XXXVI.

Neljänä vuonna Kristofer oli mukana, neljä kesää hän oli paimenpoikana Nilsillä ja paimensi hänen karjaansa Mydanin ylänteellä ja seurasi häntä tunturille ja seurasi häntä takaisin, neljä täyttä kesää hän oli siellä nauttien kaikesta sydänkesän rikkaudesta ja elämästä. Ja neljä talvea hän oli Vatnessa ja kulki siellä vanhusten parissa ja oli melkein kuin talon poika, molemmat vanhukset olivat hänelle isänä.

— Sinä et saa mennä, sanoi pomo joka kerta, kun he tulivat tunturilta alas — minun pitäisi lähteä kylään myymään, minä tarvitsisin sinua vielä vähän.

Ja kun he olivat käyneet kylässä, täytyi Kristoferin edelleen jäädä heidän luokseen, tällä kertaa veli tarvitsi häntä:

— Ymmärräthän, Kristofer, hän on tottunut sinuun nyt, minä en uskalla tulla yksinäni kotiin!

Ja joka kerta Kristofer vastasi, kasvot punaisiksi sävähtäen:

— No, kun te tahdotte pitää minut, niin —

Neljä kesää ylhäällä tunturilla ja neljä talvea alhaalla laaksossa, ne eivät tosin tehneet Kristoferia kovin vanhaksi, mutta ne muuttivat häntä kuitenkin. Pitkät, rasittavat matkat lauman mukana, yöt paasien ja kallioseinämien suojassa, kun tuuli ja sade tunkeutuivat heidän kimppuunsa, niin että he maatessaan hytkyivät kuin sammakot, suuret rajuilmat tunturilla, kun myrsky lakaisi lakeuden yli, niin että maa tuntui tärisevän — kaikki se jätti jälkensä häneen. Se painoi leimansa ruumiiseen, se painoi leimansa sieluun, se toi uurteita kasvoihin ja kypsytti hänet ennen aikojaan, se suolasi hänet harmaalla aherruksellaan ja karaisi hänet, niin että hän lopulta oli kuin harmaakivi ja pystyi olemaan yhtä kärsivällinen kuin se. Kärsivällisenä kuin kivi, kärsivällisenä kuin maa, ei herrana, vaan palvelijana, palvelijana — niin Kristofer eli elämäänsä, ja niin hänestä tuli Jumalan nöyrä välikappale.

Nousumatkat varsinkin olivat raskaita.

He olivat tottumattomia kävelemään, ja ruokajärjestyksessä tapahtui muutos, maitoa aamulla, maitoa illalla — maitoa, maitoa joka-ainoalla aterialla. Tämä maidonpaljous saattoi heidät janoisiksi, he joivat tunturilla jääkylmää vettä, laskeutuivat toisinaan vatsalleen ja hörppivät solisevista puroista ja lähteistä. Ja joka vuosi he kävivät niin heikoiksi polvistaan, heti kun olivat tulleet ylös tunturille, että kulkivat hoippuen tietään ja luulivat kaatuvansa väsymyksestä, lyyhistyvänsä joka askeleella maahan. Heidän silmissään musteni, sydän jyskytti levottomasti rinnassa, he tunsivat olevansa kuihtuneita ja kuluneita, onttoja kaulasta polviin asti, he hikoilivat, he läähättivät, he ähkyivät ääneen.

— Maito sen tekee, sanoi pomo — se menee ohi kahden, kolmen päivän kuluttua.

Ja joka vuosi kävikin niin, että väsymys äkkiä katosi ruumiista. Tuli päivä, jolloin he tunsivat olevansa erinomaisen terveitä, täynnä elämää ja voimia, kuin uudestisyntyneitä ihosta ytimiin, he olivat ikään kuin saaneet uudet suonet ja uuden veren, joka kiersi niissä — uuden tahdon ja uuden hengen.

