XXIII.

Sen yön Kristofer nukkui kanervikossa — syvästi ja hyvin, suojaisassa kuopassa, johon aurinko oli koko päivän paahtanut — siinä hän makasi kuin mikäkin jänis mytty pään alla ja nuttu peittonaan ja nukkui, nukkui, kunnes aamu tuli.

Tuuli herätti hänet, se tulla tassutteli päivänkoitteessa ja kajosi häneen kylmillä käsillään ja vihelsi hiljaa hänen korvaansa, heti hän muisti, missä oli, ja asettui istumaan kanervikkoon ja katsoi unisena ympärilleen:

Taivas ja maa vastasivat katseeseen, lempeällä sinellä ja hehkuvalla punalla oli ystävällinen, elävä ilme — sen pienen tuokion ajan, jolloin unen sumut hunnuttivat hänen näkönsä, oli kuin jokin silmä olisi tarkannut häntä, kuin aamu itse olisi seisonut hänen vieressään ja katsellut häntä tutkivasti. Seuraavassa hetkessä hän istui yksinään ja näki vain kanervikon, joka leikki tuulessa kaukaisen, tutkimattoman taivaan alla, jossa valkeat pilvet kiitivät. Hän istui aivan valveilla, palellen ja väristen, lakeuden ympäröimänä joka puolelta, kaukana pohjoisessa kohosi sinitunturi sulkien tien; sitten hän tunsi olevansa pahasti nälissään ja otti myttynsä. Kulkunen heräsi ja liikahti, harmaa sukkakerä vieri ulos, rasvainen paperipussi kurkisti esiin ja raamatunhistoria tahraisine sinisine karsineen — — vähän ajan kuluttua hän pureksi leipää ja käristettyä silavaa ja joi palanpaineeksi piimää. Ja taas läikähti ilo hänen sisimmässään, taas häneen palasi tuo kotoinen tuntu, varmuus, hartaus, syvä mielihyvä siitä, että oli olemassa. Ihan hänen vieressään riippui kimalainen kanervassa imien mettä, se keinui hiljaa tuulessa — pieni tyytyväinen veli, joka söi aamiaista niin kuin hänkin. Ja tuulihaukka lensi matalalta hänen ylitseen, se kiiti tiehensä valoisassa aamussa hillittömänä ja huimapäisenä kuin vihuri. Kristofer heilutti sille lakkiaan istuessaan siinä ruokaa suussaan ja jakaessaan hyvinvoinnin tunnetta kaiken ympäröivän kanssa, oli kuin hän olisi tavallaan nähnyt siinä oman itsensä, oman nuoren, vallattoman mielensä... Sitten hän kuivasi kätensä kanervaan, pisti lakkiinsa vaivaiskoivun oksan, solmi mytyn kokoon ja lähti.

Koko sen päivän hän kulki tunturilla, koko sen päivän hän astui pohjoista kohti tapaamatta ainoatakaan ihmistä. Hän ei tiennyt ajan kulusta, hän söi, kun oli nälkä, ja lepäsi hetken, kun väsyi liiaksi. Välistä hän otti kengät ja sukat jalastaan ja kahlasi hiukan matalassa lammikossa — sitten hän taas jatkoi matkaa uusin voimin, koko nuoruuden lannistumattomalla rohkeudella. Oli kuin hän olisi vahvistunut kävelystä, kuin tunturista olisi jalkopohjien läpi virrannut häneen voimaa, hän nosti pienen päänsä korkealle, ja hänestä tuntui koko ajan kuin hän olisi ollut päämäärässään, kuin hän olisi parhaillaan harjoittanut tointaan, ja hän näki tulevaisuutensa leviävän ympärillään. Miten pitkä matka hänellä oli jäljellä, missä Nils laumoineen oikeastaan oleili — — se ei häntä lainkaan huolettanut, hän tiesi Nilsin olevan jossakin kauempana tunturilla, missä oli hyviä laidunmaita, niin että hän kyllä löytäisi perille. Miten hänen oli jatkettava matkaa — sille Kristofer tuskin uhrasi ajatustakaan, hän kulki vain eteenpäin siinä varmassa vakaumuksessa, että se onnistuisi, että kaikki lopulta kävisi niin kuin hän toivoi.

