VII.

Puolukka-aika on jälleen saapunut, mutta tällä kertaa ei matkasta tunturille tule mitään, Kristofer ei pääse vaeltamaan kukkuloille, hän ei saa nähdä uudelleen paimenta, hänen eläimiään ja kanervikkoa ja tunturilakeutta ja taivasta, joka kaartuu kaiken yläpuolella ja ympäröi sitä sinisellä renkaallaan. Äiti saa mennä yksin tänä vuonna, jos hän tahtoo noukkia marjoja, Kristofer on saanut esteen eikä voi lähteä mukaan, seljässä oli jotakin vialla tuon iltapäivän jälkeen, Kristofer lepäsi vuoteessa — — Kristofer on nyt aina makuulla.

Kukaan ei tiedä, mikä hänellä on vikana, mutta hän on kadottanut liikuntakykynsä, hän ei voi seisoa jaloillaan, ei nousta istumaan vuoteessa eikä kääntyä toisten avutta. Eikä hänen tilansa myöskään edisty, hän ei näy paranevan, pikemminkin hän huononee, askel askeleelta mäkeä alas. Erääseen aikaan hänen laitansa oli niin huonosti, että hän ähkyi ja vaikerteli, jos he vain hakkasivat vähän puita vajassa. Kasvot kalpenivat iskujen kajahdellessa, jokainen niistä oli kuin ruoskansivallus selkään, ja tuska tuntui sormenpäissä asti, hiki kihosi pisaroittain esiin ja valui hänen suupielistään sisään. Näyttää siltä kuin hänellä olisi jokin sisäinen tauti, joka riuduttaa häntä ja lamauttaa hänen jäsenensä; ne kuihtuvat, käyvät laihoiksi ja heikoiksi, jalat ovat ihan kuin hämähäkillä. Muuten ovat tuskat nyt helpottaneet; ne ovat vähitellen vaimenneet, ja kun hän vain makaa hyvin hiljaa, ei hän paljonkaan huomaa sairauttaan, selkä vain on vähän hauras ja hellä. Kun hän vain makaa niin hiljaa kuin kivi, ei hän tunne juuri enempää kuin sekään. Ei kai se kovin vaarallista ole, hän ajattelee, viikon kuluttua hän voi paremmin, sitten hän varmaan voi jo olla hiukan pystyssäkin. Mutta kun viikko on mennyt, on Kristofer yhtä raihnas, yhtä heikko ja kuihtunut kuin ennenkin; ensi viikolla, hän ajattelee asettaen uuden määräajan ja ollen jälleen toivorikas. Mutta sekin viikko tulee ja menee, eikä paranemisesta näy merkkiäkään, sekin viikko vierii jälkeäkään jättämättä. Kristofer siirtää määräaikaa eteenpäin — vielä viikko, hän ajattelee menettämättä koskaan toivoaan, sitten kyllä helpottaa, eihän tätä voi iankaikkisesti kestää, täytyyhän, täytyyhän hänen kerran parantua —

Kristofer makaa kulkunen kädessään ja iloitsee siitä salaa, makaa ja säilyttää sitä peiton alla, jottei se ilmaisisi häntä — isä ei saa kuulla sitä, isää ei millään muotoa saa häiritä. Vain silloin kuin isä on poissa talosta, uskaltaa hän huvitella sillä vähän aikaa, uskaltaa ottaa sen esiin ja pudistaa sitä hiukan. Hän makaa keittiönpenkillä juuri ikkunan tasalla ja voi nähdä ulos taivaalle, ja tuvan ovi on tavallisesti auki, isällä on siellä työpajansa, ja hän käyskentelee edestakaisin lattialla kynänpätkä korvallaan ja tuumamitta takataskussa. Kristofer näkee hänet joka kerta, kun hän menee oven ohi, toisinaan hän asettuu ikkunan ääreen ja juo kulauksen kirkasta nestettä pullosta, sitten hän saattaa tulla keittiöön, missä liimatölkki kiehuu liedellä täyttäen talon äitelällä hajullaan. Hän ei ole luonteeltaan erikoisen puhelias, ja se vähäinen, mitä hän sanoo, voisi useimmiten jäädä sanomatta, siitä ei totta tosiaan ole kenellekään iloa, se on aina samaa loukkaavaa nurinaa. Elämä ei käy niin kuin sen pitäisi käydä, mikään ei ole kohdallaan — tuokin poika tuossa. Nyt juuri hän tarvitsi Kristoferia kipeästi, nyt oli valmiina kokonaista neljä kaappia, jotka oli vietävä alas kylään, nyt hän välttämättä tarvitsi apua — ja poika menee satuttamaan itsensä ja makaa sitten vain tuossa. Oli sekin laitaa, hm. Hän astuu ikkunan luo ottaakseen uuden kulauksen.

— No, Kristofer ukkoseni, kauanko sinä olet aikonut maata?

Isä on äkkiä tullut ovelle, hänellä on höylä kädessään, ja siitä putoaa pitkä lastu.

Kristofer kyyristyy kokoon, hän ei tiedä, mitä vastata, katse tähyilee levottomasti joka taholle ja pysähtyy höylänlastuun.

— Kun toiset voivat parantua, niin voit kai sinäkin?

Kyllä, siitä Kristofer on vakuutettu, hän yrittää nyökätä vuoteestaan, vaikka selkään koskee kelpo lailla, kun hän vähänkään liikuttaa päätään.

