XXI.

Kristofer palasi tupaan vihreä vesa kädessään, syvät silmät katsoivat suoraan eteensä rauhallisina ja kirkkaina.

Nimismies istui vielä pöydän ääressä.

— Olipa hyvä, että tulit, Kristofer, me puhelimme juuri sinusta, ymmärräthän, ei jää kovin —

Kaitsija puuttui puheeseen:

— Meidän on pakko myydä talo, en näe muuta neuvoa, me emme tietenkään tahtoisi menetellä ankarasti, mutta sinun isäsi oli aikalailla takapajulla, niin, sinähän tiedät, millaista se oli.

Kristofer istui sormeillen vesaa.

— Myykää vain minun puolestani.

Nimismies nyökkäsi.

— Sepä oli hyvä, Kristofer, arvelinkin, että sinä kyllä ymmärtäisit, sinun ei tietenkään tarvitse kärsiä hätää, me järjestämme kyllä sinun elämäsi, jäähän täältä sentään jotakin yli —

— Ajattelin tulla toimeen omin neuvoin.

Miehet vaihtoivat katseita pöydän yli.

— Niin, niin, jos voisit, jos luulet olevasi tarpeeksi terve siihen — me olimme muuten hiukan ajatelleet, että olisi kenties parasta, jos sinä rupeaisi! suutariksi.

Kristofer pudisti päätään.

— Minä luulen, e-että se ei kävisi, minä en ole kyllin kätevä, minä vain pi-pilaisin.

He katsoivat hämmästyneinä häneen, poika istui siinä niin kypsänä ja aikuisena, hänen lempeät, syvät, kirkkaat silmänsä katsoivat heihin uneksivina ja saattoivat kummankin epävarmaksi. He huomasivat äkkiä, että ihmiset olivat oikeassa, että oli totta, mitä he olivat kuulleet.

— Oletko ehkä ajatellut jotakin muuta?

— Ajattelin ruveta paimeneksi.

Nimismies nyökkäsi.

— Se ei ole lainkaan hullumpaa, se kävisi varmaan, kun vain tietäisimme

— Minä olen puhunut Nils Vainen kanssa.

— Oletko puhunut Nilsin kanssa?

— Olen, en aivan ny-nyt, mutta hän luuli kyllä — Miehet katsahtivat taas toisiinsa.

— Kun itse haluat, Kristofer, emme me pane vastaan, ymmärrätkö, mehän tahdomme vain sinun omaa parastasi — vai niin, sinä olet puhunut Nilsin kanssa?

Kaitsija kysyi:

— Sinä ajattelit ehkä lähteä mahdollisimman pian?

— Ajattelin, että i-isän hautajaisten jälkeisenä päivänä, minullahan ei ole mitään syytä jäädä kauemmaksi.

Kaitsija katsoi ulos ikkunasta, eipä kylläkään, eipä kylläkään.

— Mutta minä tarvitsisin vähän ruokaa ja paidan, o-olisiko nimismies niin hyvä, että menisi minun puolestani takuuseen kauppiaalle — jo-jos tästä tosiaan jää jotakin yli.

— Tietysti, sehän lankeaa luonnostaan, nimismies kirjoitti jotakin paperilapulle — kas tässä, anna kauppiaalle tämä minulta, sitten saat kaikkea, mitä tarvitset, parasta, että varustaudut hyvin. Ja jos isäsi peruista jää jotakin, panemme sen pankkiin sinun nimellesi.

Kristofer pisti lapun taskuunsa.

— Ja olisiko nimismies sitten vielä hyvä ja ilmoittaisi Fa-Faretiin, niin että he saisivat tietää, milloin minä tulen? Sillä minähän tulen sanomaan hyvästi —

Kristofer jäi kotiin yöksi. Hän oli istunut myöhään iltaan punoen seppeleitä ja koristaen arkkua, se kävi hitaasti, hän ei ollut tottunut, ja itku sumensi tavan takaa hänen silmänsä. Toinen vaimoista tuli uudelleen iltapäivällä tuoden hänelle hiukan ruokaa, hän auttoi häntä myöskin kokoamaan vaatteitaan ja korjaili niitä niin hyvin kuin saattoi.

Hän viivytteli hiukan lähtöään illalla, seisoi tuokion katsellen ympärilleen eikä oikein tiennyt, saattoiko lähteä.

— Et kai aio valvoa?

— En, en valvo.

Vaimo meni, Kristofer jäi yksin.