Iltapäivällä maisema jylhistyi, sen aallot kävivät isommiksi ja korkeammiksi, notkot syvemmiksi, suot leveämmiksi, sinitunturit, jotka kohosivat hänen edessään, työnsivät juurensa lakeutta kohti — pitkiä, jyrkkiä selänteitä; kun Kristofer pääsi jonkin harjalle, saattoi hän nähdä peninkulmien päähän. Vielä olivat vaarat punaisia kanervasta, mutta vihreätäkin näkyi, vihreitä rinteitä ja juovia, jotka kasvoivat tunti tunnilta. Ja joka kerta Kristofer seisoi hiljaa harjalla ja tähysteli kädellään varjostaen ja tehden silmänsä veitsenteräviksi — tuo musta tuolla mäessä tai tuo valkoinen hänen edessään, eikö se liikkunut? Ei, sitten se olikin vain katajapensas tai kivilohkare kanervikossa tai kellastuneen ruohon peittämä mätäs. Ja joka kerta hän pettyi yhtä pahasti ja antoi päänsä painua ja jatkoi matkaansa — sitten hän jälleen oli täynnä toivoa, sitten tuli taas jännittävä hetki, sitten hän uudelleen seisoi selänteellä varjostaen kädellään ja tuijottaen eteensä ja etsien lampaita. Ja kun hän saapui vihreään paikkaan, tempasi hän maasta kourallisen ruohoa ja kieritteli lehtiä käsissään ja huomasi, miten pyöreätä ja hienoa se oli, ja tiesi olevansa oikealla tiellä. Hän puraisi sitä ja tunsi sen makean ja äitelän maun ja oli sitä mieltä, että se maistui auringolta ja kesältä, tunturilta ja lakeudelta ja kaikelta, mitä ympärillä oli.

Pari kertaa hän kohtasi lintuja, ne torkkuivat polulla hänen edessään ja lähteä jymistivät lentoon kirkuen ja meluten, ukkometsoja, koppelolta ja teeriä, ne oleskelivat koko kesän tunturilla ja siirtyivät vasta myöhään syksyllä alas laaksoon. Ja joka kerta hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat olleet ihmisiä — kuin hän olisi tavannut toisia ihmisiä, toisia hänen kaltaisiaan olentoja. Kerran hän myöskin näki jäniksen, se sätkähti pystyyn kanervikosta aivan hänen läheltään ja loikki pakoon sarkahousuissaan ja katsoi, että joutui tieltä pois, pieni arka ja säikähtynyt torppari, jolla oli vuode jokaisen pensaan alla. Siinä se nyt istui töllistellen ja ihmetellen ja käännellen korviaan edestakaisin ja koettaen ymmärtää, mitä se oli — ei, sitten se taas kävi araksi ja loikki tiehensä etsiäkseen uuden piilopaikan ja pelastaakseen elämälle vielä yhden päivän.

Ja jälleen alkoi päivä painua, jälleen tuli ilta lakeudellakin, töyräät alkoivat sinertää, ja pitkiä varjoja hiipi esiin kivien ja kantojen alta. Ja jälleen tuuli laskeutui levolle kanervikkoon, joka punersi hänen ympärillään laskevan auringon hehkussa, ja jälleen oli kuin olisi tullut pyhä — kuin taivas olisi auennut hänen päänsä päällä ja katsonut maahan hiljaisen tuokion ajan, ja maa lepäsi laajana hänen jalkainsa juuressa — hurmaantuneena, kirkastuneena ilta-auringon hohteessa, lepäsi kuin iankaikkisuuden säteiden valossa ja vietti mielenylennyksen hetkeä ja vastasi kunnioittavasti taivaan katseeseen. Kanervasta ja pursusta, ruohosta suolla ja pensaasta töyräällä huokui rauhaa, lempeätä suloa, joka oli niin kuin kukkaistuoksu illalla. Kaikesta huokui kaipausta, tomu katsoi ikävöiden ylös valoon, katoavaisuus tunsi koti-ikävää —sillä oli muistamisen hiljainen hetki.

* * * * *

Senkin yön Kristofer nukkui kanervikossa, joka taipui hänen ylitseen pienin, hennoin äännähdyksin ja pakeni ja rapisi hänen allaan, jos hän hiukankin liikahti. Sinäkin yönä hän lepäsi ulkona lakeudella — jalat jäykkinä ja kankeina kuin pölkky, ja nukkui nukkumistaan. Ja jälleen hän aukaisi silmänsä ja kohtasi uuden, kastetuoreen aamun, jälleen hän avasi myttynsä ja aterioi hyvällä ruokahalulla — sitten hän taas nousi ja lähti. Tosin hänen ruumiinsa oli jäykkä ja raskas ja hänen täytyi ponnistella, ennen kuin pääsi pystyyn, mutta hän jatkoi sittenkin matkaansa, kulki, kunnes jäseniä ei enää pakottanut, kunnes väsymys ja kankeus katosi. Täytyi käyttää aamuhetkeä hyväkseen, päivällä oli niin kuumaa, että vaatteet liimautuivat ruumiiseen ja haittasivat yhtämittaa jalannousua. Niinpä hän paapersi eteenpäin pitkillä kolvillaan, kankaiden poikki, pajujen lomitse, soiden yli — eteenpäin pohjoisessa näkyviä sinituntureita kohti. Tist, tist, kuului hänen ympäriltään, kirvinen kutsui kanervikossa, ja silloin tällöin hän kohtasi riekon, joka ponnahti noituen lentoon, kun ei enää uskaltanut maata alallaan. Teeri oli vähemmän arka, se nosti vain päänsä varvikosta ja piti häntä olinpaikastaan silmällä. Kristofer saattoi mennä ihan sen vierestä, se makasi paikoillaan tarkaten häntä ja punniten mahdollisuuksiaan jalat joustimien tavoin jännitettyinä ja seurasi häntä liikkumattomalla katseellaan. Rautiainen tirkisteli katajasta, tiaisparvia lensi ilman halki nytkähtelevään, keikkuvaan tapaansa, räkättirastas pärpätti rämeikössä, kala uiskenteli hiljaa järvessä, kaikkialla oli elämää ja liikettä. Ja väliin hän kuuli tunturikurmitsan äänen, se istui jossakin mättäällä ja vihelsi, pitkiä, pehmeitä, surumielisiä säveliä, jotka olisivat voineet tulla kaisloista ja ruovoista, tuulesta ja yksinäisyydestä, joka häntä ympäröi. Oli kuin tunturilla itsellään olisi ollut puhekyky, kuin linnut tuolla suolla olisivat olleet sen oma alakuloinen ääni.

