XIII.

Kaksi pitkää päivää Kristofer makasi Petran navetassa, tämä maalasi parhaillaan taloaan eikä voinut sijoittaa häntä muualle; Petra kävi aina välillä katsomassa lehmää ja poikaa ja pani ruokaa ja juomaa kummankin eteen. Sitten tuli vihdoinkin Aanan Torvald, joka oli oleva hänen ensimmäisenä huoltajanaan ja jonka oli määrä ottaa hänet heti mukaansa.

Torvaldilla oli hevonen ja rattaat matkassa, Kristofer kuuli hänen kääntyvän pihalla, hän taisteli juuri silloin surullisten ajatusten kanssa ja oli täynnä pelkoa ja levottomuutta. Missä hän on, kysyi Torvald — kahvia, ei kiitos, minulla ei ole aikaa, minun täytyy lähteä heti takaisin. Vähän sen jälkeen he tulivat hakemaan häntä, Kristofer näki karkeapiirteiset kasvot ja terävät tikansilmät, jotka katsoivat häneen hetken — sitten he olivat jo liikkeellä vuodepenkki välissään.

— Hän näyttää heikolta, virkkoi edellä kulkeva.

— Niin, eikä kai kauan sitäkään, vastattiin takaa välinpitämättömästi.

— Oletko siistinyt hänet?

— Minä vaihdoin heti, oljet ja panin hänelle toiset lakanat, mutta ne minä tahdon takaisin —

Penkki nostettiin rattaille ja sidottiin kiinni kytkyellä ja köydellä, sitten Torvald maiskutti hevoselle ja ajoi hitaasti kylän läpi, ja ihmiset tulivat ulos ovilleen ja töllistelivät heidän jälkeensä.

Tielle oli keräytynyt nuorta väkeä, ja kun rattaat menivät ohi, kumartuivat he Kristoferin puoleen ja katsoivat häneen uteliaasti. Ja Kristofer makasi hiljaa penkillään ja katseli ympärilleen, hän näki silmiä, jotka tuijottivat häneen ja sitten taas vetäytyivät arkoina pois, aivan kuin paeten tehtäväänsä. Ja Torvald itse istui edessä leveä selkänsä Kristoferiin päin ja kääntyi tuskin kertaakaan katsomaan häntä.

Päivä oli tuulinen, olkien läpi kävi veto, ja Kristofer paleli peiton alla, samalla kuin rattaiden täristessä pompahteli edestakaisin. Jonkin ajan kuluttua hän veti peiton korvilleen ja koetti nukkua hetken, häntä vaivasi katkera tunto, että hän oli omalla hautausretkellään, matkalla maan poveen ja tiesi sen itse —

He saapuivat Aanaan puolenpäivän tienoissa. Torvald riisui hevosen valjaista ja vei talliin, kaviot iskivät kovasti permantoon, ovi paiskautui kiinni hänen jälkeensä.

Hetken kuluttua hän seisoi pihalla poimien heinänkorsia mekostaan, sitten hän meni naputtamaan ruutuun:

— Nyt saat tulla vähän nostamaan!

Kristofer raoitti silmiään — jälleen uusi ihmispää hänen edessään, jälleen uudet kasvot, välinpitämättömät, kovat ja kylmät, niinkuin vain ihmiskasvot voivat olla.

— Mutta Herran nimessä, mitä sinä tuosta tahdot, eikö hän mieluummin olisi saanut kuolla sinne, missä oli?

Vuodepenkki kannettiin tupaan, missä Torvald ja hänen vaimonsa nukkuivat yöllä, ja asetettiin ulkoseinän viereen. Siinä Kristofer sitten taas makasi seljällään ja katsoi kattoon ja laski parruja ja ihmetteli, miten pitkää elämä oli.