voi antaa perään. Kun minä nyt tiedän sen, minkä tähden minun sitten pitäisi panna kova kovaa vastaan? Tekisikö se Perin taipuisammaksi? Ei, sitä en usko, päinvastoin, päinvastoin. Hyvä, Per saakoon saatavansa, kun ei voi olla ilman sitä, ja minun on paimennettava lampaitani paremmin, etteivät ne mene reunan yli ja anna Perille uutta tilaisuutta. Muuta neuvoa en tiedä — asia ei parane sillä, että minä rupean tekemään vastapalveluksia ja pidätän Perin lampaita ja otan lunnasrahat takaisin. Syntyisi vain kilpailu siitä, kumpi saisi otetuksi enemmän lampaita — mutta minä olen täällä tunturilla paimentaakseni enkä kilpaillakseni Perin kanssa. Ja sen tähden ei sinun pidä koskaan mainita tästä, ei koskaan puhua tästä enempää Jonille kuin Tarjellekaan, he ovat kumpikin nuoria ja kiivaita, se vain ärsyttäisi heitä, ja he ovat jo muutenkin tarpeeksi kiihtyneitä. Sinä sitävastoin olet maltillisempi, sinun kanssasi voi puhua, sinä olet kokenut jotakin elämässä —

Pomo keskeytti hetkeksi.

— Sinähän ymmärrät, mitä minä tarkoitan, Kristofer, minä en ensi sijassa katso oikeutta, ja jos tahdot seurata neuvoani, niin älä sinäkään tee sitä. Koeta, mikäli mahdollista, järjestää asiat siten, ettei sinun tarvitse väitellä oikeudesta, siitä sinä et lihoa ja vielä vähemmän sinun lampaasi, ja lammas on paimenelle kaikki kaikessa, ensin lammas, sitten muut asiat —

Samana iltana Kristofer istuessaan majassa ja kaivaessaan mytystään uutta sukkaparia tuli kajonneeksi kulkuseen — kil, kuului nurkasta hiljaa. Hän kohotti hämillään katseensa — kyllä, kaikki katsoivat häneen, Jon, Tarje ja pomokin.

— No, mies, mitäs sinulla siellä on?

— Oh, kulkunen vain, minä tulin ottaneeksi sen mukaan —

Pomo ojentaa kätensä.

— Uushopeaa, sanoo hän ja katselee sitä ja pudistaa sitä hiukan.

Uushopeaa — he höristävät korviaan, kulkunen kulkee kädestä käteen, aivan kuin se olisi hyvinkin hieno soitin, he kallistavat päätään ja kuuntelevat vuoron perään, oletkos kuullut niin kaunista ääntä!

— Ihan kuin lasia, sanoo Jon kasvoillaan hyväntahtoinen hymynsä.

— Se kuuluisi tunturilla kauas, tuumii Tarje uneksivaan tapaansa.

Pomo nyökkää:

— Niin, se ei tosiaankaan ole huono.

Kristofer nousee äkkiä seisomaan ja katsoo pomoon loistavin silmin.

— Sa-saanko minä panna sen lampaan kaulaan.

Pomo hymyilee.

— Olet siis jo valinnut itsellesi lampaan?

Ja Kristofer vastaa viattomasti:

— En minä ihan tarkalleen ole valinnut, mutta paria, kolmea olen katsellut, niin että jos saisin luvan —

Pomo on jälleen vakava.

— Ajatellaanpa asiaa, Kristofer, hyvä tiuku on täällä kallisarvoinen, sano sinä vain, kun olet päässyt selvyyteen tahdostasi.