— Maito sen tekee, sanoi pomo taas, hän asteli reippaasti kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen —

Saattoi sattua, että he tulivat liian aikaisin perille, talvi oli ehkä ollut ankara, ja kevät oli viivästynyt, he vain eivät voineet odottaa. Tunturilla oli vielä tulva-aika, purot juoksivat vuolaina jokina, porraspuut olivat menneet veden mukana, suot ja kanervikot olivat kokonaan veden peitossa — silloin he tulivat eläimineen, ja heidän piti päästä eteenpäin hinnalla millä hyvänsä. He kiertelivät itään ja kiertelivät länteen, kulkivat suurin kaarroksin, niin että tie oli kahta vertaa pitempi kuin ennen, he kulkivat selänteitä ja kallioita pitkin, ja eläimet maistelivat kanervaa ja ammuivat ja määkivät ja tahtoivat ruokaa. Mutta täytyihän heidän joskus laskeutua alaskin, ja siellä lepäsi vesi odottamassa, laajoja tulvan valtaan joutuneita alueita, joiden keskeltä koivut ja pajut kohosivat. Silloin täytyi koko joukon astua veteen, hevosten ja ihmisten ja lampaiden ja lehmien, ne kahlasivat ja loiskivat ja aivastelivat ja joutuivat yhä syvemmälle. Silloin tällöin jokin lehmä pysähtyi ja katsoi arkana ja neuvottomana ympärilleen, vesi ulottui mahaan asti, se näytti arveluttavalta — olisiko kääntyä takaisin maihin? Mutta sitten tuli paimen ja hoputti sitä eteenpäin, ei ollut aikaa harkita, se aivasti ponnekkaasti ja kahlasi edelleen, raskaasti ja hitaasti.

Pahin oli lammas parkojen laita, ne olivat niin pieniä, etteivät ylettäneet pohjaan, niiden täytyi sen sijaan ruveta uimaan, ja ne polskuttivat vedessä ohuilla tikkujaloillaan ja pysyivät pinnalla villan avulla ja pitivät päätään koholla. Eivät ne muuten niinkään huonosti uineet, kun vedessä vain ei ollut virtaa, selviytyivät ne oikein hyvin. Mutta jos niiden piti mennä puron tai muun juoksevan veden yli ja panna kova kovaa vastaan —- ei, silloin niiden jalat olivat liian hoikat, ei auttanut, vaikka ne kuinka sätkivät ja ponnistelivat, ne ajautuivat vain virran mukana ja väsyttivät itsensä turhan päiten ja pyöriskelivät vaahtolauttojen ja risujen keskellä. Paimenen täytyi pelastaa ne, ottaa yksi toisensa jälkeen kaulaimesta ja kuljettaa toiselle puolelle niin nopeasti kuin saattoi.

Eräänä keväänä oli erityisen hankalaa. He olivat saapuneet eräälle joelle parin päivämatkan päähän Ruglandista — leiripaikka oli heti toisella puolella, mutta joki oli leveä ja melko syvä. Ellei olisi ollut niin myöhäistä, olisivat he voineet ajaa eläimet veteen ja kenties päässeet suhteellisen vähillä vaivoilla, mutta nyt oli ilta tulossa ja vesi oli kylmää ja ilma tuimaa, lampaat olisivat yöllä kärsineet ankarasti ja kylmettyneet ihan jäykiksi, se olisi ollut vahinko. Niinpä he _kantoivat_ lampaat joen yli, ottivat ne kuin lapset syliinsä ja nostivat mahdollisimman korkealle ja siirsivät toinen toisilleen ojentaen joen yli. He seisoivat siinä rivissä kuusi tuntia, kahlasivat vyötäistään myöten jäisessä vedessä, neljä askelta eteenpäin ja neljä takaisin, kahlasivat siinä koko kesäyön ja kantoivat, kantoivat otsansa hiessä. Käsiä pakotti, olkapäitä pakotti, hengitys kävi puuskuttaen sisään ja ulos — pässejä ja emälampaita ja vuonia, tuhatkaksisataa eläintä kaikkiaan, niin ne pääsivät kuivin nahoin majapaikalle ja olivat tuskin kostuttaneet takajalkojaan.

Että terveys kesti, että keuhkot kestivät!

He kulkivat samoissa vaatteissa iltaan asti, mitäpä niitä kannatti vaihtaa, kaikkialla solisi vettä — pari sataa askelta edempänä oli kenties taas puro.

Samana vuonna oleskeli tunturilla karhu.

He olivat saaneet tietää siitä, ennen kuin lähtivät matkalle, ja he pitivät laumaa koossa Rokkenin kohdalla, Kristofer oli juuri keittämässä kahvia ja aikoi luikata Tarjelle, joka oleili jonkun matkan päässä — silloin maa äkkiä alkoi tömistä hänen takanaan, ja lopen säikähtäneitä eläimiä juoksi ylt'ympäri. Kristofer käänsi päätään — paksu peto tallusteli häntä kohti karvainen pentu vieressään, samassa hän tiesi, että se oli karhu. Se oli vajaan kahdenkymmenen askelen päässä, se oli tullut suoraan lammasparveen itsekään siitä tietämättä.