Myöhemmin päivällä kaikki vaikeni, räkättirastas ei pärpättänyt enää, rautiainen istui hiljaa vesakossa, tunturikurmitsa oli ääneti suolla, kala lakkasi uiskentelemasta järvessä. Tunturin piirteet jäykistyivät, vaivaiskoivu seisoi liikkumattomana helteessä, jäkälä ja sammal rutisivat jalan alla, kallio höyrysi kuumuudesta — Kristofer ponnisteli yhä eteenpäin. Hän kulki kirvelevässä paahteessa unisena ja velttona, silmät puoliummessa ja veti lyhyttä varjoa perässään — ainoa, mikä peninkulmien alalla liikkui ja oli elävä. Hiukan matkaa vielä hän ajatteli ja katsoi lähintä selännettä ja asetti sen äärimmäiseksi päämääräksi, tuonne varjoon vain, sitten hän heittäytyisi maahan ja nukkuisi iltaan asti. Mutta kun hän oli päässyt harjalle, asetti hän itselleen uuden päämäärän ja ajoi itseään vielä kappaleen matkaa eteenpäin — ensin tuon suon yli, ensin tuonne koivikkoon, sitten hän saisi levätä, sitten hän saisi heittäytyä nenälleen kanervikkoon, saisi hukkua, häipyä siniseen uneen —

Äkkiä hän hätkähti:

Selänteen rinteellä kohosi eläin jääden seisomaan ja tuijottamaan eteensä. Se oli vajaan sadan askeleen päässä hänestä ja nuuski ja kuunteli valppaana ja epäluuloisena, paksu lammas, jolla oli kaulassaan kaulain ja kyljessään ruskea merkki, tervaristi harmaan keltaisessa villassa. Se oli varmaan kuullut jonkin äänen, tuntenut, että ihminen oli lähellä — nyt se seisoi vaiti ja vartioi, valmiina juoksemaan tiehensä, valmiina antamaan pelolle vallan ja ryntäämään pakoon rajulla vauhdilla. Se ei vain ollut varma siitä, mistä käsin vaara uhkasi, sen vuoksi se jäi siihen seisomaan ja tuijottamaan, leuat liikkumattomina ja jalat jäykkinä.

Kristofer pysähtyi samassa hetkessä, väsymys oli kuin poispuhallettu, hän astui varovasti askeleen syrjään ja painautui hitaasti kanervikkoon. Hän makasi sydän jyskyttäen ja kurkisti varovasti varpujen lomitse koettaen nähdä tulematta itse nähdyksi. Vähän matkan päässä jokin taas liikahti, toinen eläin kohotti päätään ja sen takana vielä yksi — koko mäki oli täynnä lampaita, niitä vilisi kivien ja mättäiden, pajujen ja vaivaiskoivujen välissä, ristin rastin, niitä oli ympäröivässä kanervikossakin. Selkiä pyöristyi maasta, korvia pisti esiin, pieniä suippoja turpia tuli näkyviin, leveitä häntiä ja hoikkia jalkoja, lihava takaruumis, kapea kaula — — — minne Kristofer siirsikin katseensa, se kohtasi elämää ja taas elämää. Toiset makasivat vierekkäin yhdessä röykkiössä, toiset olivat hajallaan siellä täällä, mutta kaikki ne lepäsivät ja märehtivät helteessä ja jauhoivat hiljaa leuoillaan ja katsoivat eteensä unisin silmin. Tuo yksi vain oli pystyssä ja kuunteli — valppaana ja hiljaa väristen, oli kuin se olisi nuuskinut koko ruumiillaan, raisuna ja villinä tunturielämästä, arkana pitkästä, kahleettomasta vapaudesta. Siellä oli jotakin, siellä oli jotakin... ei, muut makasivat ihan hiljaa, vain kimalainen pörisi kanervikossa täyttäen sen unettavalla äänellään. Lampaan kurkkuun pulpahti jokin möykky, alaleuka liikahti, se pureskeli hetken ja lakkasi taas — sitten se laskeutui hitaasti maahan ja torkahti jälleen auringonpaisteeseen.

Kristoferin sydän lämpeni, hän kävi sisimmässään iloiseksi kuin lapsi. Hän tirkisteli varpujen lomitse ja siirsi katseensa eläimestä eläimeen, näki niiden loikovan tuossa rauhallisina ja äänettöminä ja hienontavan ruokaansa suloisesti hyvinvoipina — ne matustivat ajankuluksi siinä levätessään. Se oli hänestä kovin kaunista, ja hän tunsi, miten hellyys kasvoi hänessä, eikä voinut, ei voinut katsoa tarpeekseen, oli kuin hän olisi katsonut jostakin raosta uuteen, luvattuun maahan, missä kaikki oli viattomuutta ja kauneutta ja rauhaa. Eläimet, jotka lepäsivät tuossa — miten hyviä ne olivat, miten tyytyväisiä, miten lempeitä, miten turmeltumattomia luonnoltaan, oli kuin Jumala olisi luonut ne eilen, ne tulivat suoraan Jumalan käsistä eikä ihmissormi ollut niitä saastuttanut, ne olivat samanlaisia tänään kuin luomisen aamuna, Jumala oli päästänyt ne suoraan kanervikkoon, puhtaina ja uudestiluotuina. Kristofer uskalsi tuskin hengittää, ei vain häiritä, hän ajatteli, ei säikähdyttää millään tavoin, maata vain ja kutistua pieneksi ja olla niitä lähellä ja katsella niitä. Oi, hänen tuli niin hyvä olla, hän oli tulvillaan sanomatonta elämänriemua, oli kuin hän olisi ollut polvillaan elämän kynnyksen edessä ja nähnyt sen salaisuuteen. Jumala, hän kuiskasi, anna minun jäädä tänne tunturille, tee niin, että minä saan olla Nilsin luona —

Eläimet alkoivat liikkua, toinen toisensa jälkeen nousi ja maisteli kanervaa ja nuuski mäelle päin, jokin tiuku soi hiljaa ja suloisesti — tuokion kuluttua olivat kaikki jalkeilla ja hajaantuivat hitaasti rinnettä alas. Askel askeleelta ne siirtyivät eteenpäin, takkuisia villaruumiita tunkeutui pensaiden läpi, ruskeita tervaristejä tuli näkyviin ja katosi taas, jonkin kerran näkyi valkeakin, sitten ne tulivat alas notkoon — pitkä, kaartuva jono eläimiä, jotka nousivat nakerrellen mäen ja häipyivät toiselle puolelle. Mutta vasta kun viimeinen oli siirtynyt selänteen yli, hiipi Kristofer varovasti perässä, kunnes taas sai eläimet näköpiiriinsä — sillä tavoin hän seurasi lampaiden kintereillä koko pitkän iltapäivän, kanervikon tuoksuessa hunajalta auringossa ja paarmojen ja kimalaisten suristessa ympärillä. Oi, miten kauniita ne olivat, hän ajatteli ja kuuli, miten kulkunen hyrisi mytyssä ja valitsi yhden eläimistä muka itselleen. Se saisi kulkusen kaulaansa ja kulkisi sitä soitellen tunturilla ja olisi komein kaikista lampaista! Hän liukui mahallaan, hän ryömi polviensa varassa, pari kertaa hän nousi seisomaan pajupensaan takana ja kurkisti varovasti vesojen lomitse. Ja niin hän kulki suoraan muuatta miestä kohti, joka istui kivellä ja tuijotti häneen, hopeanharmaa ukko, jolla oli siniset silmät ja syviä ryppyjä kapeissa kasvoissaan. Musta paimenkoira lepäsi hänen edessään kanervikossa, se makasi pää käpälien välissä ja katsoi herkeämättä Kristoferiin.

— No, mies, kuului hetken kuluttua.

Tämä ihmisääni hiljaisuudessa — Kristofer havahtui, hän seisoi aivan Nilsin edessä ja kohtasi hänen viisaan, tutkivan katseensa. Oli kuin hän olisi herännyt unesta ja nähnyt ympärillään kylmän ja ankaran todellisuuden, hänen asiansa painoi raskaana hänen rintaansa, hänestä tuntui, ettei hän voinut sitä esittää, se kävi yhtäkkiä niin mielettömäksi.