— Niin, sillä sinullahan ei ole mitään pahempaa vikaa, sinultahan ei ole taittunut mitään; ei käy laatuun, että sinä heittäydyt vuoteen omaksi vain sen vuoksi, että selkää hiukan särkee, sinä et parane koskaan, jos siihen tapaan jatkat.

Ei, Kristofer on ihan samaa mieltä, hänellä ei ole mitään pahempaa vikaa, isä on siinä oikeassa, hirveätä, miten pitkä tuo höylänlastu on, hän käsittää sen täydellisesti, tuo selkä parka vain ei tahdo oikein tulla entiselleen —

— Koetammeko taas nousta ja katsoa, eikö se jo tänään käy?

Kristoferin silmät tummuvat pelosta, hän tietää, mitä on tulossa, ja hänen otsaansa alkaa kohota hikihelmiä; nyt tulee tuntumaan kipeältä, eikä hän uskalla huutaakaan, vaan koettaa tukahduttaa sen jollakin tavoin.

— En tiedä, sanoo hän pelokkaasti ja saa työnnetyksi kulkusen syrjään, ettei se joudu tielle — en luule, että voin tänään — e-eikö olisi parempi odottaa vielä vähän.

Isä laskee höylän kädestään.

— Eikö mitä, kyllä se käy!

Hän tarttuu Kristoferin kainaloista ja kohottaa hänet varovasti istumaan, ja Kristoferkin ponnistelee ja auttaa niin hyvin kuin taitaa. Hän koukistaa jalat alleen ja kaivaa varpaansa vuoteeseen ja etsii tukikohtaa, hän taivuttaa pienen päänsä taaksepäin ja yrittää kaikin voimin. Kasvot ovat ihan valkeat ja silmät seljällään, hän puree hampaat lujasti yhteen ja ikään kuin lukitsee suun, nyt se tulee, hän ajattelee. Ja se tulee joka-ainoa kerta — raateleva tuska seljässä, joka sytyttää liekkejä hänen silmiensä eteen ja raivoaa läpi koko laihan ruhon. Lihassa on kuin kihisevä mehiläisparvi — hyvä Jumala, hän voisi huutaa, niin että se kuuluisi laaksoon asti, huutaa julki koko pienen sielunsa ahdistuksen! Mutta hän hillitsee itsensä sittenkin, isän vuoksi se ei saa tapahtua, se olisi väärin häntä kohtaan. Häneltä pääsee vain ähkäisy, vain pieni ja lyhyt äännähdys pusertuu hänestä äärimmäisessä tuskassa, hetkellä, jolloin hänen silmissään mustenee ja hän on kadottamaisillaan tajuntansa. Hän koettaa kyllä korjata sen — krr, hän sanoo ja rykii hiukan yrittäen johtaa isää harhaan. Mutta isä ei ole petettävissä, hänellä on tarkka korva.

— Ahaa, poikaseni, hän sanoo laskien pojan jälleen pitkäkseen, siinä hän nyt makaa tukka pörrössä ja suuria hikipisaroita otsalla ja hengittää lyhyin ja kiihkein vedoin. Hän ei pysty vastaamaan sanaakaan, ennen kuin vähän ajan kuluttua.

— En voi sille mitään, isä.

Sisältä tuvasta kuuluu mutinaa:

— Sinä et voi sille mitään, se on totta — mutta voisit kai olla kompastelematta mäellä ja satuttamatta itseäsi, niin kuin teet? Voisit kai käyttäytyä muiden ihmisten tavoin, vaikka oletkin piilukirveen näköinen.

Höylä aloittaa jälleen työnsä, se tiuskii tiheään ja kuulostaa vaaralliselta ja vihaiselta. Kristofer näkee sen vuoteestaan joka kerta, kun se kiitää oven ohi, se sylkäisee pitkän lastun, joka työntyy siitä esille kielen tavoin ja kiertyy sitten sykkyrälle. Kristoferin sydän pamppailee, ja hiki valuu kaulaa pitkin; kuluu aikaa, ennen kuin hän rauhoittuu, ennen kuin tuska asettuu. Ja höylä tuvassa toruu torumistaan, se ei tiedä mitään siitä, miten onnettomuus on tapahtunut, se ei tiedä mitään.

Vähän ajan kuluttua hän hapuilee hiljaa kädellään ja löytää kulkusen oljista. Hän ei uskalla soittaa sitä, isä ei siedä häneltä nyt hiiskahdustakaan, Kristofer makaa vain pitäen sitä kädessään ja vakuuttautuen siitä, että se on hänellä, ja on siitä kiitollinen ja iloinen. Tältä päivältä on pahin kestetty, nyt hän saa maata rauhassa jonkin aikaa, niin tavallisesti käy. Kun hänellä vain olisi ollut vähän ruokaa, hän tuntee vatsansa olevan hiukaisevan tyhjän, hän söisi nyt mielellään jotain, palasen ohkoleipää ja siirappia tai piimää. Mutta se saa jäädä siksi kunnes äiti tulee, hän on muualla leipomassa tänään, eikä isää saa häiritä sellaisella. Eihän äiti voi enää kauan viipyä, sitäpaitsi kai isä kohta lähtee. Hänen täytyy varmasti mennä kylään tänään, valmiit työt ovat täällä tiellä, sitten on taas kaikki hyvin.

Sitten ei ole niin väliä ruoasta, hän voi sen sijaan soittaa kulkusta ja loihtia esiin jos jonkinlaisia näkyjä, soittaa itsensä ylös tunturilakeudelle ja kanervikkoon ja unohtaa tuokioksi oman kurjuutensa.