Kristofer nousi pystyyn, hän kuuli huutavansa lujalla äänellä. Karhukin kuuli sen ja työnsi käpälällään pennun syrjään, se näki korkean ihmisen sukeltavan äkkiä maasta ja muisti heti lapsensa. Sitten se loi Kristoferiin katseen — se oli sellainen, että hänen polvensa vapisivat, oli kuin voima olisi kokonaan kadonnut hänestä, kuin hänen ruumiissaan olisi ollut keihäs, jonka jäykkä varsi piti häntä paikoillaan. Sitten hän tunsi jossakin kohdin kipua, hänen sormiaan poltti, ja hän muisti seisovansa pannu kourassa — ja äkkiä hänet valtasi kiivas viha, hän tempasi jalkansa maasta irti ja astui muutaman askelen karhua kohden, pelon hyytäessä hänen sydäntään.

— Ole varuillasi, poika, kuului hänen takaansa.

Kristofer ei välittänyt mistään, kipu, pelko, karhun näkeminen — hänestä tuntui, että hänen täytyi saada siitä loppu, ja hän heitti pannun kaikin voimin. Pan, kuului kalliosta, tulikuuma kahvi räiskyi ylt'ympäri samassa olivat koirat paikalla ja juoksivat kohti raivokkaasti haukkuen. Karhu oli istunut kalliolla — niin kuin suunnaton emäjänis, välähti Kristoferin mielessä — nyt se laski etujalkansa maahan ja lönkytti tiehensä niin kuin ihminen nelinkontin, pentu vieressään, ja oli seuraavassa hetkessä selänteen takana.

— Hyvin tehty, Kristofer!

Pomo tuli juosten hänen luokseen ja löi häntä voimakkaasti olalle, niin että hän tunsi polviensa notkahtavan.

— Että sinussa on semmoinen sydän, sitä en olisi koskaan, koskaan uskonut!

Kristofer seisoi siinä hampaat loukkua lyöden.

— Mi-minä en tiennyt, mitä tein, minä pe-pelkäsin niin hirveästi!

— Mutta sinä heitit pannun, poika, miten uskalsitkin tehdä sen?

— Se oli niin kelvottoman kuuma, minä po-poltin sormeni siinä.

— Niin, mutta sinähän heitit sen suoraan karhua kohti?

— Minä ajattelin vähän säikähdyttää sitä —

Heillä oli siitä hauskaa koko kesän, ja he puhuivat siitä alituisesti. Kun he istuivat illalla majassa ja Kristofer laastaroi sormiaan, joissa oli pahoja rakkuloita ja haavoja, saattoi pomo virkahtaa:

— Kyllä minä olen kuullut karhun kimppuun käytävän seipäin, mutta että sen kimppuun käytäisiin kahvipannulla —

Silloin Tarje ja Jon nauroivat ääneen, mutta Kristofer näytti olevan hämillään, hän ei ollut varma siitä, tekivätkö he hänestä pilaa.

— Minähän olen selittänyt

— Niin olet, niin olet, mutta nyt minä selitän erään seikan.

Pomo oli hetken vaiti.

— Olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, mutta sinä päivänä sinulla oli onnea, Kristofer, sinä päivänä sinä teit paremman teon kuin itsekään nyt käsität.

* * * * *

Tapaus tuli tietysti muidenkin tietoon, Tarje ja Jon veivät sen kylään käydessään ruokavaroja hakemassa, sitten se levisi itsestään. Oletko kuullut moista, sanoivat ihmiset ja kyselivät ja tutkistelivat ja purivat merkin nimeen, sepä oli paimenpoika se. Juttu kulki suusta suuhun, talosta taloon läpi laakson, se saapui Kristoferin kotikyläänkin. Oletko kuullut, sanottiin sielläkin — tottahan he pojan muistivat, muistivat hänen silmänsäkin, eikö tohtori ollut kerran sanonut —

Sinä vuonna Kristoferista tuli kuuluisa mies, josta maine kulki kauas jo ennen kuin hän tuli tunturilta alas ja saattoi itse kertoa jonkin